Miksi dekkarissa

Tylsintä Mankellin dekkareissa on, että nuo unohtuneet ja tekemättä jääneet asiat toistuvat vieläpä samoina koko sarjassa, pesemättömät pyykit varmasti ihan jokaisessa kirjassa ja vielä samassakin useampaan kertaan.

Uskoikohan Henning Mankell, että hän kykenee tuolla toistolla karrikoimaan Wallanderin yhtä taitavasti kuin Agatha Christie Hercule Poirotin.

Parissa kirjassaan Mankell kertoo useimmat Wallanderin kusemisetkin tai kuten hän sen sievemmin ilmaisee, "vedenheitot".

Epäolennaisten arkipäivän tapahtumien kertominen on tyypillistä monille dekkareiden kirjoittajille. Yksi pahimmasta päästä on Leena Lehtolainen Maria Kallio -sarjassaan. Kuvauksia tyypillisestä perheenäidin päivästä riittää kokkausreseptejä ja lapsen tarhasta hakua myöten.

Onneksi Seppo Jokisen Sakari Koskinen lopetti tupakanpolton. Sarjan alkuosissa Jokinen ei varmaan jättänyt kertomatta yhdestäkään Koskisen sytyttämästä tupakasta. Onneksi tilalle tulleita "polkupyörällä töihin ja takaisin" -kuvauksia on vain kaksi työpäivää kohden.

Reijo Mäen Vares-sarjassa puolestaan seurataan päivästä toiseen Vareksen kapakkakäyntejä, mutta niihin käynteihin sentään useimmiten sisältyy jotain muutakin, huulenheittoa kavereiden kanssa, naisseikkailuja tai jopa juonen kannalta merkittävää.

Joskohan Mankellin tapauksessa se on yksi keino korostaa poliisityön stressaavuutta ja sitä, kuinka paljon se vie aikaa mm kotihommilta jne?

Onhan se tylsää kun kirjailija alkaa tehdä tikusta asiaa, mutta tekeehän se toisaalta henkilöistä pikkuisen uskottavampia kun heillä on ihan tavallista arkeakin. Mutta jos sitä kotitouhua ja muuta varsinaiseen juoneen liittymätöntä touhua turhaan korostetaan, se alkaa tylsistyttää. Minä kun luen dekkareita ihan vaan sen vuoksi, että ne ovat nimenomaan dekkareita, eivätkä kotirouvan arkipäivää.

dekkareissa rassaa, niin lukekaa ihmeessä amerikkalaisia. Niissähän juostaan pisteestä A pisteeseen B roiston perässä. Mitä sitä turhaa ympäristöä kuvaamaan!

kuvaus kirjoitti:

dekkareissa rassaa, niin lukekaa ihmeessä amerikkalaisia. Niissähän juostaan pisteestä A pisteeseen B roiston perässä. Mitä sitä turhaa ympäristöä kuvaamaan!

Kun Sarkola kirjoitti Sariolan nimellä, kirjat arvosteltiin melko lempeästi, joskus kumman kiitettävästi. Nyt ei arvostella. Hahh! Kriitikkoja ottaa päähän, että heitä jymäytettiin, eivätkä he edes huomanneet vilpin varjoa. Nyt niitä hävettää. Ne yrittää unohtaa, että ne on koskaan Sarkolaa avistelleetkaan ja että jos nyt pitää jotainsanoa, sanotaan pahasti. OK. Kirjat puhuvat puolestaan.