En koe olevani yksinäinen silloin kun tekemistä on paljon ja aikaa jää vain nukkumiseen.
Pelkään kumminkin vapaa-/loma-aikoja. En tiedä mitä tekisin silloin, kun ystäväpiirini ei ole kovinkaan laaja.
Jossain määrin tiedän sen johtuvan itsestäni, koska en tosissani jaksa ravata kaikenlaisissa tapahtumissa. Mutta kun suurin osa ihmisistä on niin tylsiä. Heidän kanssaan pystyy puhumaan vain small talkia ja tunnen itseni pitkästyneeksi.
Harvoin sitä tapaa ihmistä, jonka kanssa jatkaisi juttua pidempään.
Tämä on siis syyni yksinäisyyteeni. Voin syyttää siitä itseäni, mutta toisaalta tylsistyminenkään ei ole mukava tunne.
Mistä te muut koette yksinäisyytenne johtuvan?
Pelkään kumminkin vapaa-/loma-aikoja. En tiedä mitä tekisin silloin, kun ystäväpiirini ei ole kovinkaan laaja.
Jossain määrin tiedän sen johtuvan itsestäni, koska en tosissani jaksa ravata kaikenlaisissa tapahtumissa. Mutta kun suurin osa ihmisistä on niin tylsiä. Heidän kanssaan pystyy puhumaan vain small talkia ja tunnen itseni pitkästyneeksi.
Harvoin sitä tapaa ihmistä, jonka kanssa jatkaisi juttua pidempään.
Tämä on siis syyni yksinäisyyteeni. Voin syyttää siitä itseäni, mutta toisaalta tylsistyminenkään ei ole mukava tunne.
Mistä te muut koette yksinäisyytenne johtuvan?
Vastaukset 17
Vanhimmat
ihmisiä kyllä ympärillä. Aito keskusteluyhteys silti puuttuu. Ei löydy ketään kenen kanssa voisi puhua syvällisiä ja tuntuu usein siltä ettei ihmiset ymmärrä oikein mitä tarkoitan. Ihan mukavaa porukkaa kyllä, mutta kiinnostuksen kohteet eivät kohtaa läheskään sillä tasolla millä itse toivoisin niiden kohtaavan.
Ennen ajattelin että ihminen kaipaa kavereita tai puolisioa, mutta nyt olen vahvasti sitä mieltä että suurin kaipuu on ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Vasta sitten voi tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään.
Luulen, että itselläni on tuo ymmärryksen ongelma. Välillä toivon olevani enemmän sellainen normaali tyyppi, jolla on hauskaa seurassa kuin seurassa.
Monta kertaa pakotan itseni lähtemään tapahtumiin, mutta aina lähden niistä nopeasti pois, koska tylsistyn.
Ongelmani ei ole etten saa seuraa, mutta sellaista ymmärtävää ihmistä on todella vaikea löytää.
maailmasta löytyy vaikka kuinka paljon ihmisiä jotka ovat hyviä tyyppejä ja joiden kanssa on mukava jutella. Näiden kanssa tulee toimeen hyvin ja mukavaakin minulla on mutta silti tuntee ettei oikeaa ja aitoa puheyhteyttä saa muodostettua.
Tunne on vähän kuin se että yrittää mutta kuitenkin epäonnistuu, joka ainut kerta. On ikävä huomata ettei ole onnistunut löytämään ihmistä jonka kanssa olisi todella samalla aaltopituudella ja pystyisi ja haluaisi puhua mistä tahansa.
Ei sinussa ole mitään vikaa kun tunnet ettet löydä syvempää yhteyttä ihmisiin, monet ihmiset nykypäivänä on ihan pinnallisen materian lumoissa ettei osaa edes ajatella asioita muulla tasolla.
Itse koen yksinäisyyttä myös juuri sen takia etten löydä tarpeeksi senkaltaista seuraa jossa kokisin olevani samalla aaltopituudella ja puhuvani syvempiä juttuja. Se tekee yksinäisen olon, tuntuu että välillä katselee maailmaa sivusta ja ihmisten toilailuja ja sokeutta omalle käytökselle.. Se aiheuttaa vsin huvittuneita tuntemuksia itsessä, kun jotenkin tietää miten jotkut jutut vaan tulee menemään...
kai se on sitä intuitiota.
