On ihan kivaa olla yksin. Lapsesta saakka minulla on ollut aina tarve vetäytyä suurista ryhmistä ja mennä istumaan jonnekin muualle keräämään ajatuksia. Yksin oleminen ja ihmisten tarkkailu etäältä opettavat aika paljon ihmisluonteesta. Opin usein ihmissuhteista enemmän kuin se ihminen, joka suu vaahdossa jauhaa omia ajatuksiaan muulle porukalle, eikä koskaan näe tilanteita kuin omasta käsin. Onni on, että ympärilläni on ollut perhe ja ystäviä, jotka ymmärtävät sen, etten kaipaa toisten jatkuvaa läsnäoloa.
Toisin on ollut viime vuosina. Ujo tarkkailija kun on jollain tapaa sellainen epäkohta, joka pitää äkkiä korjata. Ujosta pitää yrittää kasvattaa sosiaalisempaa, vilkkaampaa, puheliaampaa jne. Eihän nyt kukaan ujoksi halua jäädä, vai mitä? Mutta minä haluan, koska en osaa muutakaan. Kyllä minä tykkään olla ihmistenkin kanssa ja nautinkin usein siitä, mutta jossakin vaiheessa tarvitsen taas hengähdystauon muista ihmisistä.
Aika usein olen saanut kuulla olevani vääränlainen. Kommentit tyyliin ujot ihmiset ovat kuin painekattiloita, kyllä ne jossain vaiheessa räjähtävät, ovat tulleet tutuiksi. Mutta en minä minnekään räjähdä. Päinvastoin. Minähän olen koko ajan kiinni omissa tunteissani ja tiedän, mikä on minulle parhaaksi ja usein se on yksin oleminen. Kehtaan jopa väittää että eräs jatkuvasti sosiaalisesti reipas tuttavani, joka ei hetkeäkään osaa olla yksin tai tekemättä mitään, on minua räjähdysalttiimpi.
Minusta tämä kaikki on vain kerta kaikkiaan tervettä. Se, että uskaltaa kuunnella itseään ja olla sellainen kuin on. Joskus sosiaalinen, joskus eristäytynyt, joskus iloinen, joskus surullinen. Valitettavasti tätä ei vain usein nähdä esimerkiksi koulu- tai työmaailmassa tai ihmissuhteissakaan. Pitäisi olla niin järjettömän hauska ja aina kaikessa mukana. Ei ihme, että moni ahdistuu. Ja toisaalta monet ujommat ihmiset jäävät auttamattomasti porukoista pois, koska ei jaksa jatkuvasti yrittää esittää jotain muuta kuin on.
Ja koskaan en tule ymmärtämään ihmisiä, jotka pitävät ujoja hieman yksinkertaisempina ihmisinä, joille pitää jatkuvasti kertoa, miten meidän ujojen pitäisi elää. Minäkin voisin opettaa muutamaan tärkeän asian niille ihmisille, jotka eivät tahdikkuudessaan ymmärrä pysyä omassa reviirissään, vaan astuvat kerta kerran jälkeen toisen herkälle aluueelle.
Ujous ja omien tunteiden kuuntelu kunniaan.
Toisin on ollut viime vuosina. Ujo tarkkailija kun on jollain tapaa sellainen epäkohta, joka pitää äkkiä korjata. Ujosta pitää yrittää kasvattaa sosiaalisempaa, vilkkaampaa, puheliaampaa jne. Eihän nyt kukaan ujoksi halua jäädä, vai mitä? Mutta minä haluan, koska en osaa muutakaan. Kyllä minä tykkään olla ihmistenkin kanssa ja nautinkin usein siitä, mutta jossakin vaiheessa tarvitsen taas hengähdystauon muista ihmisistä.
Aika usein olen saanut kuulla olevani vääränlainen. Kommentit tyyliin ujot ihmiset ovat kuin painekattiloita, kyllä ne jossain vaiheessa räjähtävät, ovat tulleet tutuiksi. Mutta en minä minnekään räjähdä. Päinvastoin. Minähän olen koko ajan kiinni omissa tunteissani ja tiedän, mikä on minulle parhaaksi ja usein se on yksin oleminen. Kehtaan jopa väittää että eräs jatkuvasti sosiaalisesti reipas tuttavani, joka ei hetkeäkään osaa olla yksin tai tekemättä mitään, on minua räjähdysalttiimpi.
