Mun oli pakko saada purkaa jonnekin tätä pahaa oloa, koska en pysty puhumaan kenellekkään, vaikka teidän et nyt jos koskaan pitäis. Mutta sattuu liikaa.. Oon vasta parikymppinen naisen alku, mutta kokenut enemmän kuin moni paljon minua vanhempi..
Äitini sairastui viisi vuotta sitten rintasyöpään. se oli raskasta koko perheelle. Syöpä oli pahanlaatuinen. Etäispesäke löyti kainalosta, joka leikattiin samaan aikaan kun koko toinen rinta. Taistelimme koko perhe syöpää vastaan ja syöpä saatiin nujerrettua. Nyt äitini on terve. Onneksi.
Viiteen vuoteen mahtuu uskomattoman paljon. Liian paljon. Tällä hetkellä poikaystäväni pappa sairastaa syöpää, mutta on jo yli 80v. ja lääkärit ovat sanoneet että hän kuoleen ennen vanhuuteen kuin syöpään.
Myös poikaystäväni äiti sairastaa syöpää. Syöpä lähti peräsuolesta. Anoppini leikattiin ensimmäisen kerran seurustelumme alkuaikoina n. 2,5v. sitten. Syöpä levisi maksaan 1,5vuotta sitten ja hän elää edellen, mikä on jo sinänsä ihme. Viime kesäkuussa lääkäri antoi poikaystäväni äidille viikon, korkeintaan kaksi elinaikaa. Varsinainen taistelija.
Nyt hän makaa sairaalassa viimeisiä elinpäiviään ja on tietenkin poikaystävälleni kova paikka. Haluaisin tietenkin olla hänen tukenaan kokoajan, mutta aina en jaksa..
Isälläni on myös syöpä. Todettiin puolitoistavuotta sitten. Kaatui, ollessaan hiihtämässä, jonka seurauksena reisiluu meni poikki. Luusta otettiin koepala, koska röntgen kuvissa lääkäri totesi luussa olevan muutosta. Jouduimme yhdeksän viikkoa odottamaan tulosta. Syöpä se oli. Erittäin agressiivista laatuaan. Ja johon ei ole löydetty vielä täsmähoitoa. Jalka jouduttiin amputoimaan kokonaan. Jäljelle jäi seitsemän sentin tynkä. Eli siihen ei saa proteesiakaan. Puolitoistavuotta hän on kävellyt kepeillä.
Isäni sai kaksi rankkaa sädehoitojaksoa. Viimeinen loppui heinäkuussa. Nyt isäni on käytännössä laitettu kuolemaan, koska syöpätyyppiin ei ole enää mitään annettavia hoitoja.
Pitäisi jaksaa suunnitella tulevaisuutta, opiskeluja, olla poikaystävän tukena ja vielä isä sairastaa syöpää jolle ei ole mitään tehtävissä.
En pysty puhumaan kenellekään, koska ahdistaa. Sattuu liian paljon.
Itse olen sairastunut keskivaikeaan masennukseen murkkuikäisenä. Johon olen saanut terapiakäyntejä, mieliala lääkkeitä ja ollut hoidossa. Pikkuhiljaa olen alkanut päästä masennuksen yli, mutta välillä tämä kaikki on liikaa. En tiedä kauanko mielenterveyteni kestää. Toivottavasti ensi vuoden alkuun, kun myönnetään uudet määrärahat mielenterveyden avohoitoon, eli mm. terapioihin. Jolloin olisi taas mahdollista aloittaa terapiakäynnit.
Kiitos kun jaksoit lukea kirjoitukseni.
Muistakaa olla onnellisia itsenne ja läheistenne terveydestä.
Äitini sairastui viisi vuotta sitten rintasyöpään. se oli raskasta koko perheelle. Syöpä oli pahanlaatuinen. Etäispesäke löyti kainalosta, joka leikattiin samaan aikaan kun koko toinen rinta. Taistelimme koko perhe syöpää vastaan ja syöpä saatiin nujerrettua. Nyt äitini on terve. Onneksi.
Viiteen vuoteen mahtuu uskomattoman paljon. Liian paljon. Tällä hetkellä poikaystäväni pappa sairastaa syöpää, mutta on jo yli 80v. ja lääkärit ovat sanoneet että hän kuoleen ennen vanhuuteen kuin syöpään.
