Ajattelin nyt heittää ilmaan kysymyksen joka on varmasti koskettanut meitä jokaista. Miten ystävät ja sukulaiset kokivat/ottivat vastaan tiedon syövästä? Omalta kohdaltani voin kertoa että olen menettänyt pari pitkä aikaista hyvää ystävää, kumpikaan ei kestänyt ajatusta että olisin ehkä joskus poissa. Minkälaisia Tunteita ystävän selän kääntäminen on tuonut esiin ja kuinka sen kanssa on jaksanut elää. Kiitos jo etukateen vastauksista ja mielipiteistä :)
Syöpä ja ihmissuhteet
**Mami**
12919
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ikävää, että olet kohdannut sen, että ystävät häipyvät.
Minä en ole joutunut kohtaamaan sellaista lainkaan. Vanhat, jo erkaantuneetkin ystävät ovat ottaneet yhteyksiä. He tulivat sekä sairaalaan tapaamaan että ovat järjestäneet tapaamisia myöhemminkin, kun en ole päässyt oikein kulkemaan ihmisten ilmoilla liikkumisvaikeuksieni vuoksi.
Sukulaiset eivät hätkähtäneet paljoakaan, kun meitä sairastui syöpään kaksi muutakin minun lisäkseni suunnilleen samoihin aikoihin. Olivat kai jo niin turtuneet huonoihin uutisiin. Toisaalta minun oli helppo tyynytellä heitä sillä, ettei minun syöpäni ole vaikeinta muotoa, vaikka sen nimellä sinänsä on vanhastaan kovin huono kaiku.
Vaikea tilanne, jos ystävät jättävät. Emmehän me miksikään kummajaisiksi muutu sillä, että meillä todetaan syöpä. Toisilla on sydänvaivoja, luunmurtumia, pallolaajennuksia sun muita. Sama asiahan se loppujen lopuksi on, mikä tauti kenelläkin on. -- Minä luulen, että syövän pelko vain on niin suurta, ettei "syöpäläisiin" osata suhtautua luontevasti. Sen takia kai monet salaavat sairautensa. Minullekin on käynyt niin, että olen vasta nyt sairastuttuani saanut kuulla eräiden tuttujeni käyneen läpi syöpähoidot.
Sai nämä ihmiset pelkäämään jotain mikä ei ole näkyvää mutta sillä on huono maine.. Kuitenkin kun näitä asioita on joutunut paljon pohtimaan niin lopputulos on aina ollut se sama,jossain vaiheessa me kaikki poistumme täältä omalla tavallamme. Itselläni rintasyöpä levisi luustoon eikä kukaan ole vielä osannut sitä tulevaa kertoa.. Onneksi jäljellä on muutama hyvä ystävä joista on tullut entistäkin rakkaampia.
Pidetään kiinni siitä, mitä meillä on ja eletään päivä kerrallaan. Muuta ei oikein voikaan tehdä. Hyvät ajatukset nukkumaan mennessä tekevät usein seuraavasta päivästä hyvän. Sen opin jo itse asiassa ennen syöpää, ja nyt se on vain korostunut.
yhtä ja toista tuttavien tiimoilta,kyllä ne puhelut alkoi harveta kun tiedon saivat,itse olen aika nihkeä ystäväksi moniakaan tituleeraamaan,on tullu sekin kantapään kautta opittua.Itse olet menettänyt pitkäaikasia ystäviäsi,olikohan ne ystävyytesi arvoisiakaan,kun kaveri hylätään silloin kun eniten helppiä tarviisi,kerkeesihän ne hylätä sitten jos maallinen vaellus loppuu hänen kohdalla,eikä tässä vaiheessa jo.Itse olen oppinut yksin elämään ja kaiken sitämukaa hoitamaan,että en ole kovinkaan riippuvainen muista paitsi pari sisarusta on tärkeimmät ja he kyllä elää kanssani tätä nykytilanetta,sen minkä osaavat.
yksin oon tottunu olee... ei oo noit ystävii ikinä paljo ollu. en kai oo sillee niit kaipaillu. nyt ehkä pikkuse enemmä oon ollu siskon kanssa tekemisissä. vaik kyl nykysin tuntuu et se renki puuropalkalla vois välil pistäytyy :)) joskus täälläkin oon maininnu, et miu mieshuolet loppu siihen kun kuulin et pussi tulee loppuelämäks ;) en tiijä sit jos se tukihenkilö löytyy tarviinkokaa sitä???
Kun kerroin saaneeni syöpädiagnoosin perheeni oli aluksi aika shokissa. Poikani ei nukkunut muutamaan yöhön kunnolla ja sisareni itkivät hiljaa kotona ja keskenään asiaa puiden. Perheeni yhteydenpito tiivistyi, puhelin alkoi soida entistä enemmän ja laaja suku piti yhteyttä. Myös ystävät alkoivat olla aikaisempaa aktiivisempia suhteeni, soittivat ja vain kysyivät kuulumisia tai järjestivät minulle ohjelmaa. Kun olin sairaalassa, kävivät myös siellä. Tuntui hyvältä. Edelleenkin tunnen, että yhteys perheen ja ystävien välillä on tiivis, tiiviimpi kuin ennen syöpään sairastumista. Minulla syövän laatu on "parantumaton, mutta hoidoilla kurissa pidettävä", joten saan jatkuvasti kertoa läheisilleni, missä mennään. En tiedä ketään, joka olisi ottanut etäisyyttä minusta sairauteni vuoksi.
tuntuu olevan tosi kiva perhe ja sukuside ja se on tosi hieno asia.Kerroit että syöpäsi on parantumaton mutta hallinassa,olisin utelias tietämään minkälajinen se on jos ei toiveita paranemistesta ole,tällänen maallikko kun olen niin tietomääräni on netin varassa ja sieltäkään ei kaikkea jaksa etsiä kun on niin nuutunut ole etenkin nykyään.
Syöpäni on Waldenströmin makroglobulinemia, joka on non-Hodkingin lymfoomiin kuuluva immuunijärjestelmän syöpäsairaus.
...ovat pysyneet ja tulleet läheisemmiksi, varmaan olen avautunut kaikille kanssakulkijoille niin että nyt on syytä niiata nätisti ja sanoa iso kiitos myös palstalaisille.
Ainoa negatiivinen kommentti tuli aikoinaan äidiltä; "tuo syöpä on isäsi puolen tauti". Kaikki muut ovat olleet ihmisenä ihmisen vieressä, ei liikoja sanoja eikä tunteita mutta lähellä. Kiitokset myös veljille :)
Minulla ei ole vaikuttanut paljoakaan.
Jos on jotain vaikutusta ollut havaittavissa niin se on, että ystävyys on jopa lisääntynyt.
Sellaisetkin jotka on olleet hieman virallisia ja etäisiä niin he ovat tulleet rohkaisemaan.
Kukaan ei ole ottanut etäisyyttä ainakaan niin että olisin tietoinen siitä.
Tosi ystävät jäivät. Sukulaiset olivat kauhean huolissaan ja heitä sain olla rauhoittelemassa. Sukulaisista ei ollut mitään apua minulle.
Muutama hyvä ystävä olivat ja ovat edelleen parhaita tukijoita ja auttajia.
toiset kaikkoavat,ja yksikin lapsuuden "ystäväni"
odottelee lähtöäni,ja kyselee onko se levinnyt kovinkin moneen paikkaa.Leikkauksen jälkeen kun hän tuli katsomaan kysyi mikä on ennuste.Siinä kyllä mielensa pahoitti,aiban kun toinen odottaisi kuolemaani.