Omasta ensirakkaudesta/ihastuksesta on kulunut 23 vuotta ja tiedän sen nyt jo että ei unohdu koskaan. Aina joskus mutta onneksi harvoin huomaan miettiväni että mitähän jos elämä ei olisikaan kuljettanut meitä erinäisistä syistä eri suuntiin... Hassua tavallaan että ensirakkauteni kohde kertoi jokin aika sitten nähdessämme kauppareissulla miettineensä samaa asiaa. Itse en vielä siinä vaiheessa ollut kertonut hänelle ajatuksistani. Silloin kauan sitten ei ainakaan tunnustanut ihastumistaan minua kohtaan. Parisuhteessa ollaaan molemmat tahoillamme ja lapsiakin on saatu aikaiseksi mutta niin ne vanhat tunteet vaan joskus muistuu mieleen.
Unohtuuko ensirakkaus koskaan?
uklibraryman73
287867
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Rakastuin 9,5v. sitten! Katse vain ja se oli menoa!
Molemmin puolin...ja se kosketus,ahhh.
Sekin jatkuu ja jatkuu vain ja aivan kuin itsestään...silleen pehmeästi ja hups´vaan,taas meni vuosi huomaamatta! -Aivan makee tilanne eli TOTTA SE ON ,`Katse vain`!!!
Uskoisin ,ettei ensirakkaus unohdu.
Ihan eka ihastuskin jää mieleen.
Kohdallani saisi ensirakkaus unohtuakkin,koska kyseessä on lapset hylännyt entinen puolisoni,jonka kanssa olimme 26vuotta yhdessä ja se ei toiminut eikä sitä saanut toimimaan,vaikka mitä ohjenuoria ja systeemejä kokeiltiin enemmän ja vähemmällä osallistumisella. Ja se vaan luisui pois käsistämme,
kasvoimme erillemme....mutta siinä valehtelisin,jos väittäisin hänet ja hänen hyvät puolet unohtaneeni...ja se onkin se huono juttu,kun niitä ei unohda ja sitten iskee suru ja ikävä,mutta siinävaiheessa puolustusmekanismi iskee päälle ja MUISTAN KOKONAISUUDEN,ja taas matkataan eteenpäin ihanan,ensisilmäyksellä Rakkautta munalliseni,,,mutta tieän jo realismin...valuuvikaisiahan ne on jo syntyessään...että näin :) nim. Ei hernettä nenään vaan tosiasia,Hih!Mutta Rakas on ,pusi,pusi jo 9,5v. jess!
Ensirakkaudestani on yli 20 v. Hän on ollut aina mielessäni ja jopa näen joskus unia hänestä. Olen omalla tahollani ja hän omalla tahollaan. Ja nyt näimme näiden vuosien jälkeen. Olimme kumpikin vanhettuneet todella paljon. Puhuimme siitä ajasta ja minulle paljastui asioita, joista en ole edes tiennyt. Nyt sain rauhan, kun sain sanottua asioita, mitä silloin nuorena tyttönä ei osannut tai kehdannut sanoa.
Hän on ensirakkauteni, eikä unohdu varmaan koskaan, kun ei vieläkään ole hävinnyt.
Tulen rakastamaan tätä "poikaa" aina.
En varmaan unohdakaan, mutta...
Näihin vuosiin on mahtunut hetikiä jolloin olen halunnut unohtaa, luullut ja uskonut unohtaneeni ja hetkiä jolloin olen ikävöinyt enemmän kuin nyt. Olen hyväksynyt ensirakkauteni osaksi itseäni. Olemme tavanneet, olemme soitelleet. Viimeisestä on aikaa useita vuosia, mutta olen miettinyt häntä paljon. Kaivannutkin. Minullakin on perhe, mutta pieni osa sydämestäni on aina kuulunut ensirakkaudelleni.
Luin juuri vanhoja kirjeitä joihin en ollut koskenut noin 10 vuoteen ja yllätyin niiden "arkisuudesta". Ehkä se onkin ollut vain oma mielikuvitukseni mikä on kaikki nämä vuodet kehittänyt yliromanttista rakkaustarinaa. Tiedä häntä, mutta emme kai olisi koskaan eronneet jos välillämme todella olisi jotain Suurta? Ehkä tähän nykyiseenkin on joku tarkoitus? Ehkä kaikki on sittenkin mennyt juuri niin kuin pitikin? Mikä lopulta on totta ja mikä vaaleanpunaisten lasien läpi katsottua unelmaa? :-)
Tunne ei unohdu, se miltä viattoman rakkauden huuma voi tuntua. Ja voihan sen kokea uudestaankin joskun toisen kanssa. :-)
Ensirakkaus henkilönä joutaa unholaan, kun oli kyllin arvokas kohdellakseen toista kaltoin.
Ei sitä samaa huumaa voi kenenkään toisen kanssa kokea, vaikka uusia suhteita tulisi.
Itse muistelen myös välillä 20 vuotta sitten ollutta suhdetta, joka kesti 10 vuotta, niin se vaan on, ensirakkaus ei unohdu ja se on se paras.
Ne eron syyt eivät ole jostain syystä jääneet mieleen tai sitten aika kultaa muistot.
Saman tai paremmankin huuman voi kokea toisen kanssa... mutta yhtä lailla ei ehkä enää luota maailmaan ja heittäydy rakkauteen.
Ei unohdu. Toisaalta en voi olla varma, onkohan kyseessä "vain" ensirakkaus, vai jopa sielunkumppani.
Joka tapauksessa mielessä ja sydämessä pysyy, yhteydenpitokin välillämme on säilynyt aina.
Siitä on nyt hieman aikaa kun sinut tapasin, enkä edes halua unohtaa.
Tahtoisin edes kerran vielä nähdä ja puhua, mutta sinä kai et.
Onneksi sinulla on mennyt kaikki hyvin.
Rakastuin, rakastuimme toisiimme 16-vuotiaina ja suhde kesti noin 3 vuotta. Tunnevyöry oli valtava, jotain mitä en ollut ikinä kokenut aikisemmin tai jälkeenpäinkään. Se että itket onnesta kun toinen on niin ihana, rakas ja täydellinen. suhteemme aikana pahin pelkoni oli, että hänelle tapahtuisi jotain, en osannut kuvitella elämää ilman häntä. Opettelimme yhdessä rakastamaan, tunne kun oli molemmille meistä uusi... suhteessa oli myös melkolailla mustasukkaisuutta ja kypsymättömyyttä käsitellä tämänkaltaisia asioita, olimmehan kovin nuoria molemmat, väkivaltaa suhteessa ei missään nimessä ollut, vain syvää syvää jopa symbioottimaista rakkautta. Muistan vieläkin elävästi hänen ihon tuoksun, punaiset hiukset kasvoillani, lämmin poski omaani vasten. Mistan hänen puhelinnumeronsa ja miltä sitä kuullosti lankpuhelimeen näppäillä. Muistan hänen paljaan ihonsa ihoani vasten ja ne sadat kerrat kun olimme niin liki, kuin kaksi ihmistä voi olla. Hänen äänensä vain alkaa pikkuhiljaa unohtua...
Niin vain sitten kävi, yksi typerä erhe, tauko, ajautuminen hiljalleen erilleen ja niinedespäin. Olen nyt paljon yli 30vuotias, en ole tavannut häntä, tai edes puhunut hänen kanssaan(facebookia/sähköpostia lukunottamatta) yli viiteentoista vuoteen ja rakastan häntä yhä. Elämä eron jälkeen on ollut enemmän tai vähemmän helvettiä. Yritän kaikkeni, että pystyisin jatkamaan elämääni. Olen muuttanu toiselle paikkakunnalle, mennyt naimisiin, mutta silti ajattelen häntä oikeastaan päivittäin. Hän on myös ilmeisen onnellisesti tahollaan naimisissa ja pienen lapsen äiti.
Minä aikoinaan niin luulin, että se olisi myös minun lapseni, luulin että me olisimme naimisissa ja rakentaisimme yhteistä elämää. Mutta se unelma on särkynyt jo kauan sitten. Sittemmin alkoholisoiduin, mutta luojan kiitos pääsin viinasta irti. Tällä hetkellä olen kuitenkin melko pahasti koukussa unilääkkeisiin ja opiaatteihin. Olen kahlannut kaikki aineet ja epäterveet ihmissuhteet läpi.
