Eiköhän tämä oma kokemukseni uusioperheestä tänne kuulu, vaikka sellaisessa enää itse asukkaan.
Minunja sisaruksieni elämässä se oli äiti, joka teki siitä uusine miehineen helvettiä.
Vanhempien erotessa (olin 6 vuotias) ja lapsuuden kodista muutettaessa suoraan toisen miehen kanssa samaan osoitteeseen alkoi vuosia kestävä helvetti, jota en varmasti koskaan pysty anteeksi antamaan. Se oli jatkuvaa pelossa elämistä eikä kotona halunnut olla, mies oli psyykkisesti sairas skitsofreniaa sairastava narsisti... ehkä siitä voi jotain päätellä.
Sitä elämää kesti viitisen vuotta jonka älkeen äiti kyllästyi häneen ja mies lopulta lähti. Siinä paljon lapsia ajateltu ja suojelusta voi puhuakkaan. Heille tullut yhteinen lapsi lähti miehen mukana, joka tuolloin oli parivuotias, sillä hetkellä hävivi myös se uusi veljemme elämästämme.
AINOA ASIA JOKA MEIDÄT PITI HENGISSÄ OLI ISÄ VIIKONLOPUT HÄNEN UUDEN PUOLISONSA KANSSA. Tämä uusi on edelleen kuvioissa ja osa meidän elämäämme n. 15 vuoden ajalta.. ja täydellä sydämellä voin sanoa hänen olevan enemmän äiti minulle ja sisarelleni kuin mitä oma äiti on koskaan ollut.
Tähän veljeemme joka meistä "erotettiin" olemme pikku hiljaa alkanut välejämme lämmitellä ja se alkaa tuottaa tulosta, hän ei myskään koe äitiä äidiksi, ei ole koskaan toiminut siten, että sitä sanaa ansaitsisi.
Katkeraa on tekstini, mutta totta joka sana. Aina se äiti ei olisi paras huoltaja, eikä isän uusi hirviö. Äitini ei todennäköisesti pysty käsittämään millaisen elämän meille antoi, kun oma etu meni aina lasten edelle. Tämä tekstini on vain raapaisu pintaa eikä anna vielä edes täyttä kuvaa siitä mitä todellisuus on ollut...
Jos se vain laittaisi äidit ja isät ja heidän uudet (jotka tämän jaksavat lukea) miettimään omia tekosiaan ja valintojaan. Syyllinen voi olla sekin joka peilistä katsoo.
Minunja sisaruksieni elämässä se oli äiti, joka teki siitä uusine miehineen helvettiä.
Vanhempien erotessa (olin 6 vuotias) ja lapsuuden kodista muutettaessa suoraan toisen miehen kanssa samaan osoitteeseen alkoi vuosia kestävä helvetti, jota en varmasti koskaan pysty anteeksi antamaan. Se oli jatkuvaa pelossa elämistä eikä kotona halunnut olla, mies oli psyykkisesti sairas skitsofreniaa sairastava narsisti... ehkä siitä voi jotain päätellä.
Sitä elämää kesti viitisen vuotta jonka älkeen äiti kyllästyi häneen ja mies lopulta lähti. Siinä paljon lapsia ajateltu ja suojelusta voi puhuakkaan. Heille tullut yhteinen lapsi lähti miehen mukana, joka tuolloin oli parivuotias, sillä hetkellä hävivi myös se uusi veljemme elämästämme.
AINOA ASIA JOKA MEIDÄT PITI HENGISSÄ OLI ISÄ VIIKONLOPUT HÄNEN UUDEN PUOLISONSA KANSSA. Tämä uusi on edelleen kuvioissa ja osa meidän elämäämme n. 15 vuoden ajalta.. ja täydellä sydämellä voin sanoa hänen olevan enemmän äiti minulle ja sisarelleni kuin mitä oma äiti on koskaan ollut.
Tähän veljeemme joka meistä "erotettiin" olemme pikku hiljaa alkanut välejämme lämmitellä ja se alkaa tuottaa tulosta, hän ei myskään koe äitiä äidiksi, ei ole koskaan toiminut siten, että sitä sanaa ansaitsisi.
Katkeraa on tekstini, mutta totta joka sana. Aina se äiti ei olisi paras huoltaja, eikä isän uusi hirviö. Äitini ei todennäköisesti pysty käsittämään millaisen elämän meille antoi, kun oma etu meni aina lasten edelle. Tämä tekstini on vain raapaisu pintaa eikä anna vielä edes täyttä kuvaa siitä mitä todellisuus on ollut...
Jos se vain laittaisi äidit ja isät ja heidän uudet (jotka tämän jaksavat lukea) miettimään omia tekosiaan ja valintojaan. Syyllinen voi olla sekin joka peilistä katsoo.
