Jokainen pieni flunssa on aina muka oire jostain vakavasta. Kyttään aivan hulluna oireita, ja ensimmäisenä aina tulee mieleen pahin vaihtoehto. Päästäni en sentään oireita keksi, mutta on ahdistavaa, kun tulee muutama vilustuminen/flunssa vuoden aikana, ja aina pitää kytätä kalenteria; koska oli viimeksi ja sitä rataa.
Kai siinä päällimmäisenä on kuoleman pelko. Olen ollut samanlainen ennen lapseni syntymääkin. Raskauden aikana kyttäsin myöskin hulluna verenpaineitani yms.
Pääseekö tästä koskaan eroon? Tuntuu, että aamu alkaa aina sillä, että "tsekkaa" onko mitään oiretta tullut. En pysty relaamaan ollenkaan, ja tämä alkaa hallitsemaan mun elämää.
Olen puhunut asiasta sekä neuvolassa, että raskauden aikana lääkäreille, mutta he eivät oikein ota tätä tosissaan, vaikka yritän selittää, miten paljon stressaan. Välillä ihan siihen pisteeseen, että menetän yöuneni (ehkä lopulta myös järkeni), ja saan paniikkikohtauksen.
Kai siinä päällimmäisenä on kuoleman pelko. Olen ollut samanlainen ennen lapseni syntymääkin. Raskauden aikana kyttäsin myöskin hulluna verenpaineitani yms.
Pääseekö tästä koskaan eroon? Tuntuu, että aamu alkaa aina sillä, että "tsekkaa" onko mitään oiretta tullut. En pysty relaamaan ollenkaan, ja tämä alkaa hallitsemaan mun elämää.
Olen puhunut asiasta sekä neuvolassa, että raskauden aikana lääkäreille, mutta he eivät oikein ota tätä tosissaan, vaikka yritän selittää, miten paljon stressaan. Välillä ihan siihen pisteeseen, että menetän yöuneni (ehkä lopulta myös järkeni), ja saan paniikkikohtauksen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuo on aika rankkaa. Toivon, että saat hyviä neuvoja. Jos oikeasti ilmenee jotain oireita, ota ne vakavasti, vaikka suku ei uskoisi sinua. Sukulaiseni luulosairaus olikin syöpä.
Moikka, luinpa juuri tekstin jonka olisin ite voinut kirjottaa... joo elikkä sama homma, pelkään kaikenmaailman sairauksia, pidettii tässä syksyllä flunssa koko perhe, niin olin löytävinäni flunssasta kin jotain vakavaa..
muutenkin jos vaikka selkä tms, on kipeä no tottakai se on keuhkosyöpä 23vuotiaalla?? hehe, tätä tämä on, huomaan ajattelevani jotain sairautta sen jälkeen kun jotain paikkaa vähänkin kolottaa... itsellä on ollu lyhyt masennusjakso, josta nousin ylös liikunalla ja positiivisilla elämänkokemuksilla, lääkkeet määrättiin mutta ei niistä mitään apua ollu,
koitan vaan nyt sanoa että yritä olla ajattelematta jokaista tuntemusta sairautena, rupesi itseäni naurattaa montako sairautta olen pelännyt tämän syksyn aikana, että johan minua arkussa kannettais jos "kaikki nämä olisi ollut" tiedän mistä puhut , eikä ole helppoa olla ajattelematta sairauksia, ja tuntuu että uuden tilalle tulee uusia "sairaus"
mutta koita ajatella positiivisesti,ulkoile, lepää ja rentoudu, yritä saada ajatukset pois tästä "sairauksien" kehästä, ja yks mikä on tärkeä, ei kannata katsoo lääkärisarjoja, niistä tavallaan kopsaa alitajuisesti sairauksia.. voimia ja terveyttä! sanon tämän kokemuksesta, että turha pelätä ennenkuin putoaa :)
Olen myös ollut sairauspelkoinen lapsesta asti. Muistan jo ala-asteella käyneeni terv hoitajalla valittamassa jotain pattia päässäni. Rasvapatti möllöttää päässäni edelleen, vaikka silloin olin varma että syöpä se on.
Erityisen pahaksi tämä luulosairauteni meni kolmannen lapseni jälkeen. Minulla todettiinkin keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Mutta ennenkuin sitä todettiin, ehdin juosta jos vaikka millä lääkärillä ja ajattelin että on se nyt kumma kun mitään ei löydy...Sairauksien pelko hallitsi elämääni. Sitten sain masennukseen Zoloftia ja tilanne helpotti.
Yleisesti ottaen minullakin on tämä tilanne nyt päällä koko ajan. Mutta tällä hetkellä se ei hallitse elämää, mutta häiritsee kyllä. Aina kun tilanne pahenee, menen mielnterveyshoitajan kanssa juttelemaan. Se auttaa. Masennuslääkitystä minulla ei tällä hetkellä ole. Mutta en katso lääkärisarjoja, en lue mitään sairausjuttuja lehdistä. Ne alkavat aina takuuvarmasti ahdistaa. Joskus tuttavat kertovat jostain, joka sairasti jotain ja kuoli tms. ja minähän ahdistun.
Nyt kun olen raskaana, pelkään aika lailla veritulppaa. Aina kun pohjetta kiristää, menen melkein paniikkiin. Ja pohjettahan kiristää, koska vetää suonta. Ja arvaappa kun minulla on sappivaivaa (ilmeisesti), niin uskonko että se on sappivaivaa... en, selviänköhän hengissä raskauden loppuun, vai delaanko ennen synnytystä...
Olen huomannut että tärkeitä juttuja tässä on liikunta ja säännölliset ja terveelliset elämäntavat. Olen myös aina terveemmällä mielellä kun käyn töissä. Ja samoin minua piristää sosiaalinen elämä, eli kyläilen ja kutsun myös ihmisiä kylään meille. Tärkeää on myös puhua pelot pois mielestä! Koitetaan jaksaa!
Onpa huojentavaa kuulla, etten painiskele tämän asian kanssa yksin.
Olen myöskin todennut, että työ ja sosiaalisen elämän ylläpito auttavat asiaan. Tällä hetkellä kun on lapsen kanssa kotona, ja mieskin on töissä, tuntuu ettei ole mitään muuta tekemistä kuin miettiä näitä asioita.
Olen kyllä hieman pettynyt neuvolankin asenteeseen. Viimeksi siellä käydessäni kysyin, kannattaisiko minun puhua tästä ihan jollekin ammattilaiselle. Neuvolan "täti" vaan totesi, ettei siihen ole tarvetta, koska tiedostan itsekin tilanteen. Koen kuitenkin, että asia vaivaa minua siinä määrin, etten selviä tästä suosta itse.
Olen aina aikaisemmin liikkunut paljon ja tehnyt paljon töitä. Jotenkin tuntuu siltä, että tarvitsen vain paljon tekemistä, jotta asia pysyy pois mielestä. Silti olen sitä mieltä, että asian pois työntäminen ei auta pidemmän päälle, se palaa aina jossain sopivassa välissä.
Huoh.
Minäkin olen nyt kotona ja asiat kyllä kertaantunvat ajatuksissa... Ikävä että neuvolassasi on tuollainen asenne. Meillä on kyllä asia toisin. Heti jos mainitsen että on vähän alavirettä, heti tarjotaan mielenterveyshoitajaa tai lääkäriä. Ottavat kyllä asian tosissaan. Ja lääkäri kerran sanoi ettei päästä minua kontrollikäynneistä ennenkuin asiat ovat mallillaan tai olen jonkun muun hoivissa. Antoi aina parin päivän päähän uuden ajan kunnes pääsin mielenterveyshoitajalle. Tuntui mukavalle että huolehdittiin! Ja meidän kunnassa on kyllä ainakin minusta hyvin huolehdittukin!
Mutta sinulle sanon että tottakai tarvitset keskusteluapua. Soita oman kunnan mielenterveyshoitajalle tai psykologille. Tai tilaa yksityinen psykologi. Ja jos kyseinen ihminen ei tunnu sinua ymmärtävän, vaihda toiselle ammattiauttajalle. Itse kiersin psykiatrin ja yksityisen psykologin tai mikälie terapeutti olikaan, kautta oman kunnan mielenterveyshoitajalle. Vasta hän oli oikea ihminen minua kuuntelemaan ja ymmärtämään. Psykiatri antoi hyvät lääkkeet mutta viluili vastaanotolla koko ajan KELLOA! Arvaa ärsyttikö! No, sitten tämä joku terapeutti käski vaan nauttia elämästä eikä ymmärtänyt mun ongelmia alkuunkaan. Mutta sitten meidän kunnan oma mielenterv hoitaja oli aivan ihan. Kuunteli ja ymmärsi.
Ja olet oikeass, että eihän niitä asioita pakoon pääse eikä niitä saa haudattuakaan. Kohdattavahan ne on. Ja ne on hyvä kohdata oikean ammatti-ihmisen tuella ja avulla.
kunnan resursseista. Kaikissa kunnissa ei kerta kaikkiaan voida ohjata esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle muita kuin erittäin vakavat tapaukset.