Pois Tuskasta

lähde:

http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/OutPain.html#alkusanat

5. Irti päästäminen

Keskeiset voimat, jotka piiskaavat pakonomaista ja riippuvaista mieltämme ovat pelko ja tuska. Kun me koemme tuskaa, teemme mitä tahansa, jotta emme kokisi sitä niin paljon. Kaipaamme edes lyhyttä helpotuksen hetkeä, lyhyttä unohtamisen hetkeä. Kuka tahansa samanlaisessa tuskassa oleva kaipaisi sitä. Tästä tuskasta nousee myös pelko kokea uutta tuskaa, joka saattaa johtua pelkästään ikävystymisestä elämään häpeän ja arvottomuuden tunteiden keskellä. Tyhjyyden tunteiden keskellä eläminen yksinäänkin voi olla meille ylitsepääsemätön tuska. Haluaisimme saada edes jonkinlaista varmuutta siitä, että olemme hyviä ja rakastettavia. Voimme tehdä mitä tahansa, jotta meitä ei kohdeltaisi rakkaudettomasti: me saatamme yrittää miellyttää ihmisiä, saatamme yrittää ohjailla heidän käyttäytymistään, tai saatamme hylätä heidät. Mitä tahansa teemmekin, tuskamme ei vähene. Jos miellytämme muita, annamme keskeisen osan itseämme pois, ja vieraannumme muista ihmisistä ja itsestämme. Samoin käy, jos yritämme ohjailla heitä - me yritämme pakottaa heitä miellyttämään itseämme. Hylkääminen on eristyneisyyden ja eristäytymisen äärimmäinen muoto. Me toistamme sitä, mitä olemme oppineet ja miten olemme aina eläneet, löytämättä lepoa ja kuulumista vain omana itsenämme olemisessa. Yrityksemme päästä irti tuskastamme vain lisäävät tuskaamme, pelkojamme ja eristäytymistämme.

Kun mielemme on pakkomielteisten ajatusten riivaama, me emme ole selvillä itsestämme emmekä siitä, mitä itsessämme tapahtuu. Me emme pysty erottamaan havaintojamme, tulkintojamme, muistojamme, odotuksiamme ja tunteitamme toisistaan. Ajatuksemme ja tunteemme ovat vain sietämätön sekasotku. Näemme elämän tuskallisten tapahtumien sarjana, ja ajattelemme että tapahtumien ohjaaminen ja halutun lopputuloksen saavuttaminen antaisi meille rauhan. Mutta niin ei käy. Sisällämme on kuohunta ja sekasotku, eikä mikään meidän ulkopuolellamme oleva voi poistaa sitä ja antaa meille rauhaa. Usein me emme edes tiedä, mitä me haluamme. Mutta kun me löydämme rauhan sisällämme, mikään ulkopuolellamme oleva ei voi saada rauhaamme järkkymään.

Mielemme on kiinni menneissä tapahtumissa, pahoittelussa ja itsesäälissä, tai tulevissa tapahtumissa, ennakoimassa ilon tai kauhun hetkiä. Ajattelemme, että jos voisimme muuttaa menneisyytemme tai muut ihmiset, kaikki olisi hyvin. Ajattelemme, että jos voisimme muuttaa käyttäytymistämme, kaikki olisi hyvin. Ajattelemme, että jos voisimme kontrolloida tulevaisuutta, kaikki olisi hyvin. Näin ajatellessamme ajattelemme ulkopuolisia asioita, kykenemättä erottamaan sisäistä maailmaamme ulkopuolisesta maailmasta. Saatamme jopa luulla, että meillä ei ole omaa sisäistä maailmaa ollenkaan, lukuun ottamatta häpeällisiä salaisuuksiamme ja tuskaamme, tai muiden ihmisten odotuksia. Kuka minä olen? Tämä on meille vaikea kysymys. Meidän ei annettu olla oma itsemme, ja me toistamme oppimaamme yhä uudelleen, koko ajan hitaasti etääntyen todellisesta minästämme. Me teimme parhaamme elääksemme maailmassa, joka vähitellen tuli meille yhä kaukaisemmaksi, maailmassa, johon me emme enää kuuluneet.

Me haluaisimme epätoivoisesti korjata kaiken, myös itsemme. Olemme huolissamme menneisyydestä, tulevaisuudesta, muista ihmisistä ja itsestämme. Ajattelemme, että mitä enemmän murehdimme, sitä paremmin asiat menevät. Murehdimme löytämättä pysyviä ratkaisuja, ja elämän ylläpitäminen väliaikaisten ratkaisujen avulla väsyttää meidät. Toisinaan väliaikaisetkin ratkaisut epäonnistuvat, ja tulemme hitaasti epärehellisemmiksi. Vieraannumme ihmisistä, joiden lähellä haluaisimme olla. Me emme kuulu mihinkään. Olemme yksinäisiä ja eristyksissä.

Väärä minämme ei voi kuulua. Väärän minän tarkoitus on suojella haavoitettua sisäistä Lastamme, todellista minäämme, uutta haavoittumista vastaan. Väärän minän tarkoitus on estää kuuluminen. Vain todellinen minämme voi kuulua. Väärä minä on suojelija, seinä sisäisen minämme ja sen maailman välissä, joka hylkäsi aidon minuutemme. Väärä minämme on syy yksinäisyyteemme. Kukaan ei tiedä, mitä me todella olemme - emme edes me itse. Tämä on äärimmäistä yksinäisyyttä, ja se on normaali olotilamme. Kun me alamme parantua, ymmärrämme miten yksinäisiä me todella olimme. Kuka tahansa kaipaisi edes hetkellistä helpotusta tällaisesta olotilasta. Olemme eristäytyneitä naamariemme taakse, joiden tarkoitus on eristää haavoitettu sisäinen Lapsemme siitä tuskallisesta maailmasta, jonka keskellä me elimme.

Jotta me voisimme kuulua, meidän on tehtävä jotakin pelottavaa: meidän on irrottauduttava, päästettävä irti. Meidän on vähitellen opittava vaimentamaan väärän minämme yritykset kuulua. Se tietää vain miten erottautua, miten teeskennellä, ja miten pitää naamioita. Se ei voi kuulua, ja sen kuulumaan pakottamisen yrittäminen ainoastaan lisäisi eristyneisyyttämme. Jotta meidän väärä minämme saattoi "kuulua", me muokkasimme käyttäytymistämme muiden ihmisten odotusten mukaisesti. Tai me teimme toisinpäin, ohjaten ja pakottaen muita olemaan sitä, mitä me halusimme (itse asiassa tekemään niin kuin me halusimme, mutta me emme huomanneet niiden eroa). Meistä tuli ameboita ilman selviä rajoja. Meistä ei tullut vapaita ihmisiä, joilla on oma vapaa mieli ja tahto. Kuulumisemme oli valheellista "kuulumista" systeemiin, jossa me emme voineet olla oma itsemme, jossa muut eivät olleet oma itsensä, tai usein molempia. Me katsoimme muihin tietääksemme keitä me olimme, ja me määrittelimme itsemme muiden ihmisten käyttäytymisen kautta. Nyt me luulemme, että se mitä me olemme, on muiden ihmisten käyttäytymisen ja ajatusten sanelemaa. Jotta voisimme kuulua, me yritämme miellyttää heitä tai ohjailla heitä. Olemme asettaneet itsemme heidän käyttäytymisensä uhriksi. Jos muita ihmisiä ei olisi, ketä me olisimme? Olisiko meillä mitään, mitä me voisimme sanoa omaksemme? Kun me päästämme irti, me löydämme itsemme yksilöllisinä ihmisinä, jotka ovat vapaita elämään omana itsenään, ja levosta käsin.

Jos meidän mielemme joutuu sekaannukseen, se ei johdu siitä, että jokin asia saa sen sekaannukseen. Se johtuu siitä, että meidän mielemme on epästabiili ja sitä voidaan häiritä. Niin kauan kuin meidän mielemme ei ole lujassa levossa, sitä voidaan häiritä. Se voi häiriintyä mistä tahansa ja miten pienestä asiasta tahansa. Kun sitä ei enää voida häiritä, mikään ei häiritse sitä, mutta me emme voi uskoa tätä todeksi niin kauan kuin mieltämme voidaan häiritä. Sen tähden matka kohti mielenrauhaa ei tule siitä, että me käsittelisimme niitä asioita, jotka häiritsevät mieltämme. Se tulee siitä, että me kohtaamme oman mielemme ne kohdat, jotka antoivat itsensä tulla häirityiksi. Tämän me teemme päästämällä irti. Me katsomme omaan mieleemme emmekä niihin asioihin, jotka "häiritsevät" sitä. Silloin meidän mielemme kertoo, miksi se häiriintyy, ja me huomaamme, että syy on meissä itsessämme. Niin kauan kuin meidän mieltämme voidaan häiritä, elämän tehtävä on häiritä sitä. Se osoittaa meille tietä paranemiseen. Se osoittaa meille tietä itseemme. Häirityksi tuleminen on elämän lahjaa ja Korkeamman Voimamme rakkautta meitä kohtaan. Sen tehtävä on viedä meidät lepoon, jossa mielemme ei voi tulla häirityksi.

Tämä on yksi paranemisen paradokseista: jotta me voisimme kuulua, meidän on erottauduttava. Me erottaudumme päästämällä irti. Yritämme erottaa sisäiset viestimme elämän tapahtumista ja muista ihmisistä. Tämä tarkoittaa sitä, että käsittelemme tunteemme ja muistomme omina asioinaan, ja tapahtumat ja muut ihmiset omina asioinaan. Lopulta me myönnämme, että se mikä on tehty, on tehty, eikä ole mitään, millä me voisimme muuttaa sitä. Tunteet ja muistot jäävät. Ymmärrämme, että ihmiset tekevät mitä tekevät, ja tuntevat mitä tuntevat, emmekä me voi sille mitään. Tunteemme, muistomme ja unelmamme jäävät. Ymmärrämme, että tulevaisuus aukeaa tavalla, jota me emme voi kontrolloida, mutta tunteemme, odotuksemme ja unelmamme jäävät. Tämän kaiken kautta opimme tuntemaan missä me lopumme ja missä maailma alkaa. Me löydämme rajamme, ja löydämme itsemme.