Näin se tuntuu itselläkin menevän, aina mennyt. Ainoa lohtu on, että tarpeeksi samalla aaltopituudella olevia kyllä sittenkin on. Mutta kun ne ovat niin sietämättömän harvassa! Aivan sattumalta tutustuin joitakin vuosia sitten itseäni yli 15 vuotta vanhempaan naiseen (itse M37), jonka kanssa todella voin puhua aivan mistä tahansa. Vielä joitakin vuosia sitten olisin pitänyt tuollaista ystävyyttä jotenkin kovin epätodennäköisenä; onneksi olin erittäin väärässä. Valitettavasti vain hän tekee melkein kaikkensa saadakseen olla yksin :-/ Kyllä minä senkin ymmärrän, mutta kun itse en koskaan elä ja toimi täysilä kierroksilla, ellen melkein jatkuvasti myllytä ajatuksiani jonkun tarpeeksi "tolkullisen" ihmisen kanssa. Elämä tuntuu vajaalta, ideoita ei synny tai kehity ilman palautetta, henki ei mene "päälle", luovuus kärsii jne. Minulla on kyllä muinaisilta kouluajoilta yksi-kaksi ystävää, eri puolilla Suomea, joiden ongelma lienee raaka äly, millä tarkoitan myös aivan poikkeuksellista "testiälykkyyttä", jonka tähden kokevat aina tiettyä sivullisuutta. Tämä ei ole oma pääongelmani, vaan tietty yleinen asenne olemiseen, elämään - sanotaan sitä nyt sitten vaikka perinteikkäästi nk. syvällisyydeksi; asioita miettii aina syvemmin ja laajemmin kuin ilmeisesti väki ympärillä. Tilannetta ei sinänsä yhtään auta, että esim. lukee niin paljon kuin millään ehtii (koska se on niitä harvoja oikeasti hillitöntä tyydytystä tuovia asioita) jne.; kirkko ja kapakka ovat joka tapauksessa aina yhtä kaukana, ja noihin luokkin kun kaatuu aika suuri osa kansalaisen lähimmäisistä.
Minun on äärimmäisen vaikeaa löytää uusia ihmissuhteita estyneen olemukseni vuoksi. Olen kuitenkin onnistunut löytämään muutaman hyvän ystävän, etten täysin yksin enää ole. Mutta nämäkin ystävyyssuhteet muodostuivat aika pitkällä aikavälillä. Juuri se estyneisyyteni ja varautuneisuuteni kai aiheuttavat ongelmat.
Moni on sanonut, että kanssani on helppo keskustella. Se on ollut mukavaa kuulla. Pyrin olemaan luonnollinen ja oma itseni, ja ehkä se auttaa asiaa. Olen siis estynyt hakeutumaan ihmisten seuraan. Sen seurauksena olen ilman parisuhdetta ja siksi yksinäinen.
Kuulostaa tutulta.
Tosin minä en hallitse edes small talkia kunnolla, joten aika hiljasta se sitten on. Minua ei todellakaan huvita lässyttää tyhjänpäiväisyyksiä typerä hymy kasvoilla ellei ole pakko, esim. työpaikkahaastattelu tms.
Minäkin pitkästyn todella helposti tylsien ihmisten seurassa. Joskus löytyy työpaikallakin kahviseuraa ihan hauskoistakin ihmisistä ja jutut voi olla siis todella hulvattomia, mutta syvälliset keskustelut voi unohtaa ja ystävyyssuhteita heidän kanssaan ei pysty solmimaan.
Muutama ihminen on olemassa jonka voin tavata pari kertaa vuodessa ja jutella jonkun verran kunnollakin mutta kieltämättä se ei oikein ole tarpeeksi kun pää on ajatuksia täynnä maailmanmenosta, politiikasta ja ihan kaikesta....
Niihin ei oikeastaan silloinkaan ikinä päästä silloinkaan käsiksi kun vain vaihdetaan kuulumisia....
Ei kai se ole ihme että pää meinaa räjähtää....?
henkisesti sairas niin sitä on yksinäisenä.. mulla oli pari kirjoittelu kaveria, mutta niistä ei oo kuulunu yli kuukauteen mitään... ja kohta olen ollut vuoden ilman seurustelukumppania... vain sekin johtuu siitä että oon yksinäinen ja suoraan sanoen surkea joka asiassa.. esim. sängyssä.. oli pakko sanoa toi esimerkki... ja jonkinlainen masennus vaivaa... (vaikka olen vanhempien nurkissa) niin olen siitä huolimatta yksinäinen... koitetaan pärjäillä kaikesta huolimatta....
Huomaan, että täällä on muitakin samankaltaisia ihmisiä kuin minä. Harmi vaan, kun niitä ei löydä todellisesta elämästä.
Olen pikku hiljaa alkanut hahmottaa mistä tämä yksinäisyyden tunne johtuu. Ympärilläni ja elämässäni on kumminkin paljon ihmisiä, mutta harvaa niistä todella haluan vapaa-ajallani tavata.
Niin itserakkaalta kuin se kuulostaakin olen ilmeisesti huomattavasti tavallista älykkäämpi ihminen. Siinä on hyvät puolensa esim. opiskelussa. Mutta sitten siinä on tämä varjopuoli: Tavaton yksinäisyyden tunne.
Haluan siis korostaa etten ole ujo luonne, osaan small talkia yms. Saisin siis halutessani tuttavia. Mutta etsin siis ihmistä samalta aallonpituudelta. Mistä niitä älykkäitä ihmisiä löytää? Ei kai mensa nyt ole ainut vaihtoehto;)
Olisi muutenkin kiva kuulla miten te muut tavallista fiksummat ihmiset selviätte tästä yksinäisyyden tunteesta?
Itselleni ongelmien ratkonta ja nyt opiskelun ohella meneillään oleva tutkimustyö on mielekästä vapaa-ajan puuhaa. Sitä tuntee olevansa "elossa", kun joutuu pähkäilemään monta tuntia putkeen ja huomaa saavuttavansa jonkun ratkaisun.
Mistä sun kanssa sitten pitäisi puhua, että sä et kokisi toista jotenkin tylsänä ja pinnallisena?
Ei se ole aihe. Vaan että onko toinen vaan samalla aallonpituudella.
Tuntuipa tutulta, näin lomalle jääneenä tunnen olevani samalla aaltopituudella yksinäisyyteni kanssa PitkäBlonditar.
Itse teen pitkiä lenkkejä luonnossa, käyn uimahallilla uimassa, elokuvissa, kahvilla ja muutenkin teen sellaisia asioita, mistä saan mielihyvää.
Toki minulla on ystäviäkin, mutta heidän kanssaan ei ole aina samalla aaltopituudella ja joskus heidän seura rasittaa enemmän, kuin virkistää.
Olen huomannut, että aivan vieraiden ihmisten kanssa saa kivoja keskusteluhetkiä aikaan ja jos rahani riittävät, teen pieniä matkoja ihan täällä kotoisassa Suomessa.
Nukun lomalla pitkään tai niin kauan, kuin nukuttaa, syön hyvän aamupalan rauhassa, teen sellaista, mikä saa minut hyvälle tuulelle.
Saunon, rentouttaa.
Toivon sinulle PitkäBlonditar hyvää ja virkistävää lomaa!
Mistä koen yksinäisyyteni johtuvan, hupsista, enpä tutustunut ensimmäiseen kysymykseesi kunnolla ja muiden kommentteja en jaksanut edes lukea - keskityn vain sinuun.
Oma yksinäisyyteni johtuu elämäntilanteeni muutoksesta ja työni luonteen muuttumisesta aina vain kiireisemmäksi.
Olen ärtynyt ja väsynytkin, kun tulen kotiin ja näin lomalla nautin, kun en ole kelloon sidottu.
En ole pitänyt aktiivisesti yhteyttä ystäviini ja kaikkien seura ei ole aina piristävääkään ,kuten jo itsekin kommentoit ensimmäisessä viestissäsi.
Mietin tässä laulua, mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän....
Aika puhuttavat sanat!
Mistä yksinäisyyteni johtuu,olen itse rajannut yhteydenpitoani ystäviini.
Joskus on hyvä ollakin yksin ja miettiä omaa elämäntilannettaan.
Eipä minusta paljon apua ollut, mutta aiheesi yksinäisyys on koskettava. Tsemppiä PitkäBlonditar!
Hyvä avaus pitkältä blondilta :). Itse tunnen suurta yksinäisyyttä juuri näin viikonloppuisin, kun omat kaverit keskittyvät lähinnä ryyppäämiseen ja myöhemmin krapulan kärsimiseen. Arkena omaa "henkistä yksinäisyyttä" ei niin helposti tunne, kun opiskelu vie suurimman huomion.
Tunnen olevani outo lintu omassa kaverissani myös siksi, että olen kavereita huomattavasti älykkäämpi ja minua kiinnostaa elämässä muutkin asiat kuin vain kännin vetäminen ja tosi-tv:n tuijottaminen. Kyseisten kaverien kanssa ei pysty juuri keskustelemaan mistään syvällisemmästä ja niin puheet menevät aina jonninjoutavaan päivittäisten asioiden kertaamiseen.
On tietysti omaa kyvyttömyyttä etten ole pystynyt hankkimaan kavereita juuri koulun ja opiskelupiirin ulkopuolelta, mutta minkäs teet kun ujous vie aina voiton. Olenkin monesti pohtinut että kumpi on parempi, huonot kaverit va ei kavereita ollenkaan? Pidän melko todennäköisenä sitä, että yhteydenpitoni nykyisten kavereiden kanssa hiipuu pikkuhiljaa ja tuskinpa menetänkään siinä mitään. Yksin on tietysti hyvä olla, vaikka yksinäisyys pistääkin vituttamaan.
Olisi kyllä mahtava joskus tavata joku ihminen jonka kanssa olisi edes hitusen samalla aaltopituudella. Onko tuollaista sielunkumppanuutta edes olemassa muualla kuin elokuvissa?
Kuulostat, että olisit samalla aallonpituudella kanssani. Olisi mukava vaihtaa lisää ajatuksia kanssasi. Laita viestiä [email protected]
Laitoin viestiä, mutta meniköhän se sittenkään oikeaan osoitteeseen?