Lapsen saanti pelottaa. En ole raskaana, en edes yrittänyt tulla raskaaksi. Tänään puhuimme kuitenkin mieheni kanssa ensimmäisen kerran vakavasti lapsen saamisesta. Toki asiasta on yleisellä tasolla puhuttu aikaisemminkin, molemmat haluavat lapsia. Olemme tuore aviopari, seurustelua tosin takana jo kuusi vuotta ja yhteisen katon allakin jo hyvän aikaa. Miehelläni on opiskeluita jäljellä pari vuotta, minä olen jo työelämässä.
Tiedän haluavani lapsen, mutta en tiedä kuinka selviän siitä kaikesta, mitä lapsi tuo mukanaan. Kaikki se vastuu, kuinka oikein jaksan? En ole koskaan ollut mikään tehokas energiapakkaus. Eivätkä äitien tarinat vaikeista lapsista, koliikkivauvoista, korvatulehduskierteistä ja valvotuista öistä juurikaan helpota asiaa.
Mielenterveytenikään ei ole erityisen vankka, minulla on pohjattoman huono itsetunto ja lannistun helposti. Minulla ei ole diagnosoitu masennusta, mutta ajoittain minuun iskee alakuloisuus joka saattaa jatkua viikkoja, elämä muuttuu värittömäksi, eikä mikään tunnu miltään, usein toivon kuolemaa. Aina jälkeen päin tiedän, että minun olisi pitänyt hakea apua, mutta tilanteen keskellä siihen ei kuitenkaan ole voimia. Ja ainahan se menee ohi, aikanaan. Pelkään kuitenkin olevani altis synnytysmasennukselle. Tuntuu kovin itsekkäältä edes harkita lasta kun oma elämä on välillä niin sekaisin.
No, siinäpä pelkojani. En tietenkään olisi lapsen kanssa yksin, onhan minulla mieheni ja lisäksi laaja tukiverkko. Kuitenkin pelottaa...
Tiedän haluavani lapsen, mutta en tiedä kuinka selviän siitä kaikesta, mitä lapsi tuo mukanaan. Kaikki se vastuu, kuinka oikein jaksan? En ole koskaan ollut mikään tehokas energiapakkaus. Eivätkä äitien tarinat vaikeista lapsista, koliikkivauvoