Parodia ja ironia?

Hei. Ihan hyvin määrittelit muuten kyllä, mutta... mielestäni ironian ei tarvitse olla minkään (ihmisen, asian tai käsitteen) halveeraamista.

IRONIASSA sanotaan toista mitä tarkoitetaan, yleensä kuitenkin niin, että todellinen tarkoitus on nähtävissä. Voin sanoa jostain henkilöstä "hän on aina niin myötätuntoinen ja tahtoo kaikille vain hyvää" mutta kun kaikki tietävät, että kyseinen henkilö on päinvastoin itsekäs pyrkyri, muista piittaamaton oman edun tavoittelija, selvää on että olen käyttänyt ironiaa... Tärkeää on myös äänensävy millä sanat lausutaan... Kyse voi olla purevasta ivasta tai sitten surullisesta ironiasta. Jälkimmäinen ei ole halveeraamista vaan surumielinen, kylläkin vähän kyyninen toteamus, ettei henkilö ole sitä mitä voisi olla.

Ironinen toteamus voidaan tarkoituksella esittää myös niin etteivät kaikki kuulijat ymmärrä lauseen tarkoitusta. Jotkut saattavat luulla, että oikeasti pidän kyseistä henkilöä myötätuntoisena ja hyvänä ihmisenä, ja ajattelevat mielessään, että olen tyhmä ja sinisilmäinen, koska eivät ymmärrä että käytin ironiaa. Jos kyseinen henkilö itse on mukana, kun muiden kuullen mainostan hänen epäitsekkyyttään, kyseessä on salaiva. Siis peitelty pilkkaaminen. Henkilö itse luulee, että annan hänestä myönteisen lausunnon, mutta toiset tietävät, että olen itse asiassa juuri pilkannut häntä.

Useimmiten ironia kait on salaivaa tai ainakin ivaa, siis pilkallisuutta eli halveeraamista, mutta olen tottunut ajattelemaan ironiaa laajempana ilmiönä, jolloin se voi olla esimerkiksi surumielistä tai jopa hyväntahtoista ironiaa. Sen ei tarvitse olla edes kyynistä. Ei juuri nyt tule sopivaa esimerkkiä mieleen... mutta ehkä siihen silloin liittyy toisen asemaan asettuminen, myötätunto?

On myös itseironiaa ja sekin voi olla kyynistä, jopa itsevihaa eli itsensä halveeraamista, mutta myös lempeän humoristista, niin että henkilö tuo omat vikansa valoon ja osoittaa ymmärtävänsä, että on jotain muuta tai on tehnyt jotain muuta kuin pitäisi, kuitenkin niin, että samalla armahtaa ja hyväksyy itsensä vajavaisena ihmisenä.

Taideteoksessa itseironia (myönteisessä mielessä) voisi olla omien heikkouksien kanssa leikittelyä? Mutta sellainen vaatii melko tasapainoista luonnetta... Jos ihminen ei ole oppinut hyväksymään itseään ja lähimmäisiään sellaisena kuin ovat, hän on varmasti kyvytön lempeään, ymmärtävään ironiaan... Sitten ironia on vain sitä, millaiseksi se yleensä käsitetäänkin, perinteisessä mielessä. Siis loukkaavaa, väheksyvää ja aina toisen arvoa halventavaa.

Minäkään en pidä ironiasta - tuossa muodossa. Erityisen paheksuttavaa ja vastenmielistä ironiasta tekee "valheellisuus": ollaan sanovinaan jotain vaikka tarkoitetaan toista. Jos lähimmäiseni on mielestäni itsekäs, miksi en sano suoraan "kuule, mielestäni käyttäydyt kovin itsekkäästi, haluaisin keskustella kanssasi siitä" vaan "oletpa sinä huomaavainen ja ihana, lempeytesi aivan hehkuu". Jokainen osaa pilkata lähimmäistään ja siinä taidossa voi kehittyä lähes mielettömään pirullisuuteen saakka - vaikeampaa on tarttua epäkohtiin, nostaa kissa pöydälle ja aloittaa avoin keskustelu. Onneksi siinäkin voi kehittyä.

---

Lyhyesti määritellen IRONIA on asioiden sanomista ivalliseen, pilkalliseen sävyyn ja niin, että tarkoitetaan toista mitä sanotaan.

Sairaasta ironiasta on kyse, kun asia sinänsä pitää paikkansa mutta käytetään päinvastaista äänensävyä kuin asia edellyttäisi. Esimerkiksi, iloisella äänellä ja lähes haltioitunutta teeskennellen: "Wau, tsunamissa kuoli ennätysmäärä ihmisiä."

