Minulla on 3 läheistä ystävää. Osan olen tuntenut nuoresta saakka, osa on muutaman vuoden ikäisiä ystävyyssuhteita.
Ongelmana on se, että en tunne enää itseäni viihtyväni heidän seurassaan. Ristiriitoja oli jo aikaisemminkin, mutta lapseni syntymän jälkeen kuilu välillämme tuntuu vaan kasvavan.
Esimerkiksi yh-ystäväni rassaa hermojani todella. Hänellä on ihana uusi mies, joka tekee ystäväni eteen kaiken, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ystäväni elämä on täynnä negatiivisuutta. Hän mm. haluaisi että miesystävä jättäisi ystävänsä, vakituisen työpaikkansa ja myisi asuntonsa pois ja siirtäisi elämänsä kokonaan toiselle puolelle Suomea. Eikä hän itse tule tässä asiassa lainkaan vastaan. Pelkään, että ystäväni taas lähtee siihen samaan kumppaninvaihtamisen ja pettämisen kierteeseen, eikä tajua miten hienon miehen on löytänyt. Puutteita miehessä varmasti on, mutta eikö meissä kaikissa? Paljon muutakin hämmästyttävää ystäväni viime aikaisesta käytöksestä löytyy, mutta riittäköön nyt tuo.
Toinen ystäväni on taasen sinkku, ja onneton sellaisena. Vuosien varrella hänestä on tullut syrjäänvetäytyvä ja surullinen, mutta minulta hän ei apua hyväksy. Rivien välistä olen havainnut halveksuntaa minua kohtaan. Itse nimittäin olen elämässäni tehnyt suuria muutoksia, hankkinut varallisuutta ja kovasti kaivatun vauvankin saimme pitkällisen prosessin jälkeen. Ystävääni ärsyttää kaikki lapseen liittyvä, ja näin ollen olemmekin pattitilanteessa: mitä ihmettä sanon hänelle, kun hän kysyy mitä kuuluu? Olen pari vuotiaan lapseni kanssa kotona, ts. kotiäiti. Joten kuulumiseni liittyvät jollain tavalla lapseeni, sille en oikein mahda mitään. Keskustelu on muuttunut aika köyhäksi.
Kolmas ystäväni on muuttunut parin viime vuoden aikana aggressiiviseksi sanavalinnoiltaan ja käytökseltään. Hän on arvaamaton, ja yhä useammin olen huomannut ettei hän vastaa viesteihini tai vastaa vasta pitkän ajan kuluttua. Ymmärtäisin kyllä, jos hän haluaisi olla vain tuttava, mutta sitä en ymmärrä että hän pitää ensin yhteyttä ja sitten on kylmänä. Huomaan monesti, että minulle ei ole enää sanottavaa hänelle.
Onko kokemuksia tällaisesta, että lapsen syntymän jälkeen tuntee olevansa aivan väärässä seurassa? Ystävilleni en tästä ole mitään sanonut, olen koittanut olla vain mahdollisimman ystävällinen ja pitää suuni kiinni jos on jouduttu liian heikoille jäille. Mielelläni en heidän heikkoja puoliaan tässä ruodi, en itsekään täydellinen ole.
Muuten elämäni on kohdallaan, lapsi on terve ja iloinen, mies rakastaa ja osoittaa sen. Koti on viihtyisä, ja suhteet molempiin isovanhempiin hyvät. Onko niin, että olen muuttunut niin paljon? Lapseni syntymä oli kyllä todella vavisuttava asia, ja tuntui kuin oikea minäni olisi tullut esiin.
Olen nykyisin iloisempi, rennompi ja jotenkin ehkä räiskyvämpi luonne kuin ennen. Ulkonäköni on muuttunut, kuuntelen eri musiikkia kuin ennen, sisustin kotimme kokoneen uudestaan, ulkoilemme ja yleensäkin nautimme elämästä.Aivan kuin olisin herännyt elämään.
En toki halua heihin kokonaan välejä katkaista, mutta haluaisin toisenlaista seuraa. Positiivisempaa seuraa. Mistä sellaista löytäisin, varsinkin kun mieheni työ on vaativaa ja omaa aikaa on niukalti.
Huom. Minä ja ystäväni olemme kaikki yli 30-vuotiaita.
Ongelmana on se, että en tunne enää itseäni viihtyväni heidän seurassaan. Ristiriitoja oli jo aikaisemminkin, mutta lapseni syntymän jälkeen kuilu välillämme tuntuu vaan kasvavan.