Myös poikaystäväni äiti sairastaa syöpää. Syöpä lähti peräsuolesta. Anoppini leikattiin ensimmäisen kerran seurustelumme alkuaikoina n. 2,5v. sitten. Syöpä levisi maksaan 1,5vuotta sitten ja hän elää edellen, mikä on jo sinänsä ihme. Viime kesäkuussa lääkäri antoi poikaystäväni äidille viikon, korkeintaan kaksi elinaikaa. Varsinainen taistelija.
Nyt hän makaa sairaalassa viimeisiä elinpäiviään ja on tietenkin poikaystävälleni kova paikka. Haluaisin tietenkin olla hänen tukenaan kokoajan, mutta aina en jaksa..
Isälläni on myös syöpä. Todettiin puolitoistavuotta sitten. Kaatui, ollessaan hiihtämässä, jonka seurauksena reisiluu meni poikki. Luusta otettiin koepala, koska röntgen kuvissa lääkäri totesi luussa olevan muutosta. Jouduimme yhdeksän viikkoa odottamaan tulosta. Syöpä se oli. Erittäin agressiivista laatuaan. Ja johon ei ole löydetty vielä täsmähoitoa. Jalka jouduttiin amputoimaan kokonaan. Jäljelle jäi seitsemän sentin tynkä. Eli siihen ei saa proteesiakaan. Puolitoistavuotta hän on kävellyt kepeillä.
Isäni sai kaksi rankkaa sädehoitojaksoa. Viimeinen loppui heinäkuussa. Nyt isäni on käytännössä laitettu kuolemaan, koska syöpätyyppiin ei ole enää mitään annettavia hoitoja.
Pitäisi jaksaa suunnitella tulevaisuutta, opiskeluja, olla poikaystävän tukena ja vielä isä sairastaa syöpää jolle ei ole mitään tehtävissä.
En pysty puhumaan kenellekään, koska ahdistaa. Sattuu liian paljon.
Itse olen sairastunut keskivaikeaan masennukseen murkkuikäisenä. Johon olen saanut terapiakäyntejä, mieliala lääkkeitä ja ollut hoidossa. Pikkuhiljaa olen alkanut päästä masennuksen yli, mutta välillä tämä kaikki on liikaa. En tiedä kauanko mielenterveyteni kestää. Toivottavasti ensi vuoden alkuun, kun myönnetään uudet määrärahat mielenterveyden avohoitoon, eli mm. terapioihin. Jolloin olisi taas mahdollista aloittaa terapiakäynnit.
Kiitos kun jaksoit lukea kirjoitukseni.
Muistakaa olla onnellisia itsenne ja läheistenne terveydestä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
oli aika ikävää luettavaa,mutta samantyyppistä mitä omalla kohdallani on,minun siskollani todettiin 5 vuotta sitten syöpä,hän alkoi vain ihmettelemään,miksi mustelmia alkoi tulla jalkoihin,mutta omassa mielessään hän tiesi,että hän sairastaa syöpää.
Nyt mitä kaikkea hän on saanut kokea,osaan arvostaa elämää ,kun itsellä ei ole vaikeaa tautia,mitä ei voitaisi parantaa,meilläkin kulkee suvussa tuo syöpäjuttu,ukillani oli mahalaukussa syöpä,kuten sama kuin siskollanikin..monesti olen ajatellut,että toivottavasti minulle EI tulisi,sillä kärsin jo siskoni puolesta niin paljon,koska tulee se viimeinen soitto,jonka lähiomainen soittaa,sitä tässä pelätään,mutta pitää iloita ja osata iloita ennenkaikkea pienistäkin asioista,mitä meillä vain on.
Hyvää jatkoa sinulle ja koita piristyä ja ennen kaikkea voimia jaksaa !!
myös sinun täytyy huolehtia terveydestäsi! Kun niin monella, ja vaikka vain yhdellä läheiselläsi olisi syöpä, niin sinun tilasi on tärkeä näille jotka sairastavat syöpää..Heillä on omat murheensa, mutta silti uskon heidän toivovat sinun jaksavan ja toivovat sinun elämällesi hyvää, kuten varmaan itselleenkin, kunhan selviävät syövästä kuka milläkin tavoin. Kuolemakin on yksi tapa päästä syövän tuskista. Ja vaikka se tuo surua lähiomaisille, se on silti samalla myös helpotus sen ihmisen tuskiin, joka pääsee pois kärsimästä syöpää.
