Näin aikaisemmat keskustelut paniikkihäiriöstä, ja
haluaisin mielelläni jatkaa aiheesta muiden
vastaavista vaivoista kärsivien kanssa. Olen siis
itse sairastanut paniikkihäiriötä nyt nelisen
vuotta (olen 23v nainen), ja löysin osittain
yhtäläisiä oireita edeltävistä kirjoituksista.
Paniikkihäiriö on diagnostisoitu minulle vasta
äskettäin, vaikka on nyt ilmennyt, että olen
kärsinyt siitä jo nämä vuodet. Todennäköisesti
juuri liian myöhäisen havaitsemisen vuoksi sairaus
on nyt päässyt niin vakavalle asteelle, että kotoa
poistuminen on erittäin hankalaa, ja
sairaalahoitoakin olen joutunut kokeilemaan. Tällä
hetkellä käyn sairaalan päiväosastolla, mutta
sekin tuottaa välillä suuria hankaluuksia.
Kirjoitan, koska
1) kiinnitin huomiota edellisten kirjoitusten
oireenkuvauksiin. Paniikkihäiriöstä puhuttiin
tietämättä välttämättä mistä puhuttiin, ja näin
ollen sairautta yleistetään ja vähätellään
helposti. Täytyy jokatapauksessa ymmärtää, että
paniikkihäiriö ilmenee osittain yksilöllisin
oirein, vaikka varsinaiset tunnusmerkit ovat usein
samoja. Kun paniikkihäiriö jatkuu riittävän kauan,
tulee usein myös muita mielenterveydellisiä
ongelmia, kuten masennusta ja yleistä raskasta
ahdistuneisuuden tunnetta. Tämä on tietysti
elämän rajoittuessa (en kykene poistumaan kotoani
mihinkään yksin)ja sosiaalisten
kontaktien kuihtuessa lähes kokonaan
ymmärrettävää. Tällöin on ymmärrettävä, ettei kyse
ole enää ainostaan paniikkihäiriöstä, vaan
laajemmasta mielenterveyden järkkymisestä.
Sairauden kehittyessä tälle asteelle (missä nyt
itse olen), ei lääkkeenä enää ole suihku ja
mukavat ajatukset, vaan paluu normaaliin elämään
vaatii muun hoidon ohella ehdottomasti oikean
lääkityksen löytämisen.
2) Huomasin ikäväkseni monilla orastavia
sairauteen viittaavia oireita. Omasta kokemuksesta
kantapään kautta oppineena todella toivon, että
otatte yhteyttä lääkäriin selvittääksenne hyvissä
ajoin tilanteen luonnetta. Tilanne on
korjattavissa huomattavasti helpommin sairauden
alkutaipaleella, ennen kuin se etenee elämää
määräävän vakavaksi.
Toivottavasti jaksoitte lukea näin kankean
avautumisen. Olen kiitollinen kaikesta
kommentoinnista ja aiheeseen liittyvästä
keskustelusta. Toivotan teille kaikille
"potilaille" aurinkoista mieltä!
haluaisin mielelläni jatkaa aiheesta muiden
vastaavista vaivoista kärsivien kanssa. Olen siis
itse sairastanut paniikkihäiriötä nyt nelisen
vuotta (olen 23v nainen), ja löysin osittain
yhtäläisiä oireita edeltävistä kirjoituksista.
Paniikkihäiriö on diagnostisoitu minulle vasta
äskettäin, vaikka on nyt ilmennyt, että olen
kärsinyt siitä jo nämä vuodet. Todennäköisesti
juuri liian myöhäisen havaitsemisen vuoksi sairaus
on nyt päässyt niin vakavalle asteelle, että kotoa
poistuminen on erittäin hankalaa, ja
sairaalahoitoakin olen joutunut kokeilemaan. Tällä
hetkellä käyn sairaalan päiväosastolla, mutta
sekin tuottaa välillä suuria hankaluuksia.
Kirjoitan, koska
1) kiinnitin huomiota edellisten kirjoitusten
oireenkuvauksiin. Paniikkihäiriöstä puhuttiin
tietämättä välttämättä mistä puhuttiin, ja näin
ollen sairautta yleistetään ja vähätellään
helposti. Täytyy jokatapauksessa ymmärtää, että
paniikkihäiriö ilmenee osittain yksilöllisin
oirein, vaikka varsinaiset tunnusmerkit ovat usein
samoja. Kun paniikkihäiriö jatkuu riittävän kauan,
tulee usein myös muita mielenterveydellisiä
ongelmia, kuten masennusta ja yleistä raskasta
ahdistuneisuuden tunnetta. Tämä on tietysti
elämän rajoittuessa (en kykene poistumaan kotoani
mihinkään yksin)ja sosiaalisten
kontaktien kuihtuessa lähes kokonaan
ymmärrettävää. Tällöin on ymmärrettävä, ettei kyse
ole enää ainostaan paniikkihäiriöstä, vaan
laajemmasta mielenterveyden järkkymisestä.
