On paha olla! En tiedä enää kelle tilittää ja tilittääkkö enää, kun olen kyllästynyt puhumaantilastani. Olen tyystin yksin, masennus eristää minut entisestää. On minulla sentään joku kaveri, mutta joskus tuntuu, että heitäkään ei olisi. Suurimmaksi osaksi eräiden yhteensattumien vuoksi on vain hyväksikäyttäjiä. Minulla taas on voimaksa miellyttämisen tarve, mikä jäi lapsuudestani, kun halysin olla ymmärretty, pidetty ja arvostettu sellaisenaan. Nyt minusta tämä peli saa loppua. Mutta sekin syyllistää ja masentaa minua. Olen väsynyt tähän tuuliviirielämään, kun perimmiltäni minä olen kuitenkin suora ihminen ja tietyillä tahoilla hyvin pidetty. Mikään vaan ei tunnu riittävän. Yöunet alkaa ja päättyy rukoukseen, nukun huonosti, näen tosi painostavia unia. Nämä fiilikset pohjautuvat lapsuuteen ja siellä minua ei arvostettu sekä viime laman aikaisuun kokemuksiin, jolloin menetin likipitäen kaiken.
Veljeni kuoleman jälkeen vanhemmatkin hylkäsi toistamiseen. En itsekkään käsitä, miksi olen niihin riippuvainen, tosin tunnetasolla. Se kai onkin pahin muoto. Välistä tulee tunne, että minähän selviän, mutta kerta toisensa jälkeen putoan tuohon ahdistavaan kuoppaan. Olen menneisyydessä istunut terapiassa ja tehnyt vaikka mitä. Paikoilleni en ole jäänyt, mutta tämä armoton väsymys vie toimeliaisuudesta terän.
Syvemmällevajoamisenpelko kalvaa, jos en tästä selviäkkään tai teen jonkun anteeksiantamattoman virheen. Pohjalla on paniikkihäiriö, mikä on hoidossa. Senkin kanssa pitäisi yrittää enemmän.
Mistä voimia?
Veljeni kuoleman jälkeen vanhemmatkin hylkäsi toistamiseen. En itsekkään käsitä, miksi olen niihin riippuvainen, tosin tunnetasolla. Se kai onkin pahin muoto. Välistä tulee tunne, että minähän selviän, mutta kerta toisensa jälkeen putoan tuohon ahdistavaan kuoppaan. Olen menneisyydessä istunut terapiassa ja tehnyt vaikka mitä. Paikoilleni en ole jäänyt, mutta tämä armoton väsymys vie toimeliaisuudesta terän.
Syvemmällevajoamisenpelko kalvaa, jos en tästä selviäkkään tai teen jonkun anteeksiantamattoman virheen. Pohjalla on paniikkihäiriö, mikä on hoidossa. Senkin kanssa pitäisi yrittää enemmän.
Mistä voimia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
oma itsesi. Juuri sellaisena olet über täydellinen. Ihmiset saavat ja täytyykin olla erilaisisa. Psykologia yrittää väkisin vääntää kaikkia ihmisiä samaan muottiin. Se tuo tätä pahoinvointia jota koko Suomi on nyt pullollaan. Itse viihdyn parhaiten yksin tai sitten omien sukulaisten kanssa ja sehän on kauhea häiriö psykologien mielestä. Lisäksi haluan valikoida seurani eli olen epäsosiaalinen. En vain viihdy kaikkien kukkahattutätien seurassa.
Siitä, että uskot, että olet yhtä hyvä ja arvokas ihminen kuin kaikki muutkin. Usko itseesi !
Hei! minulla on myös menossa keskivaikee masis ja oon käyttäny cipralex reilun pari kuukautta, mut eipä oo vielä mieliala parantunu, huh huh voimia kysyy taas kerran tää touhu, vaihdoin lääkkeen edellis kerran jälkeen ja nyt tulee mietittyy et oliko sittenkään viisas ratkaisu! mutta koetetaan kestää taas, ja voimia sinulle! laita osoite jos haluat viest, seuraa..
Niin, joskus tuntuu siltä ettei puhumisesta ole mitään hyötyä. Tai voisi olla, jos joku oikeasti välittäisi. Tuntuuko susta, ettei kukaan välitä?
Sä olet varmaankin vähän samanlainen luonteeltasi kuin mäkin; joudun helposti toisten hyväksikäyttämäksi, koska en haluaisi satuttaa ketään ja musta tuntuu usein siltä, että kaikki ongelmat on mun syytä. Syyllisyyden kautta syntyy sitten tarve miellyttää muita.
Mun mielestä sun asenteessa "nyt tämä peli saa loppua" on jotain erittäin hienoa! Ei sun tartte siitä tuntea syyllisyyttä, että haluat elämääsi muutosta, joka saisi sinut ehkä voimaan paremmin.
Mun mielestä on ihan ymmärrettävää, että sä kaipaat tunnetasolla vanhempiesi hyväksyntää. Sehän on eräs ihmisen perustarpeista, että saa olla kaikkein läheisimpien ihmisten hyväksymä. Mutta siitä tulee todella rankkaa, jos hyväksyntää ei saa sellaisena kuin sitä kaipaa.