Tämän sanoin siksi, koska toivon myös sinun voivan hyvin ja pitävän huolta itsestäsikin!!
kirjoitin pitkän viestin sulle tossa, mut painoin varmaa väärää nappii tai jotain..
mut mun isä taistelee elämästään just nyt ja se raastaa...
jos haluut lähettää postii ni :[email protected]
Hei väsynyt,olet kyllä saanut valtavia taakkoja kannettavaksesi.Vakavat sairaudet ovat aina
musertavia asioita,ihme,että olet jaksanut ajatella asioita noin selkeästi.
Minullakin isä sairastaa loppuvaiheen syöpää ja veli myös on syöpäsairas ja suvussani on serkkuja, joilla on syöpä.
Toivottavasti terapiasta on ollut apua sinulle,että saat purkaa sydäntäsi jatkossakin (toivottavasti) hyvälle terapeutille.Oma jaksamisesi on nyt hyvin tärkeää.En oikein löydä lohdutuksen sanoja,mutta toivottavasti äitisi pysyy terveenä ja olette toisillenne tukena,samoin kuin suhde poikaystävään säilyy-kumpikin varmaan tarvitsee toista edes kuuntelemaan.Yritä syödä, nukkua/levätä, pitää itsestäsi huolta,niin lattealta kuin tämä ehkä kuulostaakin.Mene nyt eteenpäin päivä kerrallaan.
Jaksamista kaiken keskellä sinulle.
Minun isältäni löydettiin munuaisista kasvain, se oli jo ehtinyt levitä,ja isäni tulevaisuus näyttää aika huonolta,tietysti jotain toivoa vielä on,mutta tämä tietämättömyys ja odotus raastaa minua henkisesti ja fyysisesti..
olen aina ollu ns isin tyttö.. ja nyt se ollaan viemässä minulta pois.
olen todella masentunut, enkä tiedä että miten jaksan tukea äitiäni jos isälle ei käy hyvin.. voimani ovat nyt jo loppu ja sitten pitää pitää omasta äidistä huolta ja tukea häntä kun samalla itsekin tarvitsisin sitä.. Mä en jaksa.
voin kertoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu...
minulla ja isälläni oli koko murkkuiän huonot välit. Riitelimme todella paljon ja välillä.. toivoin jopa hänen kuolemaa... mutta nyt vasta vanhempana olemme oppineet tulemaan toimeen keskenään. On niin epäreilua, että nyt hänet sitten viedään pois..
Meilläkin äiti on ollut todella väsynyt. Onneksi meitä on kolme siskoa tukemassa toisiamme ja vanhempiamme. Mutta siltikään ei välillä vaan yksinkertasesti voimat riitä tukemaan poikaystävääni ja tunnen siitä hirveää syyllisyyttä.
Onko sinulla sisaruksia? Ystäviä kenelle voit purkaa itseäsi. Muista pitää myös itsestäsi huolta, kuten minua on neuvottu tekemään. Vaikka tiedän että se on vaikeaa. Välillä ei vain muista milloin sitä on viimeksi syönyt tai nukkunut yön kunnolla.
Ja jos täydellinen toivottomuuden tunne tulee, voit mennä vaikka yöksi terveyskeskukseen lepäämään. siellä sinua ainakin kuunnellaan ja annetaan tarvittaessa unilääkettä. Uskon että vanhempasi sen sinulle sallivat.
Voimia koko perheelle
minulla on veli,joka on aivan palasina.
hän sai isän sairastuttua potkut työpaikaltaan,koska ei jaksanut.
mutta onneksi minulla on poikaystävä joka yrittää minua parhaansa mukaan auttaa ja hän on minulle todella korvaamaton, mutta paha on olla vaikka hän onkin minun kanssa. Mun mielessä ei ole tällä hetkellä mitään muuta kun isä.