Olen 24 vuotias mies. Uskon kärsiväni paniikkihäiriöstä, mutta diagnoosia ei ole tehty. Ensimmäisen kerran huomasin itsessäni paniikin oireita alle 10 vuotiaana. Olin isäni kanssa kaupassa ja kävelin kädet taskussa kunnes isäni kumartui ja kuiskasi korvaani "ota kädet pois taskusta ettei luulla varkaaksi". Siitä jäi jotenkin sellainen trauma, että en ole sen koomin ollut sujut käsieni kanssa.
Jotenkin tuntuu, että aina, varsinkin isossa kaupassa ollessani ihmiset tuijottaa ja että näytän jotenkin hölmöltä. Todennäköisesti myös näytän hölmöltä kun vapisen ja tutisen ja kävelen kuin robotti, hikoilen ja hötkylen ja poukkoilen paikasta toiseen yrittäen näyttää normaalilta. Eritoten juuri kädet tuottavat ongelmia. En tiedä miten niitä pitäisi pitää, taskussa, heilutella edes takaisin, selän takana vai miten? Isossa kaupassa tulee sellainen olo, että on äkkiä päästävä pois ja jos sattuu olemaan jotain ostoksia niin kassajonossa seisoskelu on yhtä helvettiä. Olen alkanut välttämään kaikkia isoja kauppoja. Myös julkiset kulkuneuvot, torit, isot tapahtumat jne. missä on paljon ihmisiä ovat pannassa. Ystävän kanssa liikkuminen on toki helpompaa, mutta ei se tuota ongelmaa kokonaan poista. Myös alkoholista on tullut hyvä ystävä, jonka turvin uskaltaa joskus ulkomaailmaan lähteä.
Olen alkujaan muuttanut pääkaupunkiseudulle pienestä maalaiskylästä. Minulla ei ole täällä muita kavereita kuin työkaverit (olen autonkuljettajana eräässä jakelufirmassa). Viihdyn työssäni koska se on ainoa henkireikäni muuhun maailmaan täällä pääkaupunkiseudulla. Työssäni ei esiinny paniikkia varmaan siksi, että se on "virallista" ja työasu antaa uuden "egon", joka ei ole "minä" vaan tämä uusi ego edustaa firmaa jossa työskentelen.
Illat ovat yksinäisiä, kaljan huuruisia ja aika kuluu tietokoneella ja tv:n ääressä. Joskus tekisi mieli lähteä lenkille taikka kävelylle jonekin, mutta kun en uskalla kun alan näyttämään hölmöltä jos eteen tulee joku väkijoukko jonka ohi pitäisi päästä. Pelkään, että joku hyökkää kimppuuni (vaikka olenkin poikkeuksellisen näkyvästi isokokoinen kaveri) taikka että ihmiset tuijottavat. Joskus kun olen uskaltanut ulkona käydä niin olen kyllä huomannut, että ei ne pelot olekaan niin todellisia kuin olen kuvitellut, mutta se itse lähteminen on koko hommassa se pelottavin juttu!
Viime keväänä ostin kaikki polkupyörät ja urheilutamineet, oon ostanut talvivarusteita jne. jne. jne. siinä uskossa että alkaisin liikkua, mutta kappas, enhän minä ole uskaltanut lähteäkään mihinkään. Pyörällä on ajettu tasan kerran ja ulkoiluvaatteet ja muut ovat naulakossa käyttämättöminä! Olen huomannut että nämä minun pelkotilani ovat melko paikkakohtaisia! Toisinaan olen todella rohkea ja määrätietoinen kun taas toisissa tilanteissa menen täysin lukkoon ja elehtiminen on sen mukaista.
Itse asiassa syytän tästä neljän seinän sisälle jysähtämisestä pääkaupunkiseudulle muuttoani. Siellä maalaispitäjässä, josta tulen, ei tällaisia ongelmia esiinny. Tunnen sieltä suurinpiirtein kaikki jo kouluajoilta eikä siellä ole mitään pelättävää niin kuin täällä pääkaupunkiseudulla. Täällä kuitenkin on työn vuoksi oltava ja viikonloppuisin käyn maallaa hengittämässä.
Kysyisin myös, että liittyykö paniikkin sellaista oiretta kuten minulla on; Ravintolassa syöminen, todella tuskallista!? Nimittäin lähes tulkoon aina, jos "joudun" syomään ravintolassa taikka huoltsikalla, niin johan alkaa hiki virrata. Tuntuu kuin ihmiset tuijottaisivat ja naureskelisivat juuri minulle. en tiedä miten pitäisin haarukkaa taikka veistä, onko selkä suorassa, pidänkö kädet pöydällä vai syönkö vain pelkällä haarukalla. Lopulta syön ahmimalla ja epäluonnollisen näköisesti ja poistun nopeasti takavasemmalle punaisena häpeästä. Tämä on minulle ihan arkipäivää! Siksi en juuri ikinä käy muuta kuin ihan pakon edessä ravintolassa syömässä vaikka muut työkaverit käyvätkin ja ihmettelevät miksi minä en käy.
Kerran eräässä tiimarissa, muistaakseni Kotkassa, useita vuosia sitten, olin jotain 12 vuotias tms. satuin kaatamaan yhden läsihyllyllyn. Tuntui kuin miljoonat lasikipot ja kulhot olisivat sinkoilleet ympäri huonetta vaikka tosi asiassa vain pari astiaa meni rikki. Voi sitä häpeän määrää. Olin jo silloin kuin robotti, yhtä tönkkö ja kankea liikkeissäni. Ei tämäkään tapaus yhtään rohkaise lähtemään "ostoksille" taikka kuten muodikkaasti sanotaan "shoppaileen". Ei nämä nolot tapaukset tähän jää. Kerran uimarannalla luulin, että eräs täysin tuntematon poikajoukko tuijotti ja hihitteli minulle. Nohevasti sitten huusi "Mitä v***ua kyyläätte?" taikka jotain tuohon tyyliin. Voi luoja sitä häpeän määrää, mikä siitäkin seurasi, kun tajutessani sanojeni merkityksen ja pakenin taas kerran takavasemmalle ja poistuin vähin äänin. Sitä on aikojen saatossa muodostunut jonkinlainen myötähäpeä omaa kehoaan kohtaan eikä nykyään ole tullut uitua saati puhumattakaan tullut käytyä saunassa edes kaveriporukassa. Kieltämättä kilojakin on tullut, että ei tämä oman kehon vieroksuminen nyt täysin aiheetonta ole. Olisikohan tässä nyt kaikki..hm
Jotenkin tuntuu, että aina, varsinkin isossa kaupassa ollessani ihmiset tuijottaa ja että näytän jotenkin hölmöltä. Todennäköisesti myös näytän hölmöltä kun vapisen ja tutisen ja kävelen kuin robotti, hikoilen ja hötkylen ja poukkoilen paikasta toiseen yrittäen näyttää normaalilta. Eritoten juuri kädet tuottavat ongelmia. En tiedä miten niitä pitäisi pitää, taskussa, heilutella edes takaisin, selän takana vai miten? Isossa kaupassa tulee sellainen olo, että on äkkiä päästävä pois ja jos sattuu olemaan jotain ostoksia niin kassajonossa seisoskelu on yhtä helvettiä. Olen alkanut välttämään kaikkia isoja kauppoja. Myös julkiset kulkuneuvot, torit, isot tapahtumat jne. missä on paljon ihmisiä ovat pannassa. Ystävän kanssa liikkuminen on toki helpompaa, mutta ei se tuota ongelmaa kokonaan poista. Myös alkoholista on tullut hyvä ystävä, jonka turvin uskaltaa joskus ulkomaailmaan lähteä.
Olen alkujaan muuttanut pääkaupunkiseudulle pienestä maalaiskylästä. Minulla ei ole täällä muita kavereita kuin työkaverit (olen autonkuljettajana eräässä jakelufirmassa). Viihdyn työssäni koska se on ainoa henkireikäni muuhun maailmaan täällä pääkaupunkiseudulla. Työssäni ei esiinny paniikkia varmaan siksi, että se on "virallista" ja työasu antaa uuden "egon", joka ei ole "minä" vaan tämä uusi ego edustaa firmaa jossa työskentelen.
Illat ovat yksinäisiä, kaljan huuruisia ja aika kuluu tietokoneella ja tv:n ääressä. Joskus tekisi mieli lähteä lenkille taikka kävelylle jonekin, mutta kun en uskalla kun alan näyttämään hölmöltä jos eteen tulee joku väkijoukko jonka ohi pitäisi päästä. Pelkään, että joku hyökkää kimppuuni (vaikka olenkin poikkeuksellisen näkyvästi isokokoinen kaveri) taikka että ihmiset tuijottavat. Joskus kun olen uskaltanut ulkona käydä niin olen kyllä huomannut, että ei ne pelot olekaan niin todellisia kuin olen kuvitellut, mutta se itse lähteminen on koko hommassa se pelottavin juttu!
Viime keväänä ostin kaikki polkupyörät ja urheilutamineet, oon ostanut talvivarusteita jne. jne. jne. siinä uskossa että alkaisin liikkua, mutta kappas, enhän minä ole uskaltanut lähteäkään mihinkään. Pyörällä on ajettu tasan kerran ja ulkoiluvaatteet ja muut ovat naulakossa käyttämättöminä! Olen huomannut että nämä minun pelkotilani ovat melko paikkakohtaisia! Toisinaan olen todella rohkea ja määrätietoinen kun taas toisissa tilanteissa menen täysin lukkoon ja elehtiminen on sen mukaista.
Itse asiassa syytän tästä neljän seinän sisälle jysähtämisestä pääkaupunkiseudulle muuttoani. Siellä maalaispitäjässä, josta tulen, ei tällaisia ongelmia esiinny. Tunnen sieltä suurinpiirtein kaikki jo kouluajoilta eikä siellä ole mitään pelättävää niin kuin täällä pääkaupunkiseudulla. Täällä kuitenkin on työn vuoksi oltava ja viikonloppuisin käyn maallaa hengittämässä.
Kysyisin myös, että liittyykö paniikkin sellaista oiretta kuten minulla on; Ravintolassa syöminen, todella tuskallista!? Nimittäin lähes tulkoon aina, jos "joudun" syomään ravintolassa taikka huoltsikalla, niin johan alkaa hiki virrata. Tuntuu kuin ihmiset tuijottaisivat ja naureskelisivat juuri minulle. en tiedä miten pitäisin haarukkaa taikka veistä, onko selkä suorassa, pidänkö kädet pöydällä vai syönkö vain pelkällä haarukalla. Lopulta syön ahmimalla ja epäluonnollisen näköisesti ja poistun nopeasti takavasemmalle punaisena häpeästä. Tämä on minulle ihan arkipäivää! Siksi en juuri ikinä käy muuta kuin ihan pakon edessä ravintolassa syömässä vaikka muut työkaverit käyvätkin ja ihmettelevät miksi minä en käy.
Kerran eräässä tiimarissa, muistaakseni Kotkassa, useita vuosia sitten, olin jotain 12 vuotias tms. satuin kaatamaan yhden läsihyllyllyn. Tuntui kuin miljoonat lasikipot ja kulhot olisivat sinkoilleet ympäri huonetta vaikka tosi asiassa vain pari astiaa meni rikki. Voi sitä häpeän määrää. Olin jo silloin kuin robotti, yhtä tönkkö ja kankea liikkeissäni. Ei tämäkään tapaus yhtään rohkaise lähtemään "ostoksille" taikka kuten muodikkaasti sanotaan "shoppaileen". Ei nämä nolot tapaukset tähän jää. Kerran uimarannalla luulin, että eräs täysin tuntematon poikajoukko tuijotti ja hihitteli minulle. Nohevasti sitten huusi "Mitä v***ua kyyläätte?" taikka jotain tuohon tyyliin. Voi luoja sitä häpeän määrää, mikä siitäkin seurasi, kun tajutessani sanojeni merkityksen ja pakenin taas kerran takavasemmalle ja poistuin vähin äänin. Sitä on aikojen saatossa muodostunut jonkinlainen myötähäpeä omaa kehoaan kohtaan eikä nykyään ole tullut uitua saati puhumattakaan tullut käytyä saunassa edes kaveriporukassa. Kieltämättä kilojakin on tullut, että ei tämä oman kehon vieroksuminen nyt täysin aiheetonta ole. Olisikohan tässä nyt kaikki..hm
Vastaukset 5
Vanhimmat
itseäsi, kun vaivoihisi löytyy apua. Tilaa itsellesi ensialkuun lääkäriaika. Keskustelet avoimesti ongelmistasi, ja saat paniikkihäiriöösi lääkityksen. Jatkoseurantakin on tärkeää-esimerkiksi debressiohoitajalle/psykologille aika. Nämä asiantuntijat auttavat, se on heidän työtään. Aivan turhaan kärsit oireistasi ja vaivoistasi. Missään tapauksessa ei kannata jäädä yksin kotiin, neljän seinän sisään, tietokone seurana. Eikä tuo kaljan kittaaminen ole hyväksi. Alkoholi laskee serotoniiniarvoja entisestään. Osta marketista karnosiinia kalaöljykapseleita, hyvä lisä lääkitykseen. Kahvia ei myöskään kannata juoda paljoa, vaan hyvin vähän. Jos/kun ihminen kärsii paniikkihäiriöistä, tuo itseen kohdistuva tunne, kaikki katsovat-on monilla päällimmäisenä. Todellisuudessahan se ei näin ole. Se vain itsestä tuntuu sellaiselta, ja asiat omassa mielessä vielä "paisuvat" kohtuuttoman suuriksi, vaikka olisivat joitain aivan tavallisia pikku juttuja. Kyllä se siitä lähtee menemään. Tsemppiä. Lääkäriin vain apua hakemaan.
hei! itselläni ihan samoja tuntemuksia... tuntuuko että ihmisjoukossa pyörryt tai sinulle käy jtn ahdistuksen alkaessa...joudut vetämään ilmaa ja ahdistaa?? itselläni tekee joskus ja kun oikein hermostuu tilanne pahenee... tuntuuko kenelläkään autossa istuessa ja eteenkin istuma-asennossa tukalemmalta??
Joo, ruokailu tuntuu ventovieraiden läsnäollessa erittäin epämiellyttävältä. Koen myös häpeän tunnetta kun syön ihmisten edessä, joita en tunne. "Minä tässä syön, älkää tuijottako, anteeksi kun syön"...Ja sitten esim. työpaikalla tai koulussa pitäisi keskustellakin jotenkin luonnollisesti samalla kun syö epäluonnollisesti. Olin kauan aikaa sitten treffeillä ja ravintolaillallisella, niin olin tilannut kalaruokaa (mulla oli hikiset kädet kauhusta)) ja kun puristin sitruunaa, se luiskahti mun kädestä jonnekin VIUH! ...
Tarkoitan tällä sepustuksella että sitten myöhemmin aloin vältellä työpaikan ruokailua. Mulla oli aina jokin eväsleipä laukkuni pohjalla, jonka sitten hermostuneena söin äkkiä kraanaveden kanssa jossakin kulman takana.
Tosta alkoholi projektista haluan sanoa sulle, että kun olin sun ikäinen, en voinut mennä kauppaan tai pankkiin, kuin siten että menin baarin pimeimpään kolkkaan istumaan ja tilasin paukun tai bissen. Sitten hiprakassa kävin kaupoissa ja hoitamassa asioita. Alkoholosoiduin erittäin pahasti ja olin siinä pimeydessä yksin ahdistuneena 20v. Luin silloin paljon Kalervo Palsan päiväkirjoja, jotka auttoi kun olin krapuloissani yksin helvetissä.
Ja voin sanoa sulle, että mä päätin nousta sieltä pois. Menin a-klinikalle ja aloitin terapian ja lopetin dokaamisen kokonaan puolitoistavuotta sitten. Kerrankin tein jotain hyvää ja reilua itseäni kohtaan.
Meditoin, joogaan, käyn lenkillä ja käyn terapiassa. Luen hyviä kirjoja. En vieläkään pysty menemään yksin kauppaan ostoksille, enkä metroon, mutta teen pieniä asioita jotka onnistuvat.
"Hallitse ensin pienet asiat, sitten hallitset suuret asiat".
Yks hyvä neuvo sulle: sua ei tuijoteta. Mäkin luulin ennen ett mua tuijotetaan. Ihmiset miettii omia asioita ja hesassa ei ole aikaa piitata. Täällä on niin paljon kahelia porukkaa, ettei jaksa välittää vaik olis perunasäkki päällä.
MARS eespäin toveri!!
ruth67
lääkäriin. Paniikkihäiriöönhän nämä oireet viittaavat. Samoista tuntemuksista kärsiviä on todella paljon, ja näihin oireisiin auttavat sopiva lääkitys, sekä myös jatkoseuranta/psykologi tai vastaava. On hyvä asia, että itse tiedostaa ja myöntää ongelmansa. Näistä on hyvä keskustella ammatti-ihmisen kanssa. Tottakai myös omien läheisten tai ystävien kanssa. Jostain syystä tässä omista ongelmistaan kertomisessa on monilla korkea kynnys. Vaikea sanoa, mistä johtuu? Jo pelkkä puhuminenkin helpottaa, ainakin jonkun verran. Ei tällaisia asioita tarvitse salailla, eikä murehtia yksinään. Täytyy hakea apua mahdollisimman nopeasti. Elämänlaatu nousee, kun ei tarvitse ajatella jatkuvasti, mitä muut minusta ajattelevat? Useinhan on kuitenkin niin, että "ne muut" eivät edes kiinnitä huomiota esim. sinuun. Se vain tuntuu omasta itsestä sellaiselta, ja täytyisi "opetella" ajattelemaan joitakin mukavia asioita, esim. ruokailuissa, tai tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä. Vaikeaahan se on, mutta pikkuhiljaa, askel kerrallaan. Vointeja.
Löysin tän keskustelun etsiessä apua omaan ahdistukseeni. Olen liian väsynyt kirjoittaakseni mitään tarkempaa, haluaisin vain kysyä miten voit nykyään?