Tiedätkö, mullakin menee just niin, että välillä tunnen selviäväni ja välillä taas putoan kuoppaan. Sille ei ole aina mitään selvää ulkoista syytä, miksi putoan. Se vain tapahtuu. Onko sulla jotain tekijöitä, jotka saattavat laukaista ahdistuksen, vai tuleeko se ikään kuin itsestään?
Saitko sä muuten mitään apua siitä terapiasta? Mä en pystynyt puhumaan psykologille mitään, kun yritin käydä vähän aikaa. Pyrin siis selvittämään itse omat ongelmani, tosin ei se aina niin kovin hyvin onnistu...
>Paikoilleni en ole jäänyt, mutta tämä armoton väsymys vie toimeliaisuudesta terän.>
Oletko sä jatkuvasti väsynyt? Mulla sekin menee kausittain. Joskus jaksaa, joskus taas ei.
>Syvemmällevajoamisenpelko kalvaa, jos en tästä selviäkkään tai teen jonkun anteeksiantamattoman virheen.>
Millaisen virheen pelkäät tekeväsi?
Muista kuitenkin, että elämän tarkoitus on murheen karkoitus. Mietippä sitä, että elämä ei oikeastaan tästä voi muuttua, joten pittääpä ite tässä olla tyytyväisempi. Kuulostat kyllä ihanalta ja mukavalta, empaattiselta ihmiseltä! Taidat tarvita kunnon halausta! Tässä sulle ainakin muutama hymy (siis hymiö, ku tää netti on niin huono ku ei voi lähettää hymyjä:P) :):)
Paniikkihäiriöistä en tiiä, mutta minullakin taitaa jonkin sorttinen jännitystila monesti, mut kotona ei ole, joten tässä vielä pärjää. Elä välitä ei ne paniikkihäiriöt sua ihmisenä huononna. Sä oot kuitenkin pohjimmiltasi suora kuten kirjoitit, etkä muiden vietävissä. Mut sehän on varmaa ettei ketää saa käyttää hyväkseen! Sano niille ystävällisen jämäkästi, ettet pidä sellaisesta toiminnasta tai että se tuntuu pahalta. Jos eivät ymmärrä lopettaa, niin ovat sitten melko tunteettomia ihmisiä. Öö.. tuliks tästä nyt joku paasaus...? :)
Kiitos rohkaisevista sanoistasi. Ei ne lainkaan oaasaukselta tuntuneet. Olen varmaan aika outo otus mieheksi, mutta en arkaile kirjoittaa tai sanoa miltä milloinkin tuntuu. Minut on nyt "hakattu" niin pirtaleiksi, että itsetunto on huono sanomaan missä menee oikea ja väärä. Ja jos vaikka tunnenkin toimivani oikein, saan tunnontuskia siitä, että jos olisikin pitänyt toimia toisin. On vaikea kuvailla tuntemuksia selkeästi, kun kaikki "syyt ja seuraukset" on kateissa. Elämä tuntuu uuvuttavalle sekamelskalle siinä määrin, että pelkään sekoavani, enkä oikein tiedä missä vaihein pitäisi olla huolestunut. Toisaalta tiedostan, että niin kauan kuin TUNNEN, on kaikki hyvin.
Kiitos Sinulle!
..kun on noin paha olla. Itsekin olen alkanut taas syksyn lannistama alkanut miettimään mistä se apu sitten tulee.
Olen myös äskeisen kanssa samaa mieltä että siitä että kyllä on lupa tilittää ja kertoa tuntemuksistaan, vaikka sitten täällä palstalla.
Olen itse sairastanut masennusta ja paniikkihäiriötä jo likimain kymmenen vuotta, osa ystävistä ei ole jaksanut ymmärtää sairauden kuvaa vaan syyttäneet erinäisissä tilanteissa vain laiskaksi, kun en ole jaksanut hoitaa velvollisuuksiani ja nukkunut mieluummin kuin lähtenyt tapaamaan kavereitani. Ongelmakseni onkin alkanut muodostua juuri tämän takia se, että yritän viimeiseen asti esittää jaksavampaa ihmistä kuin olen, jatkaa opiskelua vaikka illat itken itseni uneen.
Taidanpa minäkin ottaa vihjeestä vaarin ja päättää että tämä saa riittää. Psykologini neuvoi minua sillä että että minun on annettava itselleni lupa sairastaa eikä yrittää liikaa omien voimavarojen ylikuormitusta.
Tämän neuvon siis tuon tännekin, eli että jos on paha olla niin ei kannata vetää naamaria päälle ja esittää että kaikki on hyvin. Toivottavasti itsekin alan siihen vielä uskomaan.
olisin itse kirjoittanut ton sun juttus.en näin yhtäkkiä osaa sanoa mitään.kun on kuin itse olisin tuon kirjoittanut.olen niin ihmeissäni.
meitä on ainakin kaksi eli lyödään viisaat päämme yhteen :)