Mutta ironia voi olla kaikenlaista puhetta, missä ollaan sanovinaan muuta kuin tarkoitetaan, silloinkin kun se ei ole ivaa. Kyseessä voi olla vaikka leikkimielinen ilkeily, leikillinen ironia? Ironinen puhe voi ikäänkuin olla olevinaan ivallista, mutta sisältää myötätunnon, joka taittaa pilkallisuuden kärjen ja kääntää asian positiiviseksi. Ironiaa voidaan käyttää niinkin, että itse ironia joutuu valokeilaan! Tällöin tarkoituksena on vain osoittaa, kuinka houkkamaista ironia (pilkallisessa muodossaan) on.

Joku tosin voi luulla, että henkilö on ivallinen muita kohtaan, mutta todellisuudessa hän ivaakin ihmisen taipumusta (ja ehkä erityisesti omaa taipumustaan) olla ivallinen?

Tulee mieleeni tapaus muutaman päivän takaa... Olin kirpputorilla kirjoja penkomassa. Ovi avautui ja äänestä kuulin että sisään astui eräs tuntemani mieshenkilö, joka hoitaa kyseisen kirpputorin kuljetuksia. Tämä ahkera ja tunnollinen mies tekee pitkiä työpäiviä pienellä palkalla. Jatkoin kirjojen penkomista ja olin kuin en olisi kuullut hänen tuloaan. Kirjojen lomasta sanoin kovalla äänellä toisella puolella huonetta olevalle myyjälle: "kun kyseinen henkilö nyt ei satu olemaan paikalla, niin kyllä se [henkilön nimi] on sitten laiska ja työtävieroksuva mies". Panetteluni kohteena oleva henkilö tuntee minua sen verran, että ymmärsi puheeni huumoriksi, kaikki kirpputorilla olijat ei välttämättä ymmärtäneet. "Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi" vastasi hän puheeseeni, jolloin minä: "Uups! Oletko sinäkin täällä! Anteeksi... Näin se vain näyttää olevan, että mitä takanapäin puhuu sen edestään löytää." "Juu", vastasi hän... "ja toisinaan yllättävän nopeasti".

Tässä tapauksessa ironia kohdistui valheelliseen puheeseen ja juoruiluun. Epäedulliseen valoon asetettiin itse pilkallisuus. On typerää puhua toisista pilkallisesti ja kaiken lisäksi, pilkka yleensä osuu omaan nilkkaan, koska totuus jossain vaiheessa tulee julki, jolloin häpeällisten juttujen levittäjä joutuukin itse häpeään.

Tunnustan että huumorini on joskus omalaatuista ja vaikeasti ymmärrettävääkin, mutta en käytä (en ainakaan tahdo käyttää) ironiaa sen pilkallisessa, lähimmäistä halveeraavassa muodossa.

Paitsi korkeintaan esimerkkinä siitä kuinka älytöntä mainitunlainen ironia on...

Jos olemme oppineet ymmärtämään ihmisen heikkouksia, ja ennen kaikkea, hyväksymään ja rakastamaan häntä silloinkin kun hänen tekonsa eivät ole hyväksyttäviä, voimme löytää lempeästi hymyilevän ironian. Varmasti se on vinoa, vähän kummallista hymyä. Silloin toisia arvosteleva puheemme aina osuu ennen kaikkea itseemme -
Ymmärrämme, että se mikä lähimmäisissämme ehkä on häpeän ja jopa pilkankin ansaitsevaa, löytyy yhtä varmasti omasta sisimmästäni. Minä itse olen irvailuni kohde ironisoidessani lähimmäistä...

---

PARODIA on kuten aivan oikein sanot taiteellinen esitys, kirjallinen tai näytelmä, mahdollisesti elokuva, joka ikäänkuin tekeytyy kohteekseen. Se usein sisältää ivaa, ehkä erityisesti piiloivaa ja on komiikkaa, mutta ei välttämättä omahyväinen. Ei välttämättä edes ilkeämielinen.

SATIIRI voi olla mikä tahansa ivallinen esitys kohteestaan, mutta PARODIA on satiiria vaikeampi laji.

