käytännön läheisyyttä

Mikäs se taas olikaan itsepuolustus- ja lähitaistelutaitoja luova tilanne? - Sota. Käytännössä kaikki maailman kamppailutaidot niin Kiinalaiset kuin Japanilaisetkin ja muualta maailmasta tulleet taidot ovat yleensä olleet ensisijaisesti aikansa sotajoukkojen/turvallisuuselimien käyttämiä taitoja, siivileille näitä on opetettu vasta myöhemmin. Okinawan karate taisi olla se pioneeri siviiliopetuksessa, karatehan oli pääasiassa Okinawalaisten maanviljelijöiden ja turvallisuusihmisten harjoittelema taito.

Puhtaasti harjoittelun, kuntoilun ja itsepuolustuksen tähden kehitetyt budo-lajit ovat vasta hyvin myöhäinen tuote, ilmaantuivat nimittäin Japanin Meiji-restauraation aikana. Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.

Japanilaisten "do" on ennen muinoin ollut yksinekrtaisesti sitä, että viholliselta otetaan nirri pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, se siitä budon rauhanhengestä. Siinä ei paljon harmoniaa ole kun samurai on survaissut naginatan/yarin vihulaisen sisuksiin ja vääntänyt suolet pellolle, eikä ole ollut paljon rauhan ajatuksia siinäkään kun samainen samurai on leikellyt katanalla vihollisensa kilon paloiksi. Yhtä harmonista on ollut sekin kun Okinawalainen talinpoika on riisivarstansa kanssa survonut tuon samurain luut tohjoksi alta aika yksikön.

Yep, mennään kaikki salille harjoittelemaan rauhan henkeä, mutta muistetaan silti, että todellisuudessa sellaista kuin "vaaraton tekniikka" ei olekaan. Ja yllättävä väkivaltatilanne vaatii puolustautujalta aina enemmän tai vähemmän sitä väkivaltaa, tositilanteesta on rauha ja rakkaus kaukana - siis siinä vaiheessa kun konflikti on jo mennyt väkivallaksi tai täysi yllätys tapahtunut. Ei ole olemassa "do" ta on olemassa vain "jutsua", eli taistelua. Do on uskontoa, uskonnolla ei tee mitään, jutsu on taitoa ja sillä pelastaudutaan.

Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille"), sen sijaan kadulla ei ole mitään sääntöjä. Jos sinä putoat väkivaltatilanteessa niin hän/he potkivat sinut tohjoksi kun olet kaatunut, siksi sinullakin on lupa tehdä mitä tahansa puolustautuaksesi. Ts. on olemassa vain eriasteista voimankäyttöä joka voidaan väkivallaksi tulkita, kaikki muut näkemykset ovat huuhaata.

streetsurvivor kirjoitti:

Mikäs se taas olikaan itsepuolustus- ja lähitaistelutaitoja luova tilanne? - Sota. Käytännössä kaikki maailman kamppailutaidot niin Kiinalaiset kuin Japanilaisetkin ja muualta maailmasta tulleet taidot ovat yleensä olleet ensisijaisesti aikansa sotajoukkojen/turvallisuuselimien käyttämiä taitoja, siivileille näitä on opetettu vasta myöhemmin. Okinawan karate taisi olla se pioneeri siviiliopetuksessa, karatehan oli pääasiassa Okinawalaisten maanviljelijöiden ja turvallisuusihmisten harjoittelema taito.

Puhtaasti harjoittelun, kuntoilun ja itsepuolustuksen tähden kehitetyt budo-lajit ovat vasta hyvin myöhäinen tuote, ilmaantuivat nimittäin Japanin Meiji-restauraation aikana. Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.

Japanilaisten "do" on ennen muinoin ollut yksinekrtaisesti sitä, että viholliselta otetaan nirri pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, se siitä budon rauhanhengestä. Siinä ei paljon harmoniaa ole kun samurai on survaissut naginatan/yarin vihulaisen sisuksiin ja vääntänyt suolet pellolle, eikä ole ollut paljon rauhan ajatuksia siinäkään kun samainen samurai on leikellyt katanalla vihollisensa kilon paloiksi. Yhtä harmonista on ollut sekin kun Okinawalainen talinpoika on riisivarstansa kanssa survonut tuon samurain luut tohjoksi alta aika yksikön.

