En malta olla tuomatta kokemustani ja näkemystäni esiin. Ensiksikin, minusta jokainen itsetunnoltaan terve pystyy hyväksymään erilaisuutta.Tähän kuuluu myös se,että koetaan asiat eri tavoin. Vääriä tunteita ei ole.ME ihmiset ollaan erilaisia ja koetaan samat olosuhteet eri tavoin.Itse olen 60-luvulla syntynyt lestaadiolaisperheen lapsi. 12 muuta sisarustani ovat syntyneet 50-ja 60-luvulla. Lapsuudenkotini oli hyvin köyhä.Asuimme ahtaasti ja omasta tilasta ja rahasta oli aina puute.Olen sisarussarjan 7.lapsi. Työmäärä,rahan puute ja ahtaus aiheuttivat riitaa. Lapsuus oli raskasta aikaa. Vanhemmilla ei riitänyt aikaa ja rakkautta isonevalle lapsimäärälle. Moni meistä itsenäistyi jo 15-16 vuotiaana ja muutti pois kotoa.Lapsena olosuhteet hyväksyi.Kotoa lähdön jälkeen lähes jokainen ollut jossain vaiheessa katkera lapsuudesta joka osin jäi elämättä. Ei ollut mahdollisuutta huolettomaan lapsuuteen ja leikkiin.Maalaistalossa työtä riitti jo alle kouluikäiselle. Vanhimmilla sisaruksillani on ihan varhaislapsuudesta mukaviakin muistoja.Vanhemmat olivat vielä nuoria,rakastuneita ja iloitsivat lapsista. Lapsimäärän kasvaessa vanhemmat väsyivät.Aikusena ymmärtää miksi vanhemmat eivät jaksaneet. Lapsi ei tätä ymmärrä.Suurin osa sisaruksista on edelleen lestaadiolaisia.Vain muutamalla on iso perhe.MOni meistä haluaa antaa lapselleen paremmat lähtökohdat kuin itse saatiin. Kun lapsia on vähemmän,kaikki jaksavat paremmin.
Hyväksytään erilaiset kokemukset lestaadiolaisuudesta
Maria
3282
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuin olisi lukenut omaa tekstiä.
Mietin vaan, että jaksaako ja kykeneekö tämän ajan hirmusuurperheet sen parempaan. Yhteiskunta tukee kyllä mm. lapsilisän avulla, mutta menojakin ja rahaa vaativia tarpeita on toiseen laihin kuin 60-70 luvulla. Ikuista rahanpuutetta enenevien menojen edessä se on edelleenkin lapsiperheen elämä, etenkin kun vain toinen vanhemmista käy töissä. Äiti kun on äitiyslomalla muutama kymmenen vuotta. Ei se ole yhtään sen kummempaa kuin meillä 60-70 luvun vl-perheiden lapsilla.
Suurperheen nuorimpien kohtalona on usein tämä sama, ettei vanhemmat sitten enää jaksakaan riemuita ja iloita häntäpään lapsistaan. Vanhemmat saattavat väittää toista, etenkin kun lapset ovat Herran lahjoja. Entä, kun lapsi tuntee kuitenkin olevansa liikaa omalle vanhemmalleen, joka laittaa isommat lapset huolehtimaan pienemmistään: Lapsi tarvitsee aikuista huolehtimaan ruokailusta, ulkoilusta, peseytymisestä, pukeutumisesta jne jokapäiväisistä arkitoimista ja niihin liittyvistä tilanteista. Ei lapselle kertakaikkiaan riitä, että isosisko tai isoveli on laitettu nämä hommat hoitamaan ehkäpä vastentahtoisesti.
Luther pitänyt 4.käskyä kaikkein tärkeimpänä lähimmäisiin kohdistuvista käskyistä:
...."Kunnioita isääsi ja äitiäsi
Jumala on antanut isän ja äidin tehtävälle erityisarvon, joka ylittää kaiken muun arvon ja aseman, missä ihminen voi olla. Hän ei käske vain rakastaa, vaan myös kunnioittaa vanhempia. Veljiä, sisaria ja ylipäänsä lähimmäisiä koskevista Jumalan käskyistä suurin on se, että heitä on rakastettava. Hän siis erottaa isän ja äidin kaikista ihmisistä maan päällä ja asettaa heidät rinnalleen. Kunnioittaminen on näet paljon suurempi asia kuin rakastaminen, koska siihen ei sisälly pelkästään rakkautta, vaan myös majesteettiin kohdistuvaa kuuliaisuutta, nöyryyttä ja pelkoa. Hän ei myöskään käske vain puhutella vanhempia ystävällisesti ja kunnioittavasti, vaan ennen kaikkea ilmaista ja osoittaa sekä ajatuksin että teoin, miten suuressa arvossa heitä pidetään, nimittäin Jumalan jälkeen kaikkein ylimpinä. Sillä sitä, jota on koko sydämestä kunnioitettava, on pidettävä todella suuressa arvossa.