Vastaukset 5
Vanhimmat
olekkaan täyspäisiä, kiitollisia ja kilttejä. Vaan on myös itsekkäitä katkeria,typeriä äitejään netissä parjaavia luusereita, joilla ei vanhemminkaan ole vielä oikeaa elämää.
Sääliksi käyt.
vaatisi lapsiltani automaattisesti kiltteyttä ja kiitollisuutta,jos olisin heitä kurjasti kohdellut.
Jos vanhemman uusi puoliso kohtelee lapsia huonosti, niin kyllä enemmänkin laittaisin vanhemman vastuulle huolehtia lapsistaan. Ei se uusi puoliso ole se ainoa syypää, vaan myös se vanhempi joka antaa kaiken tapahtua.
Sympatiat alkuperäiselle kirjoittajalle. Minun elämäni ei ole ollut noin paha. Vanhempieni erottua olin 10v ja äitini jonka luona asuin löysi uuden miehen. Käytännössä hän muutti pois kotoa. Kävi sentään täyttämässä jääkaapin ja visiiteillä kotona ja maksoi laskut. Asuin 4v vanhemman siskon kanssa kaksin (siihen asti että sisko muutti pois kotoa 18v:na ja ennen sitä asui poikaystävänsä kanssa ja kesätienestien ajan vuokralla). Yhtenä vuoten laskin että äiti oli sentään koko vuonna 2yötä kotona...
Isäni luona kävin säännöllisesti ja vaikka hän olikin alkoholisti (joka teki itsemurhan myöhemmin), niin hänessä oli enemmän lämpöä ja ymmärrystä kuin äidissäni. Jotenkin tuntui että hän välitti minusta silti enemmän kuin äitini, vaikka alkoholi olikin se ykkönen ja lupauksiaan hän ei pitänyt.
Äidilleni siis uusi mies meni lasten edelle. Mies ei meille halunnut tulla. Ja piti kai äitiäni rautaisessa otteessa. Mutta en silti osaa syyttää tuota miestä, vaan kyllä se sormi osoittaa äitiäni.
Nyt olen aikuinen ja oma perhe. Äitini kanssa olen tekemisissä, varsinkin sen jälkeen hänellä löytyi aikaa meilläkin käydä kun jätti sen aikanaan löytämänsä miehen (reilun 15v- vajaa 20v yhdessäolon jälkeen). Nyt hänellä on uusi mies ja taas muutti käytännössä sinne. Tämä taitaa olla mukavampi, mutta en ole nähnyt.
Opin jo aikaisin että äitini on vain tälläinen, mutta vasta omien lasteni myötä tajusin ettei minun tarvitse yrittää ymmärtää ja hyväksyä hänen ratkaisuaan. Sitä en tule koskaan ymmärtämään ja pidän äitiäni kykenettömänä äidiksi ja turhana syyttää uuden kumppanin tarpeita/toimintoja, sillä kyllä se ihan äitini on vastuussa omasta elämästään.
Samoja ajatuksia täälläkin, ihmettelen äitini ratkaisua antaa lastensa elää sellaisessa "perheessä" mikä meillä oli. En jotenkin osaa tätä miestä syyttää, hän kuitenkin oli psyykkisest sairas eikä näin ollen pysty täysin teoistaan vastaamaan, sellainen ihminen ei vain saisi elää lasten kanssa.
Pohjimmiltaan hänkin oli kultainen ihminen, sairaus vaan vei hänellä voiton, eikä niitä hyviä hetkiä (joita toki myös oli)tahdo muistoissa olla.
Äitini kanssa toki olen edelleen väleissä ja tekemisissä, mutta sellaista lämpöä mikä yleensä äitiin yhdistetään en häneen koe, välit ovat aika pinnalliset. Se johtuu hänen valinnoistaan. Ei varmasti ole koskaan lapsilleen mitään pahaa halunnut tiedän sen, mutta ei vain osannut ottaa vastuuta niin kuin äidin kuuluisi.
Täällä vain tunnutaan monesti arvostelevan vain uusia puolisoita, omassa elämässäni olen vain saanut häneltä kaiken sen välittämisen mihin oma äitini ei vain kyennyt. siksi lähinnä omaa kokemusani kerron, jos se saisi jonkun miettimään asiaa myös lapsen kannalta. Lapsi kun itse kuitenkin todellisuudessa päättää, mitä tuntee ja ajattelee uusia puolisoita kohtaan... sitä ei kumpikaan vanhemmista pysty muuttamaan.
Ja mitä isääni tulee, hän on kuullut elämämme todellisuudesta vasta nyt kun olemme aikuisia siskoni kanssa, ei vanhempi joka näkee lapsiaan muutaman viikon välein pysty näkemään todellisuutta, niin ikävää kuin se vain onkin. Ja lapset kun osaavat olla uskollisia vanhemmilleen, vaistoavat asioita joita ei kannata kertoa... Niin mekin teimme äidin suhteen.
Näitä pahoja tapauksia löytyy
Kustiinsa
Justiinsa