Me etenemme hitaasti, sisäisiä viestejämme käsitellen. Me emme voi ottaa suojaavia aurinkolasejamme kerralla pois, ja vaikka voisimmekin, ei olisi turvallista tehdä niin. Me kuolisimme tuskasta. Ensin olin tietoinen vain pienestä määrästä tuskaa. Vähitellen huomasin, kuinka valtavaa tuskaa olin koko ajan kantanut sisälläni. Oli hyvä, että se nousi hitaasti. Kun tuska tuli esiin ja kokemisen kautta lähti pois, tunsin uutta iloa ja vapautta. Hiukan myöhemmin, kun olin huomannut miten paranin, ja kuinka kuulumisen tunne alkoi tulla, olin joka kerran ilahtunut löytäessäni lisää tuskaa ja päästäessäni sitä menemään. Totta kai se oli tuskallista, mutta jokaisen tuskallisen kokemuksen jälkeen tunsin ennen kokematonta iloa ja vapautta. Ilo ja vapaus olivat erilaisia kuin hetken helpotus: ne jäivät. Se ei ollut vain hetken helpotusta. Se oli paranemista.

Irti päästämisen keskeinen sanoma on, että mikään meidän ulkopuolellamme ei voi parantaa meitä. Me saatamme odottaa, että muut sanoisivat tai tekisivät jotakin, tai että jotakin tapahtuisi. Se ei paranna meitä. He saattavat kyllä auttaa meitä, mutta ellemme me muutu, me edelleen piileskelisimme maailmalta. Olemme tottuneet sanomaan ja tekemään mitä tahansa, jotta voisimme kuulua ja tulla hyväksytyiksi, mutta ainoastaan meidän todellinen minämme voi kuulua. Me löydämme itsemme päästämällä irti.

Paranemisemme aikana, kohdatessamme arkoja asioita, me saatamme sulkeutua, pienentää elämänpiiriämme ja hakea turvallisia kuvioita. Tämä on hyväksi ja tarpeellista. Se antaa meille rauhan katsoa sisällemme ja turvalliset olosuhteet aralle sisäiselle Lapsellemme, niin että hän saa varoen astua esiin. Me opettelemme elämään herkkien kohtiemme kanssa, ja niihin totuttelu vaatii turvallisuuden kokemuksen. Haavoittuvuuden, avoimuuden, myötätunnon ja herkkyyden harjoitteleminen voi joskus satuttaa meitä. Koemme itsemme välillä aroiksi ja pelokkaiksi. Elämäämme tulee hetkeksi uusia turvallisuutta luovia tapoja, kuvioita ja käyttäytymismalleja.

Silti kuviot eivät anna meille turvaa. Meidän turvamme on itsessämme. Mutta tämän kokeminen todeksi vaatii varoen uudelleen esiin astumista, uusien askeleiden ottamista. Me alamme oppia, että se mitä ihmiset sanovat, ei ole vaarallista. Ne ovat vain sanoja, mutta ne voivat silti satuttaa, koska ne kertovat jotakin heidän asenteestaan meitä kohtaan. Aikuiset ovat joskus ajattelemattomia, piittaamattomia, tai he haluavat osoittaa ylemmyyttään. Heidän asenteensa on sitä mitä he itse ovat, eikä se mitä he ovat, läheskään aina liity juuri meihin. Muiden haavat satuttavat usein heitä itseään enemmän kuin meitä, eivätkä he aina edes tahtoisi olla sellaisia kuin he ovat. Kun me olemme haavoittuvia, avoimia ja herkkiä, me voimme nähdä aikuiset - tai heidän pienet epätoivoiset sisäiset Lapsensa - asioiden, tekojen ja sanojen takana. Me voimme olla lähellä muita, kun heidän oma kipunsa saa heidät piikikkäiksi, kun he eivät osaa kohdata omaa kipuaan, ja kun he opettelevat itse elämään.

Vetäytyminen on hyvä. Irti päästäminen on hyvä. Salli itsesi vetäytyä. Se on uusien tarpeidemme myöntämistä ja elämämme säätämistä niiden mukaan. Sen jälkeen tapahtuva esiin astuminen, vähitellen, varovasti tapahtuva turvallisen vetäytymisen rikkominen tuo meidät takaisin muiden lähelle. Ja aina on turvallista vetäytyä uudelleen. Sen jälkeen me voimme tulla taas takaisin.

Luottamus

Jotta me voisimme päästää irti, meidän tulee kyetä luottamaan siihen, että lopulta kaikki kääntyy hyväksi. Meidän tulee voida luottaa siihen, että jos emme yritä ohjailla tapahtumia, ne sujuvat paremmin kuin jos pyrkisimme ohjailemaan niitä. Meidän täytyy pystyä luottamaan siihen, että menneisyyden tapahtumien seuraukset ovat vielä avoimia, ja että niistä seuraa jotakin parempaa kuin pystymme edes kuvittelemaan. Me tarvitsemme kyvyn luottaa siihen, että tulevaisuus on hyvä, jotta me voimme lakata huolehtimasta siitä. Korkeampi Voimamme huolehtii niistä kaikista, ja myös meistä. Hän haluaa meidän olevan levossa kun paranemme. Hän ei tarvitse meidän ponnistelujamme, eivätkä muut ihmiset tarvitse niitä, erityisesti jos ne nousevat meidän peloistamme tai tuskastamme.

Kun meidän tietoisuutemme on haavojemme, tuskiemme, pelkojemme tai kokemustemme rajoittama, me näemme koko maailman, mukaan lukien tulevaisuutemme ja paranemisemme, hyvin kapeasti. Me saatamme toivoa tietynlaisia muutoksia, mutta odotuksemme ovat rajoittuneita ja kapeita. Me emme mitenkään voisi nähdä toisin. Ei ole mitään keinoa, jolla pystyisimme kuvittelemaan sitä, joka on mielikuvituksemme ulkopuolella. Silti me yritämme, ja toisinaan hyvin kovasti. Me näemme päämäärän, ja joskus suuntaamme kaikki ponnistuksemme sen saavuttamiseen. Mutta päämäärämme nousee siitä, minkä me tiedämme. Se on vielä paranemattoman mielen päämäärä, kun se yrittää kuvitella vapaata ja parantunutta mieltä. Se on väkisin rajoittunut ja usein vääristynyt päämäärä.

Totuus on, että me emme tiedä. Meidän tuskainen, haavoittunut ja ahdistunut mielemme ei voi tietää. Se, mitä me lopulta löydämme, on jotakin, joka laajentaa perspektiiviämme - jotakin, jota ei ainoastaan liitetä meidän entiseen mieleemme, vaan joka muuttaa ja vapauttaa mielemme. Tuntematon kohtaa tunnetun, ja tunnettu laajenee ja kasvaa. Meidän koko mielemme muuttuu, ja paraneminen tapahtuu. Meidän mielemme ei enää ole sitä mitä se oli, vaan jotakin, joka oli meille ennen tuntematonta.

En suhtaudu paranemiseen enää ollenkaan niin vakavasti kuin aiemmin. Mitä tahansa teenkin, se vie paranemistani eteenpäin, ja usein tavoilla, joita en osaisi kuvitella. Aikaisemmin, kun jokin tunne nousi esiin, keskityin kuuntelemaan sitä niin syvästi kuin pystyin. Toisinaan teen vielä niin. Toisinaan, kun tunnen oloni epämukavaksi, alan lukea kirjaa, täyttää työkirjaa, kirjoittaa jotakin päiväkirjaani, tai teen jotakin, joka saa minut unohtamaan sen. Olen alkanut lukea ja kirjoittaa paljon. Voin sanoa, että olen alkanut opiskella haavoittumisen ja paranemisen dynamiikkaa. Se mikä on tärkeää, on että teen jotakin joka jotenkin liittyy paranemiseen. Joskus vain kerään uutta informaatiota, tai väärää informaatiota. Eläessäni elämääni tämä informaatiovarasto muuttuu tiedoksi, kokemukseksi ja ymmärrykseksi. Mitä tahansa teemmekin, ehkä lukuun ottamatta suoranaista pakenemista, auttaa meitä ja antaa meille keinoja kohdata omat asiamme ja omat tilanteemme. Niin kauan kuin emme syytä mitään itsemme ulkopuolella olevaa, vaan otamme vastuun omasta prosessistamme, mikä tahansa käy. Joskus meillä ei vielä saata olla tarvitsemiamme keinoja kohdata asiaamme. Joskus meillä on, ja silloin tiedämme mitä tehdä.

Me saatamme nähdä vain yhden ongelman ja vain yhden hyvän ratkaisun. Usein me kuitenkin näemme hämärästi, ja näemme väärän ongelman, tai vain joitakin sen oireita ja heijastuksia. Mitä enemmän keskitymme ratkaisemaan ongelmaa, sitä enemmän ajatuksemme ovat siinä kiinni, ja sitä vähemmän me kykenemme näkemään tai hyväksymään muita ratkaisuja. Kuitenkin me voimme tehdä niin, jos meistä tuntuu siltä, että niin on hyvä tehdä, tai me voimme tehdä mitä tahansa muuta. Omat asiamme kyllä ilmaisevat meille itsensä, kunhan emme vain katso liian kauas itsestämme. Tie tuntemattomiin paikkoihin kulkee tuntemattomien maisemien kautta. Parasta mitä voimme tehdä, on odottaa ja luottaa prosessiin. Kartta ilmestyy aikanaan. Paraneminen saapuu aikanaan. Ymmärrys tulee, ja silloin me emme pelkästään ymmärrä jotakin uutta. Koko mielemme laajenee ja vapautuu. Se saa meille ennen tuntemattomia elementtejä. Ei ole tarpeen aina yrittää niin kovasti eikä työskennellä kovemmin. Elämä on elämää eikä työtä. Kun me lopulta koemme sen, on vaikea kuvitella että emme tienneet.

Me opimme, että kiirehtimiseen ei ole mitään syytä. Esiin nousevien tunteiden kanssa eläminen ei saata olla miellyttävää, mutta joskus se on välttämätöntä. Raskaat tunteet eivät tarkoita sitä, että paranemisemme kokisi takaiskuja, vaan sitä, että se menee eteenpäin. Me huomaamme ja koemme jotakin sellaista, josta emme aikaisemmin olleet tietoisia. Se on paranemista. Meistä tulee halukkaita ja valmiita päästämään siitä irti, mutta se saattaa kestää jonkin aikaa ja tapahtua tavalla, jota emme olisi itse keksineet. Me muutumme. Me emme ainoastaan opi, vaan me muutumme. Me tulemme, Maailman, Elämän ja Korkeamman Voimamme muuttamiksi.

Menneisyydestä irti päästäminen

Olin tehnyt virheen. Oikeastaan olin tehnyt monta pientä virhettä, jotka kerääntyivät toistensa päälle. Olin kauhuissani. Kun yritin ratkaista niitä ja löytää ulospääsyä, olin paniikissa. Yritin tehdä muutamia asioita, mutta tilanne tuli vain entistä pahemmaksi, enkä kestänyt sitä. Romahdin. Luulin, että en enää pystyisi elämään.

Jonkin aikaa tämän jälkeen aloin parantua. Olin vielä huolissani siitä. mitä oli tapahtunut, ja ajatukseni pyörivät tuskan ja epätoivon ympyrää. Hitaasti aloin ymmärtää, että se, mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Mitä muut ihmiset ajattelevat tai sanovat siitä, ei ole minun asiani. Se kuuluu heille. Mitä tahansa he tekevätkin, ja mitä tahansa he tuntevat, on heidän asiansa. Minun on jätettävä heidät rauhaan. Minun ongelmani on, että minä en voi hyvin. Minun on muututtava - menneisyyteni ja muut ihmiset pysyvät samoina. Kuitenkin muista ihmisistä ja menneisyyden tapahtumista irti päästäminen oli pelottavaa.

Mikään menneisyydessämme ei ole niin pahaa, ettei se voisi sisältää hyviä aineksia. Virheeni käynnistivät minun paranemiseni, ja monien muiden paranemisen. Olen tullut vahvaksi, enkä pelkää enää muiden ihmisten mielipiteitä. Sen sijaan kunnioitan elämääni ja kaikkea minkä läpi olen kulkenut. Olen oppinut elämään rauhallisemmin ja syvällisemmin. Vähitellen sain rohkeutta riisua pois naamiot ja lakata teeskentelemästä. Aloin kuulua syvästi. Löysin uuden ilon ja vapauden itsessäni. Joitakin vaikeita asioita on vielä jäljellä, mutta ne saavat minut keskittymään itseeni. En yritä muuttaa ketään muuta tai mitään muuta. Minun asiani on oma paranemiseni, ja tuskani on minun omani. Kukaan toinen ei voi parantaa minua. Tuskani katoaa sitä mukaa kuin minä paranen. Tätä kirjoittaessani tunnen suurta iloa omana itsenäni olemisesta.

Kun olin pystyttänyt verkkosivuni ja kirjoittanut tämän kirjan ensimmäisen version, huomasin että elin suuren osan elämääni verkossa. Aina kun jotakin tapahtui tai kun ymmärsin jotakin uutta, ajattelin kirjoittaa siitä. Verkkosivuistani oli tullut liian suuri osa elämääni. Päätin päästää irti ja suljin sivuni kuukaudeksi. Se oli suuri vapautus, ja pystyin nauttimaan kevään ilosta ja vapaudesta. Sinä aikana opin, että se mikä oli minulle oikein, oli työskennellä sivujeni ja tämän kirjan parissa. Se oli hienoa levon aikaa, ja nyt olen tullut takaisin uutena ihmisenä. Sivuni ovat minulle ilon lähde, samoin kuin tämä kirja. Irti päästäminen vain vahvisti haluani elää niin kuin elin. Opin, että maailma pyörii sivujeni kanssa tai ilman niitä, ja löysin rauhallisen osallistumisen maailman pyörimiseen.

Menneisyyden surkuttelu on ansa, johon me kaikki lankeamme. Se ei johda mihinkään. Menneisyydestä irti päästäminen johtaa kauheaan havaintoon: menneisyys on tapahtunut, eikä sitä voida muuttaa. Muistomme ja tunteemme jäävät. Jos muistoihin liittyy tuskallisia tunteita, me kohtaamme tunteemme. Me kohtaamme itsemme, emmekä tapahtumia. Kun ajattelemme menneisyyttä, yritämme keskittyä itseemme käyttäen sanoja "Minusta tuntuu… Minä muistan… Tämä muisto saa minut tuntemaan…", ja niin edelleen. Korkeampi Voimamme pitää huolta menneisyydestämme ja tulevaisuudestamme, ja me voimme keskittyä itseemme. Me emme pahoittele. Me emme suunnittele. Menneisyys on jo levossa, mutta me emme ole. Nyt on meidän aikamme löytää lepo, ja me löydämme sen suremalla menetyksemme. Sureminen on työskentelyä tunteidemme kanssa eikä tapahtumien kanssa. Surussa ei ole toivoa. Sureminen on irti päästämistä, lopullisesti. Jos me olemme menettäneet jonkun, hän on poissa. Hän saattaa palata jollakin tavalla, mutta se ole meidän asiamme. Meidän asiamme on menetyksemme, surumme, pelkomme elämän kohtaamisesta yksin, ja yksinäisyytemme.

Lapsuutemme on poissa. Tuskalliset tapahtumat ovat menneet. Emme voi enää tehdä mitään muuttaaksemme niitä. Muistomme ja tunteemme ovat mukanamme tänäänkin. Katkeruutemme, epäonnistumisen tunteet, itsesäälimme, vihamme ja raivomme ovat mukanamme vieläkin. Miksi? Mitä me saamme niistä? Miksi emme uskalla päästää niistä irti? Koska ne pitävät silmämme meidän ulkopuolellamme. Me emme uskalla päästää niistä irti, koska silloin me olisimme yksin tunteidemme kanssa. Emme ehkä tiedä miten, kohdata tunteemme. Me emme koskaan opi, jos katsomme muita ihmisiä tai tapahtumia.

Ei ole välttämätöntä olla täysin vapaa tuskasta, jotta pääsisimme kosmiseen tietoisuuteen. Meillä saattaa vielä olla lapsuuden haavoja tai muita haavoja, ja kun ne valmistuvat parannettaviksi, niiden tuska nousee pintaan. Se on kuitenkin täysin erilainen kuin pakonomaisen mielen tuska: me tiedämme mistä tuska tulee. Ainakin hetken päästä me tiedämme, että vanha haava kypsyy suremista ja paranemista varten. Me olemme levossa. Me tiedämme, että se on meidän sisäinen asiamme, eikä mikään ulkopuolellamme voi parantaa sitä. Kunnioitamme haavaamme ja olemme nöyriä sen edessä. Osaamme jo odottaa tulevaa iloa. Tuska ei aja meitä paniikkiin eikä epätoivoon. Se vain on, ja me hyväksymme sen. Tuska on todellinen, mutta myös rauhamme on todellinen. Tässä tilassa tuska ei estä kuulumistamme, vaan on osa kuulumistamme. Kuulumme maailmaan omana itsenämme, paranevina addikteina. Me olemme oma itsemme, ja löydämme rauhan kuulumisessamme, samalla kun käsittelemme sisäistä tuskaamme, joka ei ole enää seinä maailman ja meidän välissä. Se on muuttunut tieksi maailman ja meidän välissä. Se syventää meidän kuulumistamme.

Muista ihmisistä irti päästäminen

Suuri osa tuskastamme aiheutuu siitä pelosta, että me emme kelpaa muille. Silloin me yritämme epätoivoisesti keksiä ratkaisuja, jotka saisivat heidät arvostamaan meitä ja pitäisivät heidät meidän lähellämme. Teemme mitä tahansa: teeskentelemme, manipuloimme, miellytämme, yritämme ohjailla tai yritämme syyllistää heitä. Hermostuneisuudestamme käsin me keksimme vain huonoja ratkaisuja. Jos me teeskentelemme, muut saattavat jäädä fyysisesti lähellemme, mutta he eivät koskaan näe meidän todellista itseämme. Me emme voi levätä ja rentoutua omana itsenämme. Jos me manipuloimme tai yritämme ohjailla, me emme anna toisten olla oma itsensä, emmekä mekään ole avoimesti oma itsemme. Jos yritämme syyllistää heitä, he voivat tehdä mitä tahansa välttääkseen tulemasta hylätyiksi, erityisesti jos me olemme heille tärkeitä. He teeskentelevät, emmekä me saa nähdä heidän omaa itseään. Mitä hylkäämistä! Tämä on kaksinkertaista hylkäämistä, missä kukaan ei voi olla oma itsensä, eikä kukaan voi kuulua. Ainoastaan fyysinen läheisyys on jäljellä, mutta se on juuri sitä, johon me olemme tottuneet tyytymään. Teimme mitä tahansa voidaksemme pysyä lähellä isää ja äitiä tai muita tärkeitä ihmisiä. Olimme fyysisesti lähellä, mutta emotionaalisesti ja mieleltämme eristyksissä. Tämä oli meille kuulumista.

Teeskentely ei paranna meitä. Se ei paranna muita. Se ei johda kuulumiseen, vaan se johtaa meidät ja muut ihmiset eristäytymiseen. Olin tehnyt virheitä, ja minulla oli juuri tämmöinen käsitys kuulumisesta. Yritin keksiä ratkaisuja samalla pysyen uskollisena itselleni, mutta niistä jokainen johti teeskentelyyn, eristäytymisen lisääntymiseen ja uusiin virheisiin. Pelkäsin tulevani hylätyksi. Lopulta jouduin hylätyksi. Se antoi minulle rauhan, koska ymmärsin, että en voi enää tehdä mitään muuttaakseni sitä. Ihmiset tekevät mitä he tekevät, eikä minulla ole oikeutta yrittää muuttaa tai kontrolloida sitä. Heidän asenteensa minua kohtaan ovat heidän asenteitaan, ja jos ne eivät ole parantavan rakkauden asenteita, se on heidän ongelmansa, eikä minun. Heidän on löydettävä oma paranemisensa, ja niin kauan kuin teeskentelen, estän heitä näkemästä todellisuutta ja kohtaamasta oman käyttäytymisensä seurauksia. Niin kauan kuin minä teeskentelen, vältän kohtaamasta todellisuutta, enkä voi löytää omaa itseäni enkä kuulumistani.

Muut ihmiset ovat turvallinen kohde peloillemme ja epävarmuudellemme, sillä se auttaa meitä välttämään omien asioittemme kohtaamisen. Mutta he jatkavat elämäänsä ilman meitä. He eivät tarvitse meidän teeskentelyämme. He eivät tarvitse meidän väärää minäämme. Me tarvitsemme. Toisinaan voi näyttää siltä, että he tarvitsevat meidän väärää minäämme saavuttaakseen päämääränsä, mutta jos heidän päämääränsä nousevat heidän haavoistaan, he eivät tarvitse niiden saavuttamista. Jos he eivät kykene rakastamaan, jos he ovat epärehellisiä tai syyttäviä, he tarvitsevat paranemista eivätkä päämääriensä saavuttamista. Jos me teeskentelemme ja annamme heidän käyttää meitä, he saattavat saavuttaa päämääränsä, ja me saattaisimme saada heidän "rakkautensa", mutta kukaan ei olisi onnellinen, eikä kukaan voisi kuulua.

Jos, ja kun, me päästämme irti muista ihmisistä ja löydämme rauhan, hyvät ratkaisut syntyvät luonnostaan. Me olemme levossa, ja muut näkevät meidän lepomme. He näkevät meidän todellisen itsemme. Jos he ovat aiheuttaneet meille surua, meillä ei ole mitään syytä estää heitä näkemästä sitä. Me saamme olla surullisia, ilman teeskentelyä, niin kauan kuin tunnemme surua. Tarkoituksemme ei ole käyttää suruamme manipulointiin, vaan olla aito itsellemme ja muille. Me olemme surullisia, ja siksi me olemme surullisia. Muut tekevät mitä tahtovat, ja jos he päättävät tulla luoksemme, todellinen kuuluminen syntyy. Jos he eivät tule, todellinen kuuluminen syntyy silti meille. Me olemme aitoja, ja meillä on oma paikkamme maailmassa ja ihmisten keskellä.

Tavoitteemme on parantua. Me voimme parantua vain totuudessa, ilman teeskentelyä. Me voimme parantaa vain itsemme, eikä kukaan muu voi parantaa meitä. Me emme voi parantaa ketään muuta, ellei hän itse halua parantua. Muut saattavat tarjota meille väliaikaisia ratkaisuja, jotka voivat helpottaa elämäämme hetkeksi, mutta ne eivät paranna meitä. Niin kauan kuin suhteessa on syyttämistä, kontrollointia, miellyttämistä tai manipulointia, se ei ole parantava suhde. Parasta mitä voimme tehdä, on päästää irti ja olla oma itsemme.

Me saatamme luulla, että muilla ihmisillä on avain onneemme tai paranemiseemme. Saatamme odottaa tiettyä käyttäytymistä, tiettyjä sanoja tai tiettyjä tapahtumia. Saatamme ajatella, että jos he todella rakastaisivat meitä, he auttaisivat meidät pois kurjuudestamme. Vaikka he tekisivätkin niin, se ainoastaan tekisi elämämme hieman helpommaksi, mutta se ei parantaisi meitä. Jos he rakastavat meitä parantavalla rakkaudella, he antavat meidän kohdata surkeutemme itse, sillä se on ainoa tapa parantua. He eivät voi surra meidän menetyksiämme eivätkä itkeä meidän tuskiamme. He eivät voi päästää irti meidän tarpeestamme teeskennellä. Vain me voimme, mutta he voivat tukea meitä ja olla meidän kanssamme. Toisinaan saatamme odottaa, että he antaisivat anteeksi, tai että he etsisivät meidän anteeksiantoamme. He tekevät sen kun, tai jos, he ovat siihen valmiita. Silloin se perustuu totuuteen ja kuulumiseen. Jos me yritämme manipuloida heitä antamaan anteeksi, olemme tulleet takaisin teeskentelyyn ja eristäytymiseen. Tarkoituksemme on parantua niin, että olemme valmiit antamaan anteeksi. Se, etsivätkö he meidän anteeksiantoamme vai eivät, on täysin heidän oma asiansa. Kun me olemme valmiit antamaan anteeksi, me olemme jo antaneet anteeksi, ja asia on meidän puoleltamme päässyt lepoon. Me valmistaudumme antamaan anteeksi parantamalla itsemme riippumatta siitä, mitä muut ihmiset tekevät tai eivät tee.

Niin kauan kuin me luulemme, että jollakulla on meihin valtaa, me sabotoimme suhdettamme häneen. Me vetäydymme, olemme piilossa, kontrolloimme, vihaamme, kapinoimme, emme sano mitä ajattelemme tai tunnemme, emmekä ole vapaita nauttimaan hetkestä. Mutta kenelläkään ei ole meihin valtaa. Jonkun olemus saattaa laukaista vanhoja haavojamme tai pelkojamme. Joku voi sanoa jotakin, joka muistuttaa meitä tuskallisista kokemuksista. Me voimme pelätä heikkoutemme näkymistä. Ne ovat meidän omia haavojamme, ja tuo ihmissuhde on meille muistutus siitä, että paraneminen on vielä kesken.

Jos pelkäämme omia tunteitamme ja kipujamme, voimme alkaa sabotoida suhdetta, joka muistuttaa meitä niistä. Me voimme hylätä ihmisen jota rakastamme, emmekä kykene ottamaan vastaan muiden rakkautta. Nuo suhteet ovat kuitenkin elämän kutsu meille kohdata oma sydämemme. Kun me otamme itse vastaan omat kipumme, pelkäämme omat pelkomme ja suremme omat surumme, me huomaamme, että emme enää reagoi samalla tavalla. Kun me opimme tunnistamaan, milloin jokin tilanne laukaisee vanhoja emotionaalisia muistoja, voimme kuunnella itseämme ja antaa elämän viedä paranemistamme eteenpäin. Silloin me ymmärrämme, että kenelläkään ei ole meihin valtaa.

Se valta, jota me kuvittelemme muilla olevan meihin, on meidän oma takaumamme joka vie meidät lapsuuden muistoihin ja kokemuksiin. Kun me paranemme niistä, huomaamme, että valta olikin vain illuusio, lyhyt hetki, jonka me yhdistimme vääriin asioihin. Silloin me olemme kiitollisia niistä ihmisistä, joiden me kuvittelimme hallitsevan meitä. He auttavat meitä näkemään jotakin, jota emme olisi voineet nähdä ilman heitä. He auttavat meitä vapautumaan menneisyyden painolastista, mutta vain jos me itse kohtaamme sen, minkä he nostavat meissä pintaan. Silloin me myös huomaamme, minkälaisen taakan olimme ripustaneet heidän harteilleen - oman menneisyytemme. Sille he eivät voi mitään. Se ei kuulu heille. Se kuuluu meille.

Joskus muut saattavat todella kuvitella, että heillä on valtaa meihin, eivätkä he välttämättä osaa iloita siitä, että me emme enää reagoi samalla lailla. Meidän paranemisemme voi kohdata vastustusta. Suhteet muuttuvat, ja jotkut voivat jopa loppua, kun emme enää käyttäydy niin kuin ennen. Kun me kunnioitamme itseämme, me herätämme kunnioitusta myös toisissa. Silloin me kunnioitamme myös heitä. Me emme ole heitä ylempänä emmekä alempana. Me emme yritä hallita emmekä sabotoida suhdetta, emmekä suostu itse hallittaviksi. Me emme enää yritä pitää omalla kustannuksellamme hengissä suhdetta, joka vahingoittaa meitä, vaan uskallamme antaa sen mennä. Me emme enää kysy, kummalla on suhteessa voima, sillä kummallakin on oma voimansa kulkea toisen vierellä, vapaana ja vapaasta tahdostaan tasavertaiseen ystävyyteen sitoutuneena. Tällaista suhdetta ei tarvitse sabotoida eikä kontrolloida, sillä se on suora, luottava ja avoin, ja kummankin parasta tavoitteleva. Siinä kukoistaa hyvyys, sydänten yhteys ja ilo toisesta ihmisestä. Tällainen suhde jättää toisen vapaaksi olemaan juuri sitä mitä hän on, ja juuri siinä vaiheessa missä hän on.