Minusta tämä kaikki on vain kerta kaikkiaan tervettä. Se, että uskaltaa kuunnella itseään ja olla sellainen kuin on. Joskus sosiaalinen, joskus eristäytynyt, joskus iloinen, joskus surullinen. Valitettavasti tätä ei vain usein nähdä esimerkiksi koulu- tai työmaailmassa tai ihmissuhteissakaan. Pitäisi olla niin järjettömän hauska ja aina kaikessa mukana. Ei ihme, että moni ahdistuu. Ja toisaalta monet ujommat ihmiset jäävät auttamattomasti porukoista pois, koska ei jaksa jatkuvasti yrittää esittää jotain muuta kuin on.
Ja koskaan en tule ymmärtämään ihmisiä, jotka pitävät ujoja hieman yksinkertaisempina ihmisinä, joille pitää jatkuvasti kertoa, miten meidän ujojen pitäisi elää. Minäkin voisin opettaa muutamaan tärkeän asian niille ihmisille, jotka eivät tahdikkuudessaan ymmärrä pysyä omassa reviirissään, vaan astuvat kerta kerran jälkeen toisen herkälle aluueelle.
Ujous ja omien tunteiden kuuntelu kunniaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen absoluuttisesti samaa mieltä kanssasi. Aivan kuin ihminen ei saisi olla ujo ja hiljainen. Yhteiskunta tavallaan luo kuvan siitä millainen ihmisen pitää olla ja siihen kuvaan ei mahdu hiljaiset ja ujot. Ihan niin kuin meissä olisi jotain vikaa.. ja niinhän meissä onkin "tavisten" näkökulmasta katsottuna. Ei voi kuin yrittää sopeutua tavisten rakentamaan yhteiskuntaan eikä se aina ole helppoa. Ei ihme jos jotkut sitten välillä tosiaan räjähtävätkin. Ainoastaan tavis voi hyvin tavisten maailmassa.
ymmärtämään yksinäisiä, jotka ryhtyvät luulottelemaan itsestään suuria. Ovat olevinaan niin älykkäitä ja ainutlaatuisia, vaikka todellisuudessa he ovat pelkkiä taviksia, jotka sattuvat olemaan yksin.
Eihän siinä tarvitse mistään luulottelusta olla kyse. Itsetuntemus saattaa ujoilla hyvinkin olla realistinen ja kohdallaan.
kirjoittelevat, että tuskin heistä monikaan on mitenkään merkittävällä tavalla erityinen. Vissiinkin he uskovat, että kuten ihmisen kuulo terästyy tämän sokeutuessa, heistä tulee yksin jäädessään jotenkin maagisesti syvällisempiä ja älykkäämpiä. Pikemminkin näkisin, että ihmisen itsetuntemus heittää häränpyllyä hänen jäädessä yksin, sillä hän ei saa riittävästi syötettä muiden ihmisten taholta, vaan joutuu syntetisoimaan sen omassa päässään. Niin tai näin, "määpäs en edes haluiskaan olla sun kaveri, oon sua fiksumpi nännännää" ei tee kenestäkään kiinnostavampaa tuttavuutta.
Bongasin muuten Alain de Bottonin vähän aikaa sitten suomennetusta Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi -teoksesta asiaan joten kuten sopivan sitaatin. Sydney Schiff oli kirjoittanut Proustille kirjeen, jossa hän valitteli sitä, että joutui lomamatkallaan Englannissa seurustelemaan nuorten ihmisten kanssa, mikä pitkästytti häntä, sillä nuoret eivät olleet riittävän älykkäitä/sivistyneitä keskustelemaan Henkevistä Asioista hänen kanssaan. Tähän Proust:
"Ajattelu on jotain mitä teen itsekseni, ja kun olen ihmisten seurassa, minulle on enemmän tai vähemmän yhdentekevää, ovatko he älykkäitä, kunhan he ovat sydämellisiä, vilpittömiä jne."
No, Proust meni hyväksynnän kaipuunsa takia ystävien miellyttämisessä hieman äärimmäisyyksiin, mutta olisi silti varmaan hyvä pohtia, onko keskustelu aina vain tiedonvaihtoa tai debattia, vaiko sosiaalista kanssakäymistä, jossa varsinaisen asiasisällön älyllinen haastavuus on toissijaista. Kun ihminen valittaa, ettei jaksa tyhjänpäiväistä lörpöttelyä, vaan haluaisi keskustella vakavammista esimerkiksi yhteiskunnallisista tai filosofisista aiheista, haluaako hän todellisuudessa vain muiden polvistuvan hänen (kuvitellun?) ylivertaisen älynsä alttarille, vai onko todellinen tarve kuitenkin se oman Simin Social-palkin täyttyminen?
Nii, mieti sitä!
Näin aamutuimaan toi filosofia kulje. Taisin tarkoittaa, ettei se, että on ujo, välttämättä tarkoita ylimielisyyttä.
Kiva että ajattelijoita löytyy :)