Olen pitkään epäillyt että minulla on jonkinlaista ahdistusta tai masennusta, mutta en ole ollut varma enkä kehdannut hakea apua, joten ajattelin kysyä täältä ennen kuin menen nolaamaan itseäni mihinkään.
olen aina tuntenut itseni syrjityksi ja porukan ulkopuoliseksi.kuitenkin olen koulussa se luokan ilopilleri, joka on aina äänessä. kaikki ihmettelevät jos olen joskus hiljaa tai omissa ajatuksissani. minua luullaan aina kauheaksi ongelma nuoreksi, joka juo joka viikonloppu ja sekoilee muutenkin. en tiedä miksi, koska en todellakaan liiku missään viikonloppuisin..
en nykyään käy melkein koskaan ulkona. ennen saatoin olla kerran viikossa kavereiden kanssa koulun jälkeen, mutta nykyään olen vain kotona koneella.
minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja aloitin viiltelyn 5 vuotta sitten. en kyllä viiltele kauheasti , mutta ajattelin mainita sen tässä...
otan erittäin raskaasti pienetkin asiat ja kommentit.
saan välillä jonkinlaisia "ahdistus-kohtauksia", jolloin en pysty puhumaan kenellekkään, itken enkä saa henkeä. minulla on käynyt näin kaksi kertaa koulussa, ja molemmilla kerroilla kaikki luulivat että pelleilin, joten se pahensi tilannetta.
minulta on vuoden sisään pari opettajaa tullut
kysymään että onko kaikki kunnossa, mutta en ole viittinyt alkaa avautua.
kaikki tuntuu nykyään niin turhalta, eikä mikään voisi parantaa oloani. tuntuu kuin olisin tyhjä ja tunteeton.
olen halunnut jo jonkin aikaa mennä puhumaan kouluni kuraattorille, mutta en ikinä kehtaa.jo ajatus siitä että menisin varaamaan ajan kuraattorille hävettää. tuntuu kuin minä valittaisin turhaan ja minulle vain naurettasiin päin kasvoja.
kannattaako minun mennä kuraattorille vai onko tämä vain teini-iän angstia ?
olen aina tuntenut itseni syrjityksi ja porukan ulkopuoliseksi.kuitenkin olen koulussa se luokan ilopilleri, joka on aina äänessä. kaikki ihmettelevät jos olen joskus hiljaa tai omissa ajatuksissani. minua luullaan aina kauheaksi ongelma nuoreksi, joka juo joka viikonloppu ja sekoilee muutenkin. en tiedä miksi, koska en todellakaan liiku missään viikonloppuisin..
en nykyään käy melkein koskaan ulkona. ennen saatoin olla kerran viikossa kavereiden kanssa koulun jälkeen, mutta nykyään olen vain kotona koneella.
minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja aloitin viiltelyn 5 vuotta sitten. en kyllä viiltele kauheasti , mutta ajattelin mainita sen tässä...
otan erittäin raskaasti pienetkin asiat ja kommentit.
saan välillä jonkinlaisia "ahdistus-kohtauksia", jolloin en pysty puhumaan kenellekkään, itken enkä saa henkeä. minulla on käynyt näin kaksi kertaa koulussa, ja molemmilla kerroilla kaikki luulivat että pelleilin, joten se pahensi tilannetta.
minulta on vuoden sisään pari opettajaa tullut
kysymään että onko kaikki kunnossa, mutta en ole viittinyt alkaa avautua.
kaikki tuntuu nykyään niin turhalta, eikä mikään voisi parantaa oloani. tuntuu kuin olisin tyhjä ja tunteeton.
olen halunnut jo jonkin aikaa mennä puhumaan kouluni kuraattorille, mutta en ikinä kehtaa.jo ajatus siitä että menisin varaamaan ajan kuraattorille hävettää. tuntuu kuin minä valittaisin turhaan ja minulle vain naurettasiin päin kasvoja.
kannattaako minun mennä kuraattorille vai onko tämä vain teini-iän angstia ?
Vastaukset 5
Vanhimmat
ja lisään vielä edelliseen, että minun on todella vaikeaa puhua ongelmistani tai muistakaan asioistani kenellekkään. ja luultavasti jos saisin täältä kannustusta, niin ehkä uskaltaisin mennä puhumaan jollekkin ongelmistani.. kavereilleni ( joita on hyvin vähän) en halua puhua, en halua heille mitään taakkaa minusta .
kaikki järjestyy. kehotan hakemaan ammattiapua, se on paras vaihtoehto musta. samanlainen tapaus mäki olin joskus (tosin mulla on hirveen pitkä ystävä/kaveri lista, mutta seki johtuu vaan hyvästä ulkokuoresta) niin rohkeasti vain apua pyytämään!
kävin itse eka nuorten kriisipisteessä, ei kauheesti apua saanu silleen, mut puhua sai. sitten mut lähetettiin ratapolille jossa alotin käymään, todettin keskivaikea masennus ja nyt on lääkkeet ja kaikki eli hoidossa asiat ja ei tarvi elää enään vanhaa elämää. if u know what i mean?
oon puhunu parin frendin kans joistain asioista mikä niit on painanu ja siis ihan pieniä ongelmia mut silti aina kannattaa hakee apua. kuraattorikin on ihan hyvä, sillä vaan ei oo vaito-olo velvollisuutta niin soittelee vanhemmille. nuorten kriisipisteel ei tarvi ees kertoo omaa nimee/mitään muuta ku mikä mieltä painaa. netissä on sen sivut et sielt kantsii kattoo puh.nro ja soittaa ja varaa aika.
pidän peukut pystys sulle ! :)
Hei!
Puhuminen kannattaa aina - joko ammattilaiselle tai luotettavalle, elämän viisastuttamalle ihmiselle.
Itse olen kanssa hakenut apua - tosin vasta sitten kun oloni oli niin tuskallinen että tuntui etten kestä enää! Oispa multa joskus joku opettaja kysynyt vointia... osasin kai näytellä liian hyvin!
Hei! Tuo voisi hyvin monelta osin olla mun kirjottamaa tekstiä vajaan kymmenen vuoden takaa. Halusin vaan toivottaa sulle voimia ja sanoa, että sun ei tarvitse vähätellä tilannettasi ja kuitata sitä vaan teini-iän angstiksi. Voi olla, että se tavallaan onkin "vain" sitä ja menee aikanaan ohi, mutta ei sun tarvitse eikä kannata jäädä sitä odottamaan, niinkuin itse hölmönä jäin. Hae apua vaan rohkeasti!
Itse olin nuorempana masentunut ja itsetuhoinen, ja vähättelin sitä ihan niinkuin sinäkin nyt teet. Aika parans mulla sitten haavat, kun apua en osannut/uskaltanut hakea. Vuosia siihen kuitenkin meni ja arpia se ei sitten käsivarsista kyllä parantanut...
Jos nyt yhtään lohduttaa, niin kyllä elämä varmast alkaa sullekin vielä hymyilemään. Alkoi se mullekin :)
Taidat vaan kantaa jtn.ylimääräisiä paineita:(
Mut käy ihmeess jutteleen sen kuraattorin kans ja muista et niil on salassapitovelvollisuus.
Kyllä aurinko nousee viel huomennakin:)