Nuorten mieleen on siis pantava, että heidän tulee pitää vanhempiaan Jumalan sijaisina ja ajatella, että he yhtä kaikki ovat isä ja äiti, jotka Jumala on antanut, miten vähäpätöisiä, köyhiä, raihnaisia tai omituisia he sitten ovatkin. Hairahdusten ja virheiden vuoksi heitä ei saa lakata kunnioittamasta. Sen vuoksi ei pidä kiinnittää huomiota siihen, millaisia he ovat ihmisinä, vaan Jumalan tahtoon ja hänen luomakuntansa järjestykseen. Jumalan silmissä me kaikki tosin olemme samanarvoisia, mutta ihmisten kesken emme tule toimeen ilman erilaisuutta ja järjestykseen kuuluvaa eriarvoisuutta. Sen vuoksi on pidettävä Jumalan käskynä myös sitä, että sinä olet poikana isällesi kuuliainen ja alistut hänen käskyvaltaansa.
Sinun on siis opittava, mitä tämän käskyn vaatima vanhempien kunnioittaminen merkitsee. Heitä on ensinnäkin pidettävä kaikkein suurimmassa arvossa, kalleimpana aarteena maan päällä. Toiseksi heidän edessään on myös pidettävä kieli kurissa: ei saa tiuskia, ei huutaa päin silmiä eikä kinastella, vaan on annettava heidän olla oikeassa ja pysyttävä vaiti, vaikka he menisivätkin liian pitkälle. Kolmanneksi heille on osoitettava kunnioitusta myös teoin ja koko elämälle, niin että palvelemme, autamme ja elätämme heitä, kun he ovat vanhoja, sairaita, raihnaisia tai köyhiä. Tätä kaikkea ei tule tehdä vain halukkaasti, vaan myöskin nöyrästi ja osoittaen kunnioitusta, aivan kuin Jumalalle. Sillä se, joka tietää, miten heitä on arvostettava, ei anna heidän kärsiä hätää eikä nälkää, vaan nostaa heidät rinnalleen ja yläpuolelleen sekä jakaa heille omastaan mahdollisuuksiensa mukaan...." (Ote Lutherin Isosta Katekismuksesta)
Minäpä kerron omasta perheestäni.
Elikkä perheeseeni kuuluvat lisäkseni viisi veljeäni, neljä sisartani, äiti, isä, koira, kani ja kissa. =)
Me ei olla mitenkään rikkaita… tai siis koko sen ajan, kun minä muistan (olen nyt siis 14), on ollut taloudellisia huolia ja on vieläkin. Mietitään aina, että mitenköhän pitkään saadaan asua täällä, missä nyt asutaan. (Vanha maalaistalo). Silti minusta olen saanut elää todella onnellista ja sisältörikasta elämää. Olen saanut leikkiä, mutta toisaalta olen oppinut tekemään työtä (on nykyäänkin monesti vaikeaa alkaa siivoamaan tms.). Kaikki sisarukset ovat minulle todella rakkaita, enkä voisi kuvitellakaan eläväni ilman jotain heistä. Äiti ja isä on aina jaksanut rakastaa meistä jokaista, vaikka minun ollessani sellainen 2-vuuotias, vanhemmille sisaruksille annettiin kylläkin piiskaa (johtuen mummoni painostuksesta). No anyway nykyään he ovat siitä hyvin pahoillaan. Nuorin perheessämme on kolme vuotta ja vanhin… 24. Äiti ja isä rakastavat heitä yhtä paljon, tietysti pienin saa eniten huomiota, niin kuin pienimmällä yleensä on tapana, mutta rakkaus on yhtä suuri kaikkia kohtaan. En voisi kuvitellakaan toivovani, että perheemme olisi pienempi ja minä saisin elää taloudellisesti rikkaammassa kodissa. Ei ole koskaan tarvinnut pelätä kännissä olevia vanhempia tai sitä, että äiti ja isä olisivat eroamassa. He ovat hyvin rakastuneita =)
Minusta se, että olen saanut syntyä vanhoillislestadiolaiseen perheeseen on suuri onni, ja veljet ja sisaret ovat rikkaus ja yksi Jumalan lahjoista.