Yep, mennään kaikki salille harjoittelemaan rauhan henkeä, mutta muistetaan silti, että todellisuudessa sellaista kuin "vaaraton tekniikka" ei olekaan. Ja yllättävä väkivaltatilanne vaatii puolustautujalta aina enemmän tai vähemmän sitä väkivaltaa, tositilanteesta on rauha ja rakkaus kaukana - siis siinä vaiheessa kun konflikti on jo mennyt väkivallaksi tai täysi yllätys tapahtunut. Ei ole olemassa "do" ta on olemassa vain "jutsua", eli taistelua. Do on uskontoa, uskonnolla ei tee mitään, jutsu on taitoa ja sillä pelastaudutaan.

Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille"), sen sijaan kadulla ei ole mitään sääntöjä. Jos sinä putoat väkivaltatilanteessa niin hän/he potkivat sinut tohjoksi kun olet kaatunut, siksi sinullakin on lupa tehdä mitä tahansa puolustautuaksesi. Ts. on olemassa vain eriasteista voimankäyttöä joka voidaan väkivallaksi tulkita, kaikki muut näkemykset ovat huuhaata.

Aamen. Voiko tuohon paljoa enää lisätä...

streetsurvivor kirjoitti:

Mikäs se taas olikaan itsepuolustus- ja lähitaistelutaitoja luova tilanne? - Sota. Käytännössä kaikki maailman kamppailutaidot niin Kiinalaiset kuin Japanilaisetkin ja muualta maailmasta tulleet taidot ovat yleensä olleet ensisijaisesti aikansa sotajoukkojen/turvallisuuselimien käyttämiä taitoja, siivileille näitä on opetettu vasta myöhemmin. Okinawan karate taisi olla se pioneeri siviiliopetuksessa, karatehan oli pääasiassa Okinawalaisten maanviljelijöiden ja turvallisuusihmisten harjoittelema taito.

Puhtaasti harjoittelun, kuntoilun ja itsepuolustuksen tähden kehitetyt budo-lajit ovat vasta hyvin myöhäinen tuote, ilmaantuivat nimittäin Japanin Meiji-restauraation aikana. Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.

Japanilaisten "do" on ennen muinoin ollut yksinekrtaisesti sitä, että viholliselta otetaan nirri pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, se siitä budon rauhanhengestä. Siinä ei paljon harmoniaa ole kun samurai on survaissut naginatan/yarin vihulaisen sisuksiin ja vääntänyt suolet pellolle, eikä ole ollut paljon rauhan ajatuksia siinäkään kun samainen samurai on leikellyt katanalla vihollisensa kilon paloiksi. Yhtä harmonista on ollut sekin kun Okinawalainen talinpoika on riisivarstansa kanssa survonut tuon samurain luut tohjoksi alta aika yksikön.

Yep, mennään kaikki salille harjoittelemaan rauhan henkeä, mutta muistetaan silti, että todellisuudessa sellaista kuin "vaaraton tekniikka" ei olekaan. Ja yllättävä väkivaltatilanne vaatii puolustautujalta aina enemmän tai vähemmän sitä väkivaltaa, tositilanteesta on rauha ja rakkaus kaukana - siis siinä vaiheessa kun konflikti on jo mennyt väkivallaksi tai täysi yllätys tapahtunut. Ei ole olemassa "do" ta on olemassa vain "jutsua", eli taistelua. Do on uskontoa, uskonnolla ei tee mitään, jutsu on taitoa ja sillä pelastaudutaan.

Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille"), sen sijaan kadulla ei ole mitään sääntöjä. Jos sinä putoat väkivaltatilanteessa niin hän/he potkivat sinut tohjoksi kun olet kaatunut, siksi sinullakin on lupa tehdä mitä tahansa puolustautuaksesi. Ts. on olemassa vain eriasteista voimankäyttöä joka voidaan väkivallaksi tulkita, kaikki muut näkemykset ovat huuhaata.