Parodian esittäjä pyrkii eläytymään kohteeseensa, käyttäytymään niin kuin hän käyttäytyy ja kuitenkin niin, että kyseinen henkilö/hahmo/asia näyttäytyy hullunkurisena. Tässä mielessä parodia sisältää aina jonkinlaisen karikatyyrin kohteestaan. Karikatyyrihän on todellisuuteen pohjautuva pilakuva, jossa kohteen tiettyjä ominaisuuksia ja piirteitä korostetaan, liioitellaan. Liiallinen karikatyyrin käyttö pilaa parodian, koska tällöin kyseessä ei enää ole parodia, vaan satiiri.

Orwellin ELÄINTEN VALLANKUMOUS on poliittinen satiiri, mutta myöskin parodia, jossa eläimet edustavat ihmistyyppejä. Monty Pythonin BRIANIN ELÄMÄ on kieli poskessa tehty satiiri ja osittain myös ivallinen parodia kristinuskon synnystä. Chaplinin eräs elokuva jonka nimeä en juuri nyt muista on eräiltä piirteiltään Hitler-parodia. Kauhu- ja tieteiselokuvien saralla on useita lajityypin parodioita, jotka ovat olevinaan vakavasti otettavia kauhu- tai tieteiselokuvia mutta on toteutettu tahallisen kömpelösti tai lajityypin tyypillisimpiä kliseitä viljellen, jolloin ne muuttuvat parodioiksi. Voidaan puhua myös tahattomasta parodiasta. Siitä on kyse, kun aikomuksena on tehdä vakavasti otettava taideteos, elokuva tai kirja, mutta aiheen toteutus on niin onneton ja kliseinen, että koko teos joutuu naurettavaan valoon. Tahallista ja tahatonta komiikkaa on joskus vaikea erottaa toisistaan. Joskus parodia pyritään tekemään niin, ettei katsoja missään kohtaa voi olla aivan varma, ollaanko tässä tosissaan vai ei. Leikillisiä ja vakavia elementtejä voidaan limittää, esittää vuorotellen tai samanaikaisesti. Komiikka syntyy vakavasta.

Hmmm...

Testaan sietokykyäsi?

Nimimerkkisi saattaisi olla IRONINEN ja viestisi PARODIAA:

"olet varmaan aivan youngster,16v... ironiahan on kuten sarkasmi ivallisuutta, kyllästynyttä toisten ihmisten tai jonkin käsitteen halveeraamista. en pidä ironiaa hyvänä huumorina sen happaman luonteen vuoksi. eikö parodia ole elokuvalaji,kun edellinen oli adjektiivi? älä välitä,olet nuori ja liian nopea, ajatukset tulevat perässä. parodia on ivallinen,omahyväinen, komiikkaa vaikeista/vakavista asioista repivä elokuva, tai kirja."

Jos tämä on parodia, mikä on parodian kohde? Onko parodian kohde aloituksen tekijä, joka varmaankin on kuusitoistavuotias tyttö, joka ei vielä paljon mitään ymmärrä - tuskin edes oikeinkirjoituksen alkeita, kuten että lause aloitetaan isolla kirjaimella? Ei, jos viestisi on tosissaan kirjoitettu, aloituksen tekijä saattaisi olla ironiasi kohde, mutta ei parodian kohde.

Viestissäsi parodian (tahallisen tai tahattoman) kohde on henkilö, joka asettuu muita tietävämmäksi ja suureen ääneen selittää että ironia ja parodia ovat ivallisuutta ja sen vuoksi huonoa huumoria, eikä lainkaan huomaa, että samanaikaisesti itse suhtautuu ivallisesti henkilöön jolle puhuu. Jos viestisi on parodia, olet todella heittänyt itsesi likoon: joku voisi luulla, että olet tuollainen henkilö, vaikka todellisuudessa vain esität parodian sellaisesta.

---

On tietysti olemassa sellainenkin vaihtoehto, että viesti ei sisällä (tahallista eikä tahatonta) parodiaa... vaan että minä lukijana, omista lähtökohdistani, olen taipuvainen tulkitsemaan viestin tietyllä tavalla?

Parhaat satiirit ja parodiat johtavatkin aina yleisön katseen oman puseron alle.

Vakava komiikka taiteenlajina vaatii paljon paitsi esittäjiltään myös katselijaltaan, haastaa ottamaan kantaa ja osallistumaan...

Miksi tulkitsen asioita niin kuin tulkitsen? Miksi näen ja koen asiat tietyllä tavalla? Miksi käyttäydyn tietyllä tavalla? Puolustelenko virheitäni sen sijaan, että kohtaisin ne ja muuttuisin? Onko minulla syytä muuttua, missä kohtaa ja miksi?