Tuntuu, että etsin sitä tunnetta jonka hänen kanssaan koin, mutta ajaudun kokoajan vain syvemmälle ahdinkooni, joka saa maailman pikkuhiljaa tuntumaan omalta henkilökohtaiselta helvetiltä. Näen usein unia hänestä, unia jossa olemme yhdessä. Sellaisten öiden jälkeiset päivät ovat pahimpia. Olen ollut aina melankolinen ja ehkäpä yliromanttinen luonne, mutta viime aikoina(2-3vuotta) olen alkanut pohtia tosissani elämäni päättämistä omilla ehdoillani. Olen jopa kerännyt lääkevarastoa sitä varten, riittävää, jotten vahingossakaan jää puolivihannekseksi tai aivovammapotilaaksi loppuiäkseni. Ainoa mikä minua pidättelee on tunteeni perhettäni, äitiä, isää, pikkuveljiä ja vaimoani kohtaan, en haluaisi jättää heille sitä tuskaa, jonka poismenemiseni aiheuttaisi. Pelottaa helvetisti, milloin tulee se raja että olemisen sietämättömyys ylittää säälin tunteet rakkaitani kohtaan.
Jos saisin valita, nyt kun tiedän paremmin, toivoisin että en olisi tavannyt ensirakkauttani koskaan. Joku voisi sanoa, että olen onnellinen kun olen kokenut jotain niin sanoinkuvaamattoman ylitsepursuavaa, kaikenkattavaa ja musertavaa rakkautta, mutta sen menettämisen hintana tuli ilmeisesti loppuelämäni kestävä ahdistus, tuska ja pohjaton suru.
olet siis syntynyt luuseriksi, ja sellaisena pysytkin
Itsellä kävi samoin. Rakastuin tähän henkilöön oikeastaan täysin tahtomattani, se vain tapahtui. Olin niin nuori vielä enkä oikein osannut kohdata sellaisia asioita, en tiennyt mitä se oli ja miten pitäisi käsitellä omia tunteitaan. Tämän ihmisen lähellä kuitenkin tuntui siltä, että hänen lähellä oli henkisesti turvassa, ettei ollut yksin.
Hän on mahtava ihminen, aivan mahtava. Mulla oli silloin paljon haaveita, joista varmaan jokainen särkyi aikanaan. Ajattelin esimerkiksi, että en haluaisi koskaan olla kenenkään muun kanssa kuin hänen. Että hänen kanssaan olisi turvallisinta ja parhainta menettää neitsyys ja se tuntuisi oikealta. Sitäkään ei koskaan tapahtunut, mutta tiedän että olisin ollut onnellinen, jos se olisi mennyt niin.
Itsellä on taas käynyt niin, että kun ne haaveet, joita mulla oli häntä kohtaan särkyivät, niin se minä, joka pystyi haluamaan niitä asioita, kuoli myös. Olen elänyt elämää eteenpäin ja hyväksynyt mielestäni senkin, ettei hän tule olemaan osa elämääni enää. (hyväksynyt, en osannut täysin luopua toivomisesta) Niitä haaveita en vaan ole saanut takaisin, vaikka tekisin mitä. Ajattelin kauan aikaa sitten, että me hänen kanssaan mentäisiin joskus naimisiin ja ehkä sitten ajallaan joskus hankittaisiin lapsia. Ajattelin, että välitettäisiin toisistamme ja annettaisiin sen lämmön ympäröidä rakkaudella. Eikä niinkään välitettäisi mistään ulkoisesta materiasta. Olisi onnellista olla miten vain hänen kanssaan, koska se rakkaus lämmittäisi. Ajattelin, että meillä olisi lämmin ja rakastava koti.
Niin olen huomannut, että en ole pystynyt juurikaan edes ajattelemaan vastaavia asioita enää. Jos joku on puhunut esim. naimisiinmenosta, niin vaihdan vaan äkkiä aihetta ja tunnen ahdistusta. Sama asia kaiken muun vastaavan kanssa. Tunnen itseni todella vialliseksi ja koen jonkin verran tuskaa siitä, että en enää koe pystyväni sellaisiin asioihin, mitkä ovat normaaleja. En ymmärrä miksi se tuntuu tältä.
Jotain tuskaa niissä ajatuksissa selkeästi on. Ehkä myös jotain sellaista, että kokisin joutuvani loukkuun elämään, joka ei ollut se elämä, minkä toivoin kokevani. Tämä kykenemättömyys on alkanut ahdistaa sitä enemmän, mitä lähemmäs se alkaa vyöryä, että pitäisi päättää ja tehdä ne asiat, jotta olisi normaali. Ja että tuntuisi itsestäkin siltä, että jatkoin oikeasti elämää.