Sairauden kehittyessä tälle asteelle (missä nyt
itse olen), ei lääkkeenä enää ole suihku ja
mukavat ajatukset, vaan paluu normaaliin elämään
vaatii muun hoidon ohella ehdottomasti oikean
lääkityksen löytämisen.
2) Huomasin ikäväkseni monilla orastavia
sairauteen viittaavia oireita. Omasta kokemuksesta
kantapään kautta oppineena todella toivon, että
otatte yhteyttä lääkäriin selvittääksenne hyvissä
ajoin tilanteen luonnetta. Tilanne on
korjattavissa huomattavasti helpommin sairauden
alkutaipaleella, ennen kuin se etenee elämää
määräävän vakavaksi.
Toivottavasti jaksoitte lukea näin kankean
avautumisen. Olen kiitollinen kaikesta
kommentoinnista ja aiheeseen liittyvästä
keskustelusta. Toivotan teille kaikille
"potilaille" aurinkoista mieltä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen kanssasi täysin samaa mieltä.
Olen itse kokenut saman,pahimmillaan olin yli 9
viikkoa kotona verhot kiinni.
Kaverini kävi kaupassa yms. puolestani.
Jouduin lopettamaan taas työni (rekkakuski)
viime syksynä ja kortistoon kops.
Lääkärini määräsi minut sairaslomalle,antaen
Kelalle laaja-alaisen sairauskertomuksen.
Olen sairastanut jo 19-vuotta.
En ole saanut Kelalta mitään korvausta koska
heidän lääkärin mukaan olen kykenevä rekan rattiin
rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksessa!
En ole myöskään oikeutettu työttömyyskorvauksiin,
koska siinä vaiheessa olenkin sairas!
Uskomatonta mutta totta.
Viime elokuusta tähän päivään ei penniäkään
mistään ja kaikki "pelottaa"!
Eipä tätä tautia usko virkamiehetkään ja se vaan
lisää ahdistusta...
Joskus kuin välähdyksinä mietin, onko minullakin
tuo vaiva, paniikkihäiriö tai masennus kun
aurinkoisena päivänä sulkeudun kotiini verhojen
taa, enkä jaksa herätä. Välillä itken ja nukun ja
itken taas. Pakotan itseni ylös ennen kuin mieheni
tulee töistä, ja olen lukevinani vaikka kirjaa
("Voi olin niin uppoutunut tähän kirjaan etten
huomannut miten aika rientää", vastaan kun hän
kysyy, mitä olen puuhannut, kun huomaa, etten
juuri ole aamutoimia hoitanut...).
Opiskelen yliopistossa, vaikka vihaan sitä,
onneksi siellä paikanpäällä pitää käydä aika
harvoin. Ahdistaa tuokin, että opiskelen, vaikka
oikeasti haluaisin mahdollisimman nopeasti ammatin
ja töihin. Mutta en uskalla tehdä suuria muutoksia
elämässäni. Ahdistaa vaan.
Nyt kun luennotkin alkavat loppua, eikä kesätöitä
ole kuulunut, onkin jäänyt aikaa oikein
roppakaupalla omassa itsesäälissä kieriskelyyn.
Eikä kukaan kuule jos kotona vaikeroin. Mieheni on
tuki ja turva, mutta en halua vaivata häntä aina
omilla typerillä murheillani. Muita ystäviä
minulla ei juuri ole. En ole mikään ekstrovertti,
sulkeudun vaan omiin oloihini. Kaupungilla pelkään
törmääväni johonkin tuttuun, sitähän pitää silloin
jutella mukavia, yök.
Iltaisin itken itseni uneen. Joka ilta.
Jokin samanlainen vika mullakin on ollut ja tulee
varmaan olemaankin.
Opisk.aikoina masennuskausia oli useita ja joskus
pitkiäkin n.1kk. Masennukseen on auttanut työn
teko, jota harrastin paljon opiskelujen
loppupuolella. Nykyään työelämä pitää kiireisenä,
mutta siitä huolimatta sos.elämä suhde
läheisiin on aktiivisempaa, kuin masennuskausina.
Kauhulla ajattelen aikoja. Kuinka ukon käy, jos
masennusputki iskee kesken työkiireiden.
Millasia terapiahoitoja vaivaan olette saaneet?
Mitä kallonkutistaja käytännössä juttelee?
nimimerkki "pillereitäensyö"