Hän on tummanruskeanappisilmäinen työkaveirini. Söpö kuin mikä. Paiskii ahkerasti töitä. Tauoilla useasti hassutellaan.. kirjoitan tämän nyt sillä mielellä jos vaikka lukisi näitä, tosin en hänen netinkäyttötaidoista tiedä. ;)
Tänään oli jälleen raskas päivä. Raskas miksi?
Kerroin maailman parhaalle apulaiselleni (sanon apulaisekseni koska hänen kanssaan voi puhua oikeasti asioista) Tiuhtiviuhtille, että mulla on tänään paha olla.
Miksi kysyi hän?
Kerroin miten julmia toiset ihmiset ovat ja joskus tahallisesti pahoittavat toista, sellaista johon on mahdollista purkaa olojansa koska on jo tarpeeksi paljon kannettavaa. Kyllä kaikilla, mutta toisilla vielä lisää ja enemmän. Joskus jotkut silti toimivat niin vaikka tietävät seuraamuksien olevan kurjia. Kerroin omista hankaluuksistani tässä maanpallonkolkassa. Jokaisella on kyllä omansa.
Tiuhtisviuhtis on hyvä kuuntelija. Nököttää ja ihmettelee. Kuuntelee. Hän lohdutti minua ja sai minut jaksamaan sellaisten omien henkisten asioiden yli. Niin, hänelläkin varmasti on omansa.
Hän sanoi minulle, että mitä ikinä teenkin en missään nimessä saa luovuttaa. Tuo maailman paras apulainen valoi särkyvään minääni uskoa siitä, että on paras kohdata ilkeät ihmiset ja eriävät mielipiteet, harhauskomukset, juorupuheet, ilkivalta ja henkinen pahoinpitely - niin - että suojaa itsensä siltä. Ja missään nimessä, ei luovuta vaan jatkaa luottamustaan ihmisiin. Vaikkakin se välillä olisi sokeaa ja satuttaisi toisessa tilanteessa, silti jatkaisi.
Parhaimpana neuvona ihmisten välisissä riidoissa, sellaisissa joissa minua/sinua/jotakuta käytetään keilapallona on paras pysähtyä. Pysäyttää liike siihen ja todeta "tämän minä jätän Herrani haltuun!".
Onko syy siinä, että se todellakin sattuu niin paljon? Vai onko se helpointa? Siihen ei ole vastausta. Vastaus on se, oma usko siihen asiaan, että kaikki hyvä ja kaikki paha siirtyvät eteenpäin. Minä haluan tehdä hyvää. Minä haluan osallistua elämäni asioihin ja olla ahkera. Mutta jossain vaiheessa minä kohtaan asenteita, raskaitakin, silloin minun on otettava käyttöön tuo "Leave that to your God" aatos ja vain jatkettava kulkuani huolimatta negatiivisista asenteista, iloisena hyvistä ihmisistä ympärilläni.
Tiuhtiviuhtis on yksi niistä. Minä tunnen niin. Tunnenko väärin? Kenties, mutta minä uskallan tuntea enkä vetäydy kuoreeni.
Kysyin myös miten minun pitäisi suhtautua erääseen ihmiseen elämässäni. Tämä maailman paras apulaiseni kertoi, että ihmiset eivät aina ole tarpeeksi rohkeita tai omista syystään niin vahvoja kuin toinen toivoisi. Eikä tarvitsekaan olla, kaikki eivät edes kykene siihen näkemään asioita samalta mallilta. Mutta se oikeus meillä kaikilla on, olla oma itsemme.
Todellakin sen totesin, maailman ehdottomasti parhain apulainen. Taidan hassutella hänen kanssa huomenna jos vaikka olisin paremmalla tuulella ja jollen ole, hän valaa minuun uskoa niin, että jaksan toimia parhaalla kokemallani tavalla ja nauttia tästä elämäni tiestä :)
Ugh.
Tänään oli jälleen raskas päivä. Raskas miksi?
Kerroin maailman parhaalle apulaiselleni (sanon apulaisekseni koska hänen kanssaan voi puhua oikeasti asioista) Tiuhtiviuhtille, että mulla on tänään paha olla.
Miksi kysyi hän?
Kerroin miten julmia toiset ihmiset ovat ja joskus tahallisesti pahoittavat toista, sellaista johon on mahdollista purkaa olojansa koska on jo tarpeeksi paljon kannettavaa. Kyllä kaikilla, mutta toisilla vielä lisää ja enemmän. Joskus jotkut silti toimivat niin vaikka tietävät seuraamuksien olevan kurjia. Kerroin omista hankaluuksistani tässä maanpallonkolkassa. Jokaisella on kyllä omansa.
Tiuhtisviuhtis on hyvä kuuntelija. Nököttää ja ihmettelee. Kuuntelee. Hän lohdutti minua ja sai minut jaksamaan sellaisten omien henkisten asioiden yli. Niin, hänelläkin varmasti on omansa.
Hän sanoi minulle, että mitä ikinä teenkin en missään nimessä saa luovuttaa. Tuo maailman paras apulainen valoi särkyvään minääni uskoa siitä, että on paras kohdata ilkeät ihmiset ja eriävät mielipiteet, harhauskomukset, juorupuheet, ilkivalta ja henkinen pahoinpitely - niin - että suojaa itsensä siltä. Ja missään nimessä, ei luovuta vaan jatkaa luottamustaan ihmisiin. Vaikkakin se välillä olisi sokeaa ja satuttaisi toisessa tilanteessa, silti jatkaisi.
Parhaimpana neuvona ihmisten välisissä riidoissa, sellaisissa joissa minua/sinua/jotakuta käytetään keilapallona on paras pysähtyä. Pysäyttää liike siihen ja todeta "tämän minä jätän Herrani haltuun!".
Onko syy siinä, että se todellakin sattuu niin paljon? Vai onko se helpointa? Siihen ei ole vastausta. Vastaus on se, oma usko siihen asiaan, että kaikki hyvä ja kaikki paha siirtyvät eteenpäin. Minä haluan tehdä hyvää. Minä haluan osallistua elämäni asioihin ja olla ahkera. Mutta jossain vaiheessa minä kohtaan asenteita, raskaitakin, silloin minun on otettava käyttöön tuo "Leave that to your God" aatos ja vain jatkettava kulkuani huolimatta negatiivisista asenteista, iloisena hyvistä ihmisistä ympärilläni.
Tiuhtiviuhtis on yksi niistä. Minä tunnen niin. Tunnenko väärin? Kenties, mutta minä uskallan tuntea enkä vetäydy kuoreeni.
Kysyin myös miten minun pitäisi suhtautua erääseen ihmiseen elämässäni. Tämä maailman paras apulaiseni kertoi, että ihmiset eivät aina ole tarpeeksi rohkeita tai omista syystään niin vahvoja kuin toinen toivoisi. Eikä tarvitsekaan olla, kaikki eivät edes kykene siihen näkemään asioita samalta mallilta. Mutta se oikeus meillä kaikilla on, olla oma itsemme.
Todellakin sen totesin, maailman ehdottomasti parhain apulainen. Taidan hassutella hänen kanssa huomenna jos vaikka olisin paremmalla tuulella ja jollen ole, hän valaa minuun uskoa niin, että jaksan toimia parhaalla kokemallani tavalla ja nauttia tästä elämäni tiestä :)
Ugh.
Vastaukset 2
Vanhimmat
hyvin kirjoitit, samaa mieltä olen kanssasi ja tuon tiuhtiksen myös. ;) Olispa mullakin tuollainen apulainen. Kauniita unia.
Tää ugh kolahti, onhan se meillä töissä tervehdyksenä ystävien kesken:)