kaksi tai usempi lapsia.
Mulla on nyt vähän tälläistä synnytystä edeltävää ahdistusta. Vajaa neljä viikkoa vielä laskettuun aikaan ja päässä pyörii kaikenlaista, mahdollisesti (toivottavasti) normaaliakin, tai sitten ei, en tiedä, kun en ole saanut toista lasta aikaisemmin.
Synnytys ei pelota, se varmaan sujuu omalla painollaan ja juuri niin kuin on sujuakseen, mutta lähinnä pelottaa kaikki sen jälkeinen. Rakastanko tätä toista lasta ollenkaan? Kun esikoinen on niiiin tärkeä, eikä vauva ainakaan vielä vatsassa
tunnu samalla tavalla tärkeältä kuin tyttö aikoinaan tuntui.
Jostain syystä (ja mua hävettää myöntää tämä) musta tuntuu, että meillä on nyt kaikki niin kivasti, kolmihenkisenä perheenä ja tämä toinen lapsi "pilaa" kaiken. En tiedä, että ymmärrättekö mitä tarkoitan, ette varmaan jos itellä ei ole yhtään ollut tälläisiä ajatuksia.
Mutta mietin, että miksi tää toinen piti tähän hankkia, mitäköhän tuo tyttö siitä tuumaa?
Ja kaikki muukin vauvaan liittyvä ahdistaa, toistaalta musta on hienoa, että meillä on kohta kaksi lasta, mutta toisaalta mietin myös sitä, että miten helkutissa sitä pärjää niiden kanssa? Tuo tyttö kun on ihan todella vilkas tapaus, joka ei pysy sekuntiakaan paikoillaan ja yöt on vieläkin toisinaan rikkonaisia, päivästä riippuen, tyttö kun elää päivän läpi aina yöllä.
Ja mitä jos tämä vauva on yhtä levoton, esikoinen ei ollut mikään vaikea vauva, mutta oli sillä lieviä vatsavaivoja ja sattoi valvoa välillä ilta kymmenestä aamu kuuteen pahimmillaan, jolloin sitä piti kantaa ympäri kämppää olkapäällä, mitä jos tämäkin on sellainen, pääsen vasta kuudelta nukkumaan ja esikoinen herää 7-8 aikaan? Miten sitä jaksaa? Vai jaksaako vain, kun on pakko?
Tuli jotenkin sekava sepustus, mutta niin on ajatuksetkin sekavat. Kertokaahan nyt, että oonko mä ihan sekaisi oikeestikin, vai onko teillä ollut edes lievästi samansuuntaisia ajatuksia..?
Mulla on nyt vähän tälläistä synnytystä edeltävää ahdistusta. Vajaa neljä viikkoa vielä laskettuun aikaan ja päässä pyörii kaikenlaista, mahdollisesti (toivottavasti) normaaliakin, tai sitten ei, en tiedä, kun en ole saanut toista lasta aikaisemmin.
Synnytys ei pelota, se varmaan sujuu omalla painollaan ja juuri niin kuin on sujuakseen, mutta lähinnä pelottaa kaikki sen jälkeinen. Rakastanko tätä toista lasta ollenkaan? Kun esikoinen on niiiin tärkeä, eikä vauva ainakaan vielä vatsassa
tunnu samalla tavalla tärkeältä kuin tyttö aikoinaan tuntui.
Jostain syystä (ja mua hävettää myöntää tämä) musta tuntuu, että meillä on nyt kaikki niin kivasti, kolmihenkisenä perheenä ja tämä toinen lapsi "pilaa" kaiken. En tiedä, että ymmärrättekö mitä tarkoitan, ette varmaan jos itellä ei ole yhtään ollut tälläisiä ajatuksia.
Mutta mietin, että miksi tää toinen piti tähän hankkia, mitäköhän tuo tyttö siitä tuumaa?
Ja kaikki muukin vauvaan liittyvä ahdistaa, toistaalta musta on hienoa, että meillä on kohta kaksi lasta, mutta toisaalta mietin myös sitä, että miten helkutissa sitä pärjää niiden kanssa? Tuo tyttö kun on ihan todella vilkas tapaus, joka ei pysy sekuntiakaan paikoillaan ja yöt on vieläkin toisinaan rikkonaisia, päivästä riippuen, tyttö kun elää päivän läpi aina yöllä.
Ja mitä jos tämä vauva on yhtä levoton, esikoinen ei ollut mikään vaikea vauva, mutta oli sillä lieviä vatsavaivoja ja sattoi valvoa välillä ilta kymmenestä aamu kuuteen pahimmillaan, jolloin sitä piti kantaa ympäri kämppää olkapäällä, mitä jos tämäkin on sellainen, pääsen vasta kuudelta nukkumaan ja esikoinen herää 7-8 aikaan? Miten sitä jaksaa? Vai jaksaako vain, kun on pakko?
Tuli jotenkin sekava sepustus, mutta niin on ajatuksetkin sekavat. Kertokaahan nyt, että oonko mä ihan sekaisi oikeestikin, vai onko teillä ollut edes lievästi samansuuntaisia ajatuksia..?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Heippa!
Pyörittelemäsi ajatukset ovat minusta aivan normaaleja. Tai sitten sä ja mä ollaan vaan yhdessä epänormaaleja. Luehan tuosta alta, mitä mä mietin synnytystä edeltävänä päivänä (vai milloin se nyt olikaan):
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=695&posting=22000000036923729
Meilläkin on vilkas tyttö, joka on ollut aina tosi haastava lapsi. Mä olin myös ihan pihalla ekan synnytyksen jälkeen ja pian sen jälkeen alkoikin jo koliikit ja muut riemastuttavat asiat. Murehdin kovasti tulevaa arkea kahden pienen kotiäitinä, mutta hukkaan meni hyvät murehtimiset. Saimme nimittäin tosi rauhallisen ja hyväunisen vauvan, joka nukkuu jo nyt kokonaisia öitä!
Useimmat ystävistäni ovat sanoneet, että toinen lapsi soljuu perheen rytmiin kuin itsestään, sillä tietty säännöllisyys on pakko säilyttää esikoisen takia. Toinen lapsi on pakko ainakin yrittää mukauttaa rytmiin sillä hänen kanssaan ei ole enää aikaa hörhötellä pitkin öitä niin kuin esikoisen kanssa. Ja jos sattuisi tulemaan sulle koliikkivauva tms. niin murehdi sitä aikanaan ja kokeile siinä tapauksessa vyöhyketerapiaa. Meillä toi auttoi pikkukakkosen masuvaivoihin!
Mä mietin myös, kuinka voin rakastaa toista vauvaa yhtä paljon kuin esikoistani. Nyt oloni on joskus syyllinen, kun olen aivan hulluna pikkuvauvaani, mutta uhmaava esikoinen ärsyttää joskus rajusti ja tekisi mieli karjua, että ota esimerkkiä kiltistä pikkusiskostasi. Olet emotionaalisesti terve ihminen: miksi et siis rakastaisi toista vauvaasi!
Äläkä huoli, oletko sekaisin. Sä saat nyt olla hyvällä omallatunnolla sekaisin, sillä sä synnytät kuukauden päästä. Silloin kuuluukin olla poikkeavassa mielentilassa. :) Tsemppiä aivan hurjasti. Mietittiin jo tuossa Sonen kanssa Vauva-palstalla, että kumpihan sulle tulee. Odotan innolla!
on hyvä tietää, että jos sitä on sekaisin, niin ei ainakaan ole ainoa ;)
Auttaa tietää, että fiilikset on normaalit ja varmasti se kakkonenkin on sitten ihan yhtä tärkeä.
Ihan hölmöä tuntea huonoa omatuntoa asian takia joka ei ole edes tapahtunut ja joka todennäköisesti jää tapahtumattakin.
Vyöhyketerapeutin olen jo meidän alueelta etsinytkin, esikoisen vatsavaivoihin auttoi todella hyvin ja koitan ainakin luottaa siihen, etä jos tällä toisella on samoja tai pahempiakin ongelmia, niin se auttaa myös tällä kertaa!
Kiitos tosiaan kovasti Annette, tuli jo paljon parempi olo :)
Ja muuten, tästä viimeaikaisista pikkusiskoista poiketen, meille pitäisi tulla tällä kertaa pikkuveli, mutta varmaahan se on vasta siinä vaiheessa, kun se ulos putkahtaa!
Missä päin stadia muuten asutte? Ei tarvi katuosoitetta sanoa, mutta noin suunnilleen. Me ollaan tällä hetkellä Ogelissa.
asuttiin vielä viime vuonna helsingissä, mutta muutettiin vuoden alussa Nurmijärvelle!
yleistä ajattelua toista lastaan odottavilla äideillä. Älä hätäile, kyllä ne tunteet muuttuvat pian lapsen synnyttyä.
Aivan ihanaa lukea, että tosiaan muillakin ihmisillä on tälläisiä ajatuksia.:)
Mulla ei enää oo ajankohtaista, mutta kun odottelin meidän kaksosia niin just samanlaisia ajatuksia oli.. Tunsin välillä kauheeta syyllisyyttä koko raskaudesta ja ajattelin, että teen suurta vääryyttä esikoista kohtaan, kun sitten ei neiti enää saakaan jakamatonta huomiota! En kenellekkää kehdannut asiasta silloin puhua, kun ajattelin, että oon joku kummajainen! Okei, nyt kyllä kieltämättä hieman naurattaa koko juttu..
Tosi hienosti on mennyt (pojat nyt 8,5kk). Alussa neiti oli hirveen mustasukkainen, mutta kun siitä päästiin niin hyvin on mennyt. Kaikille lapsille löytyy ihan yhtä paljon rakkautta ja neiti on välillä niin ylpeetä isosiskoa!
Eli ihan turhia murheita nuo, mutta ilmeisesti ihan luonnollisia!:)
Onnellista loppuraskautta ja nauti vielä teidän kolmihenkisestä perheestä!
Kuulostaa aika tutulta! ;) Miulla oli myös tällänen ahdistus ennen synnytystä, mitä lähemmäs tultiin h-hetkeä niin sitä enenpi alkoi päässä pyörii nuo jutut. No ihan viimisinä päivinä ei enää liikkunu muuta päässä kun et syntys jo prkl!!!! X)
Synnytyksen jälkeenkin minuu jotenkin säälitti hirveesti tuo esikoinen ja teki mieli vaan halata ja rutistaa sitä! Ja samalla aikaa olin ihan hullaantunut vauvaan :) Huono omatunto tuli kotona kun piti alkaa jakaa sitä huomiota kahdelle lapselle, vaikka lapsi siihen taisi sopeutua nopeemmin kun minä. Alussa varmaan hormonitkin teki sitä että murehdin tuota esikoista, ja aika turhaan vielä!
Tosi hyvin on sopeuduttu tähän elämään kahden lapsen kanssa, vaikka välillä väsyttää, mutta henkisesti tää on nyt paljon halpomaa kun ekan vauvan saaminen. Esikoisella on uhma päällä ja hermoja kiristää välillä ihan liikaa, mutta se on tätä arkea. On niitä hyviä hetkiä ja sitten niitä huonoja. Nyt jos pitäs miettiä uudelleen että tekeekö toisen muksun vai ei, niin ehdottomasti kyllä! Se on ihan normaalia että tulee joskus niitä tunteita että halusinko minä tätä raskaus ja vauva-aikana, ja minuutin päästä taas on ihan eri ääni kellossa. :)
Jännäilen siun puolesta nyt millon lähet pyöräyttää nyytin! Meidän tytsi tuli melkeen viikkoo ennnenpään, tais Annettella ja Jihuullakin tullu reippaasti etukäteen tilaus. Voi olla ettei siulakaan mee enää laskettuun kun on jo toka synnytys! Ilmottele sit heti missä mennään X)
kovasti vastauksesta sinullekin. Esikoinen tuli 2 viikkoo plus päivä lasketun jälkeen käynnistyksellä, niin en jotenkin uskalla yhtään luottaa siihen, että tämäkään tulisi mitenkään ajoissa, mutta toivotaan että tulee :)
Ja ilmottelen kyllä sitten heti kun kerkeän!!
Esikoinen melkeen 2 viikkoo yli, ja joutu käynnistelee..
Tämmöstä pikaista vastausta vaan, siivous odottaa.. ;))
Mulla oli ihan kamala olo just ennen synnytystä!!!
Viimeiset viikot esikoisen kanssa suurinpiirtein istuin sylitysten ja puuhasin kaikkea mahdollista, vietettiin kunnon laatuaikaa. :) Olo oli ÄÄRETTÖMÄN HAIKEA!
Otin (hullu minä!) jopa valokuvia nukkuvasta pienestä kun olin laitokselle lähdössä tyyliin "tässä viimeinen kuva kun esikoinen on vielä ainoa laps"!! ;D
Ja taatusti pyöri ihan samat ajatukset päässä kuin sulla nyt. Se olo vaan on ehkä siks sitä kun siihen toiseen raskauteen vaan ei "ehdi" panostaa niin täysillä kun on jo yks hoidettava?
Kuvittelee sitten just kaikkee ettei rakasta toista ym..
Mutta meillä pojat nyt 3,5vee ja esikoinen 9kk ja hyvin on selvitty.
Kamalimmalta tuntuu kun esikoista joutuu ojentaan pikkuveljen kohtelusta mutta ei mene kauaa kun antaa pikkuveli samalla mitalla takas. Kyllä sitä rakkautta riittää, usko pois! :)
vielä kaikille, joita en jo kiittänyt. On tosi lohdullista tietää, että ehkä sitä ei sittenkään ole kurja ihminen, kun tuolta tuntuu!!
Luotan nyt siihen, että ne tunteet sieltä vauvaakin kohtaan nousee samanlaisiksi kun esikoistakin ja pidän nelihenkisestä perheestämme ihan yhtä paljon kuin nyt kolmihenkisestäkin!
hei.
mun piti vaan kertoa että samoja juttuja pyörii päässä. ja olen helpottunut etten ole ainut. välillä oikein itkettää, tuntuu että olen "jättämässä" esikoista..=/
mulla on noin 5 viikkoa laskettuun aikaan, koko raskaus on mennyt sekavissa tunnelmissa, mutta ei vaan tunnu "vauvalta" toi masuasukki, ja siitäkin tulee sit huono omatunto..
voi meitä =) tsemppiä sulle ja kiitos tosiaan kun kokeneemmat kertoi että tämmöset sekopää ajatukset ovat ihan normaalia. =)
Minun ajatukset meni vähän päinvastaisesti. En muista minkä ikäinen sinun esikoinen on ja missä kohtaa omat ajatukseni muuttuivat mutta kuitenkin; esikoisen raskausaika ja synnytyksen jälkeinen aika meni melko neutraaleissa tunteissa. Raskausaikana oli sellainen hassu olo että tässä sitä odotellaan vauva.. synnytyksen jälkeenkään ei heti tullut mitään ahaa-elämystä että nyt olen äiti vaan vauvaan tuli kiinnyttyä siinä arjen keskellä ajan myötä. Toki oli heti se tietty hoivavietti ja huolehtimisen tarve, mutta niitä suorastaan kipeitä rakkauden tunteita esikoiseen muodostui ajan kanssa ja tänäkin päivänä tuntuu siltä että ne vaan kasvavat ajan myötä, samalla kun lapsikin. Rakkaus vaan lisääntyy!
Esikoisen ollessa pieni mietinkin sitten jossain kohtaa, että miten sitä joskus oppii toista lasta rakastamaan yhtä paljon? Nyt en tosiaan muista missä kohtaa se ajatus tuli selkeästi sellaiseksi, että tottakai sitä rakastaa toistakin samalla lailla. Esikoinen oli n. 1,5-vuotias kun tulin uudelleen raskaaksi. Eli siihen mennessä oli ajatukset selkeytyneet, että sitä rakkautta riittää toisellekin lapselle.
Toinen raskaus tuntuikin tunteitten tasolla alusta alkaen paljon ns. syvemmällä, kun tiesi jo esikoisesta että miten suurta se rakkaus tulee lasta kohtaan olemaan. Ja tähän nyt 2,5-viikkoa vanhaan vauvaan tuli hullaannuttua jo heti ponnistusvaiheen jälkeen kun sai hänet rinnalleen :)
Tässä 2,5-viikon aikana esikoinen ei ole juurikaan huomion menettämisestä kärsinyt, koska vauva on vielä näin vastasyntyneenä lähinnä syönyt ja nukkunut. Ja kun vauvaa hoitaa, pesee, vaipattaa, pukee jne niin esikoinen (2v 2kk) on ihan innoissaan auttamassa. Vauvan hoito näkyy myös hänen omissa leikeissää, esim. kapaloi omaa nukkeaan ja nalleaan
meidän tyttö on nyt 1v10kk. Kantoliinan olen naapurista saanut lainaan, mutta pitäis vaan opetella sen käyttö. En tiedä miksi luulen sen olevan jotenkin tosi hankalaa, kaipa sitä löytyy sitomisohjeita netistäkin..
Mullakin on onneksi hyvä mies, joka auttaa kyllä kaikessa missä pystyy, onneks, koska juuri viime yö oli meillä taas tytön kanssa parin tunnin välein itkemistä. Tuossa on tosiaan kyllä se hyvä puoli, että näihin yöheräämisiin on jo niin tottunu, että ne ei tuu millään lailla puun takaa. Väsymys on olotila joka on vakio :)
Eiköhän tämä tästä, kaipa sitä on pakko pärjätä kun ei muita vaihtoehtoja ole. Ja nyt se kuitenkin tietää varmasti, että tuo vauva-vaihe on kuin onkin loppujen lopuksi lyhyt!
Itsekin aluksi istuin pitkään kantoliinakanavan kuvallisia sidontaohjeita tuijotellen ja ihmetellen, että miten ne saa rullaamaan.. Mutta sitten kun kokeili ja tietysti ensin peilin edessä, niin nyt ei mene kuin jokunen sekunti kun liinan viskaa niskaan ja vauvan kyytiin :)
Paljon helpompaa kuin yrittää akrobatioida vaikkapa toista lasta pottailun tai muun ohella ja vauvaa olkapäällä :D
Tässä yksi helppo sidonta, jota voi itsekin vähän visioida päälleen miten parhaiten sopii. Ja vastasyntyneen jalkoja ei tartte liinan kanssa mitenkään kietoa vaan vauva menee kätevästi tuon smokkivyön sisälle jalkoineen päivineen :) Mutta jos isomman kanssa haluat testata, niin siihen sopii tuo ohje kirjaimellisesti.
http://www.kantoliinakanava.fi/kantoliinakanava/tekstisivu.tmpl?navi_id=243
Kylläpä olen minäkin tässä sivullisena seuraajana saanut voimaa ja vertaistukea tästä ketjusta.
Fiilikset on ihan samat kuin monella muulla kohta toista synnyttävällä, tuntuu että kipeää käy kun ajattelee tuota esikoisen (tasan 2v) aseman menetystä. Sisimmässä tiedän että rakkautta riittää mutta epävarmuus jostain syystä nostaa aika ajoin päätään...
Rakkaus tuohon tyttöön on jotain niin sanoinkuvaamattoman suurta etten tiedä voinko yhtä paljon rakastaa tulevaa pikkuveljeä.
Sydäntä raastaa kun miettii mitä pieni tyttöni ajattelee pienessä päässään kun tuon kotiin vauvan joka viekin häneltä paljon aikaa ja huomiota...
Mutta ihana tietää etten ole ainoa syyllisyyttä poteva äiti ja kiva oli saada teiltä "tuoreilta" kahden äideiltä kokemuksia=) Kyllä me muutkin tästä selvitään=)
t. äiti kohta kahden rv 38 5