Olemme olleet yhdessä vaimoni kanssa jo 14 vuotta. Yhdessä olemme asuneet kymmenisen vuotta, ja naimisissa hieman yli 4 vuotta. Kaiken pitäisi olla hienosti, mutta en ole enää onnellinen tässä suhteessa. Olen tuntenut voimakasta yksinäisyyttä jo muutaman vuoden ajan. Meillä on sekä omia, että yhteisiä ystäviä. En tiedä mikä saa minut tuntemaan yksinäisyyttä, vaikka olen kaikkea muuta kuin yksin. Ehkä itsenäistymisvaihe on jäänyt väliin, sillä muutimme yhteen suoraan lapsuudenkodeistamme. En todellisuudessa tiedä, millaista on olla totaaliyksinäinen, varmaan se tuntuisi aika yksinäiseltä... Minua pelottaa, sillä tätä menoahan avioliittomme ja kaikki unelmamme kariutuvat... Enkä kestä ajatusta, että joutuisin jäämään yksin...
Tuo alustus oli tietenkin ihan stetsonista tempaistu :). Enhän minä todellisuudessa ole koskaan edes asunut yhdessä kenenkään kanssa. Jotenkin viime vuosina yksinäisyys on todellakin alkanut ahdistaa. Jotenkin se on yllättänyt minut. Enkö sittenkään pärjää yksin, kun oireilen ja kaipaan seurustelukumppania? Ja miksi yksinäisyys saa usein niin suuren mittakaavan, että se alkaa ahdistaa. Eihän sen pitäisi olla kuin tunne muiden joukossa. Toisaalta kun se on tunne, sitä voi aika kätevästi latistaa hyvillä antidepressanteilla ja rauhoittavilla.
Oma yksinäisyyteni johtuu estyneestä persoonallisuudesta. En vaan kykene muodostamaan läheistä ihmissuhdetta, sellaista joka voisi johtaa seurustelusuhteeseen. Pidän itseäni niin kelvottomana ja siksi en ajaudu parisuhteeseen.
Olen selittänyt itselleni ja muille, etten vaan ole kohdannut sellaista naista joka haluaisi seurustella kanssani. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, etten ole tutustunut riittävän moniin naisiin. Ehkä löytäisinkin kumppanin, jos voisin olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa.
Tuo alustus oli tietenkin ihan stetsonista tempaistu :). Enhän minä todellisuudessa ole koskaan edes asunut yhdessä kenenkään kanssa. Jotenkin viime vuosina yksinäisyys on todellakin alkanut ahdistaa. Jotenkin se on yllättänyt minut. Enkö sittenkään pärjää yksin, kun oireilen ja kaipaan seurustelukumppania? Ja miksi yksinäisyys saa usein niin suuren mittakaavan, että se alkaa ahdistaa. Eihän sen pitäisi olla kuin tunne muiden joukossa. Toisaalta kun se on tunne, sitä voi aika kätevästi latistaa hyvillä antidepressanteilla ja rauhoittavilla.
Oma yksinäisyyteni johtuu estyneestä persoonallisuudesta. En vaan kykene muodostamaan läheistä ihmissuhdetta, sellaista joka voisi johtaa seurustelusuhteeseen. Pidän itseäni niin kelvottomana ja siksi en ajaudu parisuhteeseen.
Olen selittänyt itselleni ja muille, etten vaan ole kohdannut sellaista naista joka haluaisi seurustella kanssani. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, etten ole tutustunut riittävän moniin naisiin. Ehkä löytäisinkin kumppanin, jos voisin olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet tainnut juuttua toistamaan itseäsi?
Pahnanpohjimmaiset miehet elävät surkean ja kurjan elämän. Joko lähtevät oman käden kautta tai sitten kuolevat ennen aikojaan stressiin ja murheeseen. Se on luonnon laki. Biologisesti katsottuna nainen on lisääntymisen kannalta arvokkaampi kuin mies. Ja sanoohan sen toisaalta jo jokaisessa asuva feministinen yliminä. Jumala tarkoitti että heikot ja sairaat miehet pyyhitään pois terveen evoluution tieltä. Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta olen vain niin kyllästynyt ihmisiin.
En tarkoittanut masentaa ketään. Pääsenpä mielikuvitukselliseen BB- taloon leikkimään "survivoria", kun menen ensi kesänä Lapinlahden sivarikeskukseen. Herään aikaisin, keittelen kahvit muille, koitan tehdä pari tuttavuutta ja katsoa onko minusta miestä olemaan ikäisteni kanssa ilman että minua kiusataan. Miestähän ei minulla kommariröhnällä ole iskemään itselleni naista. Olen hassu vanha setä tulevaisuudessa jota kaikki säälii. Katsovat että voi ressukkaa kun kukaan ei piittaa. Edelleenkään en halunnut loukata ketään.