Kaikkein älyttömintä tässä on se, että kun en koskaan ole haaveillut materiasta, vaan aina siitä, että tuntuisi vain oikealta ja sisäinen ja ulkoinen maailma vastaisivat toisiansa, niin tässä on käynyt niin, että ainoat haaveet, joihin pystyn ovat nykyään nimenomaan materiaalisia luonteeltaan. Kihlautumisajatuskin mulle on puoliksi yritetty myydä ajatuksella, että saisin ostaa aivan järjettömän kalliin ja epäkäytännöllisen sormuksen ja toisen sormuksen varalle, jos se toinen hukkuu tai menee rikki. En tajua miten voin ajatella tällaisia, koska ennen inhosin sellaisia ajatuksia. Tiedän, että ne on tosi pielessä, mutta ainoastaan niiden kautta pääsen yhtään eteenpäin elämässä niissä asioissa. Häntä kohtaan muistoissa on vielä ne paremmat arvot ja ajatukset ja tunne, että nykyiset ajatukseni ovat suurinta paskaa, mitä voi olla.
En oo ehkä kauheasti pohtinut sitä, että miksi näin on, koska tuottaa jonkin verran kipua olla tällainen, että on näin vaikeaa elää sitä elämää, mitä muut odottaisivat, että eläisin. Ja ehkä itsekin.
Kasvoin sen mahtavan ihmisen kanssa. Kasvoin niiden haaveiden kanssa. Tiedän ettei ne voi vaan olla tekemättä jälkeä muhun. En viitsi ajatella miksi koen näin. Mutta koen. Tuntuu surulliselta ajatella, että naimisiinkin pitäisi mennä varmaan huumeiden vaikutuksen alaisena, että kestäisi sen päivän ja pääsisi siitä kynnyksestä yli. Se tuottaisi varmaan pahempaa mieltä, että heräisi joskus vanhana siihen, että jätti täysin elämättä. Lapsien tekeminen tuntuu vaan ahdistavalta. Hävettää tavallaan myöntää, mutta kestän edelleen niitä ajatuksia ihan rauhassa ja syvässä rauhassa vain hänestä. En kertakaikkiaan kestä ajatusta, että kantaisin mahassa jonkun toisen lasta. Olen aivan varma, että tulisi hetkittäin täyttä pakokauhua. Ärsyttää, että sitten ajatus hänestä on täysin erilainen, pelkkää syvää rauhaa ja iloisuutta.
Oon myös muuttunut siten, että mulle tulee joskus hyvin rauhaisia ajatuksia siitä, että oman elämäni lopettaminen on kaikkein järkevintä. Olen oikeastaan päättänyt, että se on se palkinto tien päässä, jos joskus siltä tuntuu. Ja muutenkin on vähän sellainen olo, että tämä on jonkun muun elämä, ei minun. Tällaiset ajatukset ovat todella outoja, koska olen aina osannut tehdä itseni onnelliseksi niistä tunteista, että on elossa ja turvassa. Niin en edes ymmärrä miten voin olla samaan aikaan sekä onnellinen, että onneton siitä että olen elossa.
Kaikesta huolimatta jotain hyvääkin on silti tullut ajan kanssa, koska olen oppinut olemaan onnellinen siitä, että hän on onnellinen. Se on hyvä tunne.
Typerintä mitä voit tehdä on tapattaa itsesi. Kohdatkaa sen ihmisen, ketä niin kaipaat niin mahottomasti, selvitelkää luulen että ajatuksesi muuttuu. Sinullahan on vaimo, ihmettelen että miksi olet ylipäätään mennyt naimisiin koska sinulla on toinen aina mielessä, ymmärtäisin jos sinulla olisi tämä nykyinen mielessäsi mutta haaveilet semmosesta jota ei ole enään/ joka ei ole semmoinen enään jonkalaisena muistat hänet.
Sinulle ''Samanlaisia ajatuksia'' sinä olet jo elämäsi vanki, mielesi on temppuillut pahemman kerran. Et tule saamaan onnea, et tule elämään täysillä korkeintaan tulet olemaan yksin mitättömässä mielikuvitus maailmassa, jos jatkat tuota rataa. Sinun on hyväksyttävä semmoinen asia että se on mennyt, ja jos se olisi ollut oikea niin etköhän sinä olisi jo hänen kanssaan naimisissa ja ynnä muuta hölynpölyä.
Jos sinä nyt mene johonkin terapiaan tai ala ajattelemaan järjellä niin sinulta menee elämä ohi, ja olisitko muka ollut onnellinen jos nuo kaikki asiat olisivat tapahtuneet hänen kanssaan olisi kumminkin tullut syystä tai toisesta ehkä sinä olet kohtaamassa sen se OIKEAN vasta myöhemmin.
Minulta ei ole unohtunut yksikään taaksejäänyt rakkaus.Ei, vaikka niin olisin halunnutkin unohtaa.Ihmismieli on joskus niin pirullinen.Ei anna unohtaa.
Ei unohdu ...sitähän mä tässä nytkin kipuilen .
Ensi rakkaus kesti tavallaan vain yhden yön,mutta en unohda koskaan..Toivon tapaavani hänet vielä joskus.
Lämmöllä muistelen minäkin ensirakkautta...Elämä erotti meidät ja molemmilla kumppanit. Ehkä oltaisiin valittu toisin jos voisi vielä palata ajassa takaisin...
Eihän se vaan unohdu..Kalajoki!
Jokin kumma juttu siinä on, ettei se unohdu,,,,,monet siltä väliltä unohtuu.
Enpä tiiä voiko tätä verrata ensirakkauteen, mutta jo tarhassa ihastuin yhteen tyttöön.. Tunne oli molemminpuolinen, ja nyt haluaisin tavata hänet monen vuoden jälkeenuudestaan.. En edes muista mihin se kaikki loppui..
ei se unohdu ja sattumalta tapasimme noin 18 v jälkeeen ja samat tunteet tulivat sellaisella voimalle, että huh huh, lähellä oli että emme hajoittaneet silloisia perhekuvioita ja alkaneet rakentamaan siitä mihin jäimme...no sittemmin olen eronnut, nyt en vaan voi ottaa häneen yhteyttä, en halua hajoittaa mitään
Mitäs tuosta? Joku pieni jännite ja tunne välillänne on vain hymyilyttävää, nauti siitä.
omat ensirakkauteni ovat ainakin nykyisin niin eri planeetalta...
hölönpöppöö
se oli ihastuminen rakkaus. Kyllä UNOHDU.
Voi unohtua. Mutta kuolee vain todellisen rakkauden alla. Pari vuotta sitten olisin vastannut toisin...
Olemme ensirakkauteni kanssa molemmat naimisissa ja lapsiakin on. Tapasimme yli 20 vuotta sitten ja seurustelimme pari vuotta. Erosimme, hänen päätöksestään, mutta seuraavat 10 vuotta tapailimme toisiamme satunnaisesti ja joskus salaa. Tapaamisten välissä saattoi olla parikin vuotta, mutta aina toinen otti yhteyttä. Sitten hän löysi nykyisen vaimonsa, tapasimme viimeisen kerran, ja päätimme unohtaa. Joskus hän on kysynyt kuulumisia viestillä, mutta se on jäänyt siihen. Itse olen kaivannut, nähnyt unia jne. Elin onnellista elämää lasteni isän kanssa, mutta usein hän oli silti mielessäni ja uskoin, että ensirakkaus ei voi koskaan haalistua. Hyväksyin asian osaksi elämääni. "Vaikka emme näe, hän on aina sydämessäni."
Sitten elämääni tuli ihminen joka vei jalat alta sekunnissa. Ensimmäisestä katseesta tiesin, että elämäni tulee muuttumaan, ja niin kävi. Sen jälkeen en ole haikaillut ensirakkauttani. En kaipaa häntä, en tunne mitään, en näe unia hänestä. Erosin lasteni isästä. Rakkaani kanssa koen samaa huumaa, viattomuutta ja uskoa huomiseen mitä oli ensirakkaudessa. Jos eroaisimme, hän olisi varmaan se jota kaipaan seuraavat vuosikymmenet.
Ensirakkaus on parasta, vaikka kokisi myöhemmin mitä. Sitä viattomuutta ja puhtautta tunteissa ei saa koskaan myöhemmissä suhteissa. Eläköön ensirakkaus!
paskaa