Nykyiset Suomessa harjoiteltavat Japanilaiset kamppailulajit ovat kehittyneet Tokugawa-kaudella. Se alkoi siinä vuoden 1500 paikkeilla, kun herra nimeltä Tokugawa Ieyasu julistautui Shoguniksi. Sen jälkeen ei Japanissa sotia ollut. Kamppailulajit määräytyivät pitkälti tämän kauden aikana sellaisiksi kuin ne nykyään ovat. Sota ei siis ole ollut kovinkaan merkitsevä tekijä (vaikkakin on tietysti vanhat sotataidot olleet pohjana). Yleinen rauhattomuus, ja samurai-luokan kohtuuttoman suuri osa väestöstä on ollut se suurempi tekijä kehityksessä. Näillä kavereilla kun ei ollut yksinkertaisesti mitään muuta tekemistä kuin käyskennellä miekat kyljellä ja ryypätä silloin tällöin.

Okinawalla taistelutaitoja harjoittelivat lähinnä ylimystö ja sotilaat, ja ylimystölle se oli kuntoilumuoto. Ei se ollut mikään maajussien juttu, kunnes sitten myöhemmällä ajalla.

streetsurvivor kirjoitti:

Mikäs se taas olikaan itsepuolustus- ja lähitaistelutaitoja luova tilanne? - Sota. Käytännössä kaikki maailman kamppailutaidot niin Kiinalaiset kuin Japanilaisetkin ja muualta maailmasta tulleet taidot ovat yleensä olleet ensisijaisesti aikansa sotajoukkojen/turvallisuuselimien käyttämiä taitoja, siivileille näitä on opetettu vasta myöhemmin. Okinawan karate taisi olla se pioneeri siviiliopetuksessa, karatehan oli pääasiassa Okinawalaisten maanviljelijöiden ja turvallisuusihmisten harjoittelema taito.

Puhtaasti harjoittelun, kuntoilun ja itsepuolustuksen tähden kehitetyt budo-lajit ovat vasta hyvin myöhäinen tuote, ilmaantuivat nimittäin Japanin Meiji-restauraation aikana. Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.

Japanilaisten "do" on ennen muinoin ollut yksinekrtaisesti sitä, että viholliselta otetaan nirri pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, se siitä budon rauhanhengestä. Siinä ei paljon harmoniaa ole kun samurai on survaissut naginatan/yarin vihulaisen sisuksiin ja vääntänyt suolet pellolle, eikä ole ollut paljon rauhan ajatuksia siinäkään kun samainen samurai on leikellyt katanalla vihollisensa kilon paloiksi. Yhtä harmonista on ollut sekin kun Okinawalainen talinpoika on riisivarstansa kanssa survonut tuon samurain luut tohjoksi alta aika yksikön.

Yep, mennään kaikki salille harjoittelemaan rauhan henkeä, mutta muistetaan silti, että todellisuudessa sellaista kuin "vaaraton tekniikka" ei olekaan. Ja yllättävä väkivaltatilanne vaatii puolustautujalta aina enemmän tai vähemmän sitä väkivaltaa, tositilanteesta on rauha ja rakkaus kaukana - siis siinä vaiheessa kun konflikti on jo mennyt väkivallaksi tai täysi yllätys tapahtunut. Ei ole olemassa "do" ta on olemassa vain "jutsua", eli taistelua. Do on uskontoa, uskonnolla ei tee mitään, jutsu on taitoa ja sillä pelastaudutaan.

Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille"), sen sijaan kadulla ei ole mitään sääntöjä. Jos sinä putoat väkivaltatilanteessa niin hän/he potkivat sinut tohjoksi kun olet kaatunut, siksi sinullakin on lupa tehdä mitä tahansa puolustautuaksesi. Ts. on olemassa vain eriasteista voimankäyttöä joka voidaan väkivallaksi tulkita, kaikki muut näkemykset ovat huuhaata.

tuliko tarve päteä " tietämyksellä " ?

streetsurvivor kirjoitti:

Mikäs se taas olikaan itsepuolustus- ja lähitaistelutaitoja luova tilanne? - Sota. Käytännössä kaikki maailman kamppailutaidot niin Kiinalaiset kuin Japanilaisetkin ja muualta maailmasta tulleet taidot ovat yleensä olleet ensisijaisesti aikansa sotajoukkojen/turvallisuuselimien käyttämiä taitoja, siivileille näitä on opetettu vasta myöhemmin. Okinawan karate taisi olla se pioneeri siviiliopetuksessa, karatehan oli pääasiassa Okinawalaisten maanviljelijöiden ja turvallisuusihmisten harjoittelema taito.

Puhtaasti harjoittelun, kuntoilun ja itsepuolustuksen tähden kehitetyt budo-lajit ovat vasta hyvin myöhäinen tuote, ilmaantuivat nimittäin Japanin Meiji-restauraation aikana. Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.

Japanilaisten "do" on ennen muinoin ollut yksinekrtaisesti sitä, että viholliselta otetaan nirri pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, se siitä budon rauhanhengestä. Siinä ei paljon harmoniaa ole kun samurai on survaissut naginatan/yarin vihulaisen sisuksiin ja vääntänyt suolet pellolle, eikä ole ollut paljon rauhan ajatuksia siinäkään kun samainen samurai on leikellyt katanalla vihollisensa kilon paloiksi. Yhtä harmonista on ollut sekin kun Okinawalainen talinpoika on riisivarstansa kanssa survonut tuon samurain luut tohjoksi alta aika yksikön.

Yep, mennään kaikki salille harjoittelemaan rauhan henkeä, mutta muistetaan silti, että todellisuudessa sellaista kuin "vaaraton tekniikka" ei olekaan. Ja yllättävä väkivaltatilanne vaatii puolustautujalta aina enemmän tai vähemmän sitä väkivaltaa, tositilanteesta on rauha ja rakkaus kaukana - siis siinä vaiheessa kun konflikti on jo mennyt väkivallaksi tai täysi yllätys tapahtunut. Ei ole olemassa "do" ta on olemassa vain "jutsua", eli taistelua. Do on uskontoa, uskonnolla ei tee mitään, jutsu on taitoa ja sillä pelastaudutaan.

Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille"), sen sijaan kadulla ei ole mitään sääntöjä. Jos sinä putoat väkivaltatilanteessa niin hän/he potkivat sinut tohjoksi kun olet kaatunut, siksi sinullakin on lupa tehdä mitä tahansa puolustautuaksesi. Ts. on olemassa vain eriasteista voimankäyttöä joka voidaan väkivallaksi tulkita, kaikki muut näkemykset ovat huuhaata.

--- Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.---

Onko tämä oma mielipide vai joku ihan perusteltavissa oleva paradigma?

Tuntuisi vain että, sellaista "syvän rauhan aikaa" on niin harvoin maapallolla tavattu, että se on melko marginaalista. Esim. elämmekö Suomessa tälläistä aikaa? Historialliselta kannalta elämme harvinaisen rauhallista aikaa ja silti jotkut väittävät yhteiskunnan raaistuvan koko ajan.

Lisäksi luulisin, että sota-aika ei olisi mitenkään erityisen otollinen aika aseettomien itsepuolustus/taistelutaitojen syntymiselle. Sotilailla tuskin on resursseja saati tarvetta kehitellä mitään aseettomia tekniikoita. Tuntuisi luonnollisemmalta, jos suurin osa varsinkin "vanhoista" lajeista/tekniikoista on kehitetty nimenomaan rauhan aikana, ilman mitään sotasidosta.


Tietysti voin olla väärässäkin...

streetsurvivor kirjoitti:

Mikäs se taas olikaan itsepuolustus- ja lähitaistelutaitoja luova tilanne? - Sota. Käytännössä kaikki maailman kamppailutaidot niin Kiinalaiset kuin Japanilaisetkin ja muualta maailmasta tulleet taidot ovat yleensä olleet ensisijaisesti aikansa sotajoukkojen/turvallisuuselimien käyttämiä taitoja, siivileille näitä on opetettu vasta myöhemmin. Okinawan karate taisi olla se pioneeri siviiliopetuksessa, karatehan oli pääasiassa Okinawalaisten maanviljelijöiden ja turvallisuusihmisten harjoittelema taito.

Puhtaasti harjoittelun, kuntoilun ja itsepuolustuksen tähden kehitetyt budo-lajit ovat vasta hyvin myöhäinen tuote, ilmaantuivat nimittäin Japanin Meiji-restauraation aikana. Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.

Japanilaisten "do" on ennen muinoin ollut yksinekrtaisesti sitä, että viholliselta otetaan nirri pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, se siitä budon rauhanhengestä. Siinä ei paljon harmoniaa ole kun samurai on survaissut naginatan/yarin vihulaisen sisuksiin ja vääntänyt suolet pellolle, eikä ole ollut paljon rauhan ajatuksia siinäkään kun samainen samurai on leikellyt katanalla vihollisensa kilon paloiksi. Yhtä harmonista on ollut sekin kun Okinawalainen talinpoika on riisivarstansa kanssa survonut tuon samurain luut tohjoksi alta aika yksikön.

Yep, mennään kaikki salille harjoittelemaan rauhan henkeä, mutta muistetaan silti, että todellisuudessa sellaista kuin "vaaraton tekniikka" ei olekaan. Ja yllättävä väkivaltatilanne vaatii puolustautujalta aina enemmän tai vähemmän sitä väkivaltaa, tositilanteesta on rauha ja rakkaus kaukana - siis siinä vaiheessa kun konflikti on jo mennyt väkivallaksi tai täysi yllätys tapahtunut. Ei ole olemassa "do" ta on olemassa vain "jutsua", eli taistelua. Do on uskontoa, uskonnolla ei tee mitään, jutsu on taitoa ja sillä pelastaudutaan.

Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille"), sen sijaan kadulla ei ole mitään sääntöjä. Jos sinä putoat väkivaltatilanteessa niin hän/he potkivat sinut tohjoksi kun olet kaatunut, siksi sinullakin on lupa tehdä mitä tahansa puolustautuaksesi. Ts. on olemassa vain eriasteista voimankäyttöä joka voidaan väkivallaksi tulkita, kaikki muut näkemykset ovat huuhaata.

Kickboxing
karate
judo
toshu kakuto
sambo
brasilian jujutsu
vale tudo
shootfighting
nyrkkeily
paini
pankration
savate
taekwondo
hapkido
judo
shorinji kempo
bagua
taiji
xingji
rukoilijasirkka-kungfu
hung gar
choy li fut
ryukyu kobujutsu
jun fan
wing chun
wonhwa-do
tang soo do

Tässä näin aluksi.

Andy kirjoitti:

Kickboxing
karate
judo
toshu kakuto
sambo
brasilian jujutsu
vale tudo
shootfighting
nyrkkeily
paini
pankration
savate
taekwondo
hapkido
judo
shorinji kempo
bagua
taiji
xingji
rukoilijasirkka-kungfu
hung gar
choy li fut
ryukyu kobujutsu
jun fan
wing chun
wonhwa-do
tang soo do

Tässä näin aluksi.

Miten määrität esim. painin ja nyrkkeilyn kehittämis ajankohdan? Molemmat on kehitetty muutama tuhat vuotta sitten, eli hieman hankalaa. Tosin kumpaakaan ei ole kehitetty puhtaasti taistelutaidoksi. Jos niillä on jotain sodankäyntiin liittyvää, niin se taitaa löytyä sieltä fyysisen valmennuksen puolelta.

streetsurvivor kirjoitti:

Mikäs se taas olikaan itsepuolustus- ja lähitaistelutaitoja luova tilanne? - Sota. Käytännössä kaikki maailman kamppailutaidot niin Kiinalaiset kuin Japanilaisetkin ja muualta maailmasta tulleet taidot ovat yleensä olleet ensisijaisesti aikansa sotajoukkojen/turvallisuuselimien käyttämiä taitoja, siivileille näitä on opetettu vasta myöhemmin. Okinawan karate taisi olla se pioneeri siviiliopetuksessa, karatehan oli pääasiassa Okinawalaisten maanviljelijöiden ja turvallisuusihmisten harjoittelema taito.

Puhtaasti harjoittelun, kuntoilun ja itsepuolustuksen tähden kehitetyt budo-lajit ovat vasta hyvin myöhäinen tuote, ilmaantuivat nimittäin Japanin Meiji-restauraation aikana. Rauhan oloissa harvemmin pääsee kehittymään teknisesti toimivaa lähitaistelutaitoa koska sellaiselle ei ole kysyntää jos yhteiskunta elää ns. "syvän rauhan tilassa", sen sijaan sotien aikana taistelutaidot kehittyvät nopeasti koska sotilaan on kyettävä taistelemaan vielä sittenkin kun ase on menetetty/rikki/vihollissotilas on jo kurkussa kiinni/lyömässä kenttälapiolla tai jotain vastaavaa.

Japanilaisten "do" on ennen muinoin ollut yksinekrtaisesti sitä, että viholliselta otetaan nirri pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, se siitä budon rauhanhengestä. Siinä ei paljon harmoniaa ole kun samurai on survaissut naginatan/yarin vihulaisen sisuksiin ja vääntänyt suolet pellolle, eikä ole ollut paljon rauhan ajatuksia siinäkään kun samainen samurai on leikellyt katanalla vihollisensa kilon paloiksi. Yhtä harmonista on ollut sekin kun Okinawalainen talinpoika on riisivarstansa kanssa survonut tuon samurain luut tohjoksi alta aika yksikön.

Yep, mennään kaikki salille harjoittelemaan rauhan henkeä, mutta muistetaan silti, että todellisuudessa sellaista kuin "vaaraton tekniikka" ei olekaan. Ja yllättävä väkivaltatilanne vaatii puolustautujalta aina enemmän tai vähemmän sitä väkivaltaa, tositilanteesta on rauha ja rakkaus kaukana - siis siinä vaiheessa kun konflikti on jo mennyt väkivallaksi tai täysi yllätys tapahtunut. Ei ole olemassa "do" ta on olemassa vain "jutsua", eli taistelua. Do on uskontoa, uskonnolla ei tee mitään, jutsu on taitoa ja sillä pelastaudutaan.

Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille"), sen sijaan kadulla ei ole mitään sääntöjä. Jos sinä putoat väkivaltatilanteessa niin hän/he potkivat sinut tohjoksi kun olet kaatunut, siksi sinullakin on lupa tehdä mitä tahansa puolustautuaksesi. Ts. on olemassa vain eriasteista voimankäyttöä joka voidaan väkivallaksi tulkita, kaikki muut näkemykset ovat huuhaata.

"Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille")"


Mikäs do se tuollaisia sääntöjä keksi? Meikän käsityksen mukaan budossa on aina potkittu myös munaskuille... Ja muutenkin kaikenlainen epis-käyttäytyminen on ollu ihan ookoo. Poikkeuksena tietty duel-puuhastelut, mutta sehän pätee nykyaikanakin. Ip- ja tappelu on kaks eri asiaa. Ip (hyökkäyksen torjuminen) ja toisen kanssa tappelu (kun ei käytetä poistumismahdollisuutta) ovat kaksi eri väkivallan esiintymisen muotoa kaduillamme nykyäänkin.

nih kirjoitti:

"Ja dossa on kunniasääntöjä (tyyliin "mies ei potki munille")"


Mikäs do se tuollaisia sääntöjä keksi? Meikän käsityksen mukaan budossa on aina potkittu myös munaskuille... Ja muutenkin kaikenlainen epis-käyttäytyminen on ollu ihan ookoo. Poikkeuksena tietty duel-puuhastelut, mutta sehän pätee nykyaikanakin. Ip- ja tappelu on kaks eri asiaa. Ip (hyökkäyksen torjuminen) ja toisen kanssa tappelu (kun ei käytetä poistumismahdollisuutta) ovat kaksi eri väkivallan esiintymisen muotoa kaduillamme nykyäänkin.

entäs thaiboxing???
kehittynyt 2000-3000vuotta sitten?
Muay thai tarkoittaa vapaata nyrkkeilyä ja ennen vanhaan oteltiin niin kauan että toinen ei pystynyt tekemään mitään ja ilman hanskoja.

Thaiboxing rulez!