Esimerkiksi yh-ystäväni rassaa hermojani todella. Hänellä on ihana uusi mies, joka tekee ystäväni eteen kaiken, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ystäväni elämä on täynnä negatiivisuutta. Hän mm. haluaisi että miesystävä jättäisi ystävänsä, vakituisen työpaikkansa ja myisi asuntonsa pois ja siirtäisi elämänsä kokonaan toiselle puolelle Suomea. Eikä hän itse tule tässä asiassa lainkaan vastaan. Pelkään, että ystäväni taas lähtee siihen samaan kumppaninvaihtamisen ja pettämisen kierteeseen, eikä tajua miten hienon miehen on löytänyt. Puutteita miehessä varmasti on, mutta eikö meissä kaikissa? Paljon muutakin hämmästyttävää ystäväni viime aikaisesta käytöksestä löytyy, mutta riittäköön nyt tuo.
Toinen ystäväni on taasen sinkku, ja onneton sellaisena. Vuosien varrella hänestä on tullut syrjäänvetäytyvä ja surullinen, mutta minulta hän ei apua hyväksy. Rivien välistä olen havainnut halveksuntaa minua kohtaan. Itse nimittäin olen elämässäni tehnyt suuria muutoksia, hankkinut varallisuutta ja kovasti kaivatun vauvankin saimme pitkällisen prosessin jälkeen. Ystävääni ärsyttää kaikki lapseen liittyvä, ja näin ollen olemmekin pattitilanteessa: mitä ihmettä sanon hänelle, kun hän kysyy mitä kuuluu? Olen pari vuotiaan lapseni kanssa kotona, ts. kotiäiti. Joten kuulumiseni liittyvät jollain tavalla lapseeni, sille en oikein mahda mitään. Keskustelu on muuttunut aika köyhäksi.
Kolmas ystäväni on muuttunut parin viime vuoden aikana aggressiiviseksi sanavalinnoiltaan ja käytökseltään. Hän on arvaamaton, ja yhä useammin olen huomannut ettei hän vastaa viesteihini tai vastaa vasta pitkän ajan kuluttua. Ymmärtäisin kyllä, jos hän haluaisi olla vain tuttava, mutta sitä en ymmärrä että hän pitää ensin yhteyttä ja sitten on kylmänä. Huomaan monesti, että minulle ei ole enää sanottavaa hänelle.
Onko kokemuksia tällaisesta, että lapsen syntymän jälkeen tuntee olevansa aivan väärässä seurassa? Ystävilleni en tästä ole mitään sanonut, olen koittanut olla vain mahdollisimman ystävällinen ja pitää suuni kiinni jos on jouduttu liian heikoille jäille. Mielelläni en heidän heikkoja puoliaan tässä ruodi, en itsekään täydellinen ole.
Muuten elämäni on kohdallaan, lapsi on terve ja iloinen, mies rakastaa ja osoittaa sen. Koti on viihtyisä, ja suhteet molempiin isovanhempiin hyvät. Onko niin, että olen muuttunut niin paljon? Lapseni syntymä oli kyllä todella vavisuttava asia, ja tuntui kuin oikea minäni olisi tullut esiin.
Olen nykyisin iloisempi, rennompi ja jotenkin ehkä räiskyvämpi luonne kuin ennen. Ulkonäköni on muuttunut, kuuntelen eri musiikkia kuin ennen, sisustin kotimme kokoneen uudestaan, ulkoilemme ja yleensäkin nautimme elämästä.Aivan kuin olisin herännyt elämään.
En toki halua heihin kokonaan välejä katkaista, mutta haluaisin toisenlaista seuraa. Positiivisempaa seuraa. Mistä sellaista löytäisin, varsinkin kun mieheni työ on vaativaa ja omaa aikaa on niukalti.
Huom. Minä ja ystäväni olemme kaikki yli 30-vuotiaita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
...niin että SUN ytävät ovat jämähtäneet paikalleen ja niitä ärsyttää kun sä menet elämässäs eteenpäin.Yh:lla voi olla muuten vaan rankkaa elämässään ja kokee että ystävälleen voi "kiukutella".
Jatka vain elämääsi ja nauti siitä sitä sinulla on !!! =)
Ystäväpiiri muuttuu jonkin verran lapsen saamisen vuoksi. - Sekin on elämää.
Hakeudu vain rohkeasti muiden äitien seuraan jakamaan ilot ja surut. Sinun ystäväsi kyllä pärjäävät omissa kiemuroissaan.
Voi myös olla, että haluaisit heillekkin yhtä mukavan ja kivan elämän, mutta nyt sinun on todettava, ettet voi sitä heille tarjota.
ÄLÄ KANNA KAIKKIEN MURHEITA HARTIOILLASI !
Rohkeasti vain eteenpäin ! =)