Tämä teksti löysin LYRS:n foorumissa. Sopii hyvin jaettavaksi tässä foorumissakin:
Tekstissä mainittiin, että vanhoillisuuden mielestä "opillisista yksityiskohdista erimielisetkin hyväksyttiin liian keveästi". Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä yksityiskohdat ovat yhteyden esteitä ja mitkä eivät? Onko siis niin, että...
A) Kaikki erimielisyys on kadottavaa. Tämä ajatus johtaa umpikujaan, koska opilliset vivahteet ihmisten välillä on kuin fraktaaliin sukeltaisi. Mitä syvemmälle menet, sen hienojakoisempia eroja löytyy. Loppujen lopuksi kukaan ei ole tismalleen samaan mieltä kaikissa asioissa. Kun tyypillisesti oppiin sotketaan virheellisesti kaikenlaiset elämänvanhurskaudenkin kysymykset, joista Raamattu ei puhu halaistua sanaa, on kaaos valmis.
Ratkaisu on tällöin vain se, että otetaan tietyn johtajan/johtoryhmän mielipiteet, ja tehdään niistä kanonisoituja, ja niihin on jokaisen alamaisen sitouduttava. Tätä taktiikkaa on ahkerasti käytetty, mikä kirkkohistoriassa on valitettavan helposti havaittavissa. Raamatullista tämä ei ole sen kummemmin sisällöltään kuin käytetyltä tekniikaltakaan, mutta ainakin toimii tehokkaasti...
B) Ratkaisevaa on nimenomaa se, mitä mieltä ollaan TÄSTÄ kysymyksestä. Päädytään siis merkilliseen rekursiiviseen kehäpäättelyyn, jolla oikea oppi on sillä, joka tunnustaa sen, että tässä kohdin eri opin omaavat ovat vääräoppisia, koska oikea oppi on sitä, että tämä on oikea oppi, koskapa vääräoppinen ei tunnusta sitä, että tässä kohdin eri opin omaavat ovat vääräoppisia. Siksi tämän opin kieltäminen on kadottavaa.
Tämä ajatusmalli tuntuu joskus kovin suositulta siihen nähden, kuinka pahasti sen logiikka sotii aivan maalaisjärkeä vastaan. Tällä tekniikallahan voidaan sitten pyhittää oikeastaan mikä oppi hyvänsä. lisätään vain tällainen yksimielisyyden klausuuli perään, niin homma on sillä selvä. Erimieliset menevät helvettiin, koska ovat eri mieltä, eivätkä tunnusta sitä, että erimieliset menevät helvettiin.
C) Kristillinen oppi kokonaisuudessaan on eräänlainen puumainen rakennelma, jossa asioilla on hieman erilainen tärkeysjärjestys on riippuvuus toisista opin kohdista. Näin olleen voidaan asettaa tietty prioriteettijärjestys, jossa tärkeimmät asiat ovat ratkaisevia, ja janan toisessa päässä olevat asiat ovat nk. ehdonvallan asioita, jotka jokainen voi ratkaista omaatuntoansa kuunnellen. Tärkeimpiin asioihin kuuluisivat näin ollen ytimenä vanhurskauttamisen asiat, sille heti alisteisena sakramenttiteologia, kolminaisuusoppi, Jeesuksen kaksiluonto-oppi ym. olennaiset kysymykset. Mitä alemmas mennään, sitä varovaisemmin toisen näkemys voidaan tuomita, ja tietyn rajan jälkeen erimielisyydellä ei ole enää mitään merkitystä.
Itse olen lujasti sitä mieltä, että tämä viimeinen kohta on ainoa oikea tapa, jolla vältymme hengelliseltä hirmuvallalta ja älylliseltä itsemurhalta. Kumpikaan asia ei kuulu terveeseen hengellisyyteen, se on aina ollut aivan selvä asia. Sitten jäljelle jää kysymys siitä, mihin prioriteettiin kuuluu vaikkapa oppi seurakunnasta, oppi virasta ym. kiistapykälät. Ovatko ne kadottavia vai eivät? Ainakaan minä en voi nähdä vanhurskauttamisen ytimestä katsoen, että kumpikaan olisi kadottava asia. Yhteyttä ne voivat silti vaikeuttaa kovastikin, niinkuin on nähty...
Tekstissä mainittiin, että vanhoillisuuden mielestä "opillisista yksityiskohdista erimielisetkin hyväksyttiin liian keveästi". Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä yksityiskohdat ovat yhteyden esteitä ja mitkä eivät? Onko siis niin, että...
A) Kaikki erimielisyys on kadottavaa. Tämä ajatus johtaa umpikujaan, koska opilliset vivahteet ihmisten välillä on kuin fraktaaliin sukeltaisi. Mitä syvemmälle menet, sen hienojakoisempia eroja löytyy. Loppujen lopuksi kukaan ei ole tismalleen samaan mieltä kaikissa asioissa. Kun tyypillisesti oppiin sotketaan virheellisesti kaikenlaiset elämänvanhurskaudenkin kysymykset, joista Raamattu ei puhu halaistua sanaa, on kaaos valmis.
Ratkaisu on tällöin vain se, että otetaan tietyn johtajan/johtoryhmän mielipiteet, ja tehdään niistä kanonisoituja, ja niihin on jokaisen alamaisen sitouduttava. Tätä taktiikkaa on ahkerasti käytetty, mikä kirkkohistoriassa on valitettavan helposti havaittavissa. Raamatullista tämä ei ole sen kummemmin sisällöltään kuin käytetyltä tekniikaltakaan, mutta ainakin toimii tehokkaasti...
B) Ratkaisevaa on nimenomaa se, mitä mieltä ollaan TÄSTÄ kysymyksestä. Päädytään siis merkilliseen rekursiiviseen kehäpäättelyyn, jolla oikea oppi on sillä, joka tunnustaa sen, että tässä kohdin eri opin omaavat ovat vääräoppisia, koska oikea oppi on sitä, että tämä on oikea oppi, koskapa vääräoppinen ei tunnusta sitä, että tässä kohdin eri opin omaavat ovat vääräoppisia. Siksi tämän opin kieltäminen on kadottavaa.
Tämä ajatusmalli tuntuu joskus kovin suositulta siihen nähden, kuinka pahasti sen logiikka sotii aivan maalaisjärkeä vastaan. Tällä tekniikallahan voidaan sitten pyhittää oikeastaan mikä oppi hyvänsä. lisätään vain tällainen yksimielisyyden klausuuli perään, niin homma on sillä selvä. Erimieliset menevät helvettiin, koska ovat eri mieltä, eivätkä tunnusta sitä, että erimieliset menevät helvettiin.
C) Kristillinen oppi kokonaisuudessaan on eräänlainen puumainen rakennelma, jossa asioilla on hieman erilainen tärkeysjärjestys on riippuvuus toisista opin kohdista. Näin olleen voidaan asettaa tietty prioriteettijärjestys, jossa tärkeimmät asiat ovat ratkaisevia, ja janan toisessa päässä olevat asiat ovat nk. ehdonvallan asioita, jotka jokainen voi ratkaista omaatuntoansa kuunnellen. Tärkeimpiin asioihin kuuluisivat näin ollen ytimenä vanhurskauttamisen asiat, sille heti alisteisena sakramenttiteologia, kolminaisuusoppi, Jeesuksen kaksiluonto-oppi ym. olennaiset kysymykset. Mitä alemmas mennään, sitä varovaisemmin toisen näkemys voidaan tuomita, ja tietyn rajan jälkeen erimielisyydellä ei ole enää mitään merkitystä.
Itse olen lujasti sitä mieltä, että tämä viimeinen kohta on ainoa oikea tapa, jolla vältymme hengelliseltä hirmuvallalta ja älylliseltä itsemurhalta. Kumpikaan asia ei kuulu terveeseen hengellisyyteen, se on aina ollut aivan selvä asia. Sitten jäljelle jää kysymys siitä, mihin prioriteettiin kuuluu vaikkapa oppi seurakunnasta, oppi virasta ym. kiistapykälät. Ovatko ne kadottavia vai eivät? Ainakaan minä en voi nähdä vanhurskauttamisen ytimestä katsoen, että kumpikaan olisi kadottava asia. Yhteyttä ne voivat silti vaikeuttaa kovastikin, niinkuin on nähty...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Usko Herraan Jeesukseen niin sinä pelastut.
Joka uskoo ja kastetaan se tulee autuaaksi.
Kristikunnassa on kehitetty 2000 vuoden aikana harhaanjohtavia oppirakennelmia vaikka kuinka paljon. Sen sijaan että perehtyisimme tällaisiin ristiriitaisiin traditioihin, kannattaa ottaa Pyhä Raamattu esiin, sieltä löytyy mittatikku jolla kaikki opit ja opetukset mitataan.
Sieltä ei löydy kuin yksi nimi jossa on pelastus, syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Kaikki muu uskonnollinen puuhastelu on turhaa ja vahingollista.
Jeesus on Herra, Jeesus elää. Totisesti hän on noussut ylös kuolleista. Hallelujaa kiitos Jeesus!
2. Kor. 3:14 Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa.
2. Kor. 3:15 Vielä tänäkin päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä;
2. Kor. 3:16 mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois.
2. Kor. 3:17 Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus.
2. Kor. 3:18 Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.
2. Kor. 4:1 Sentähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu,
2. Kor. 4:2 vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä.
2. Kor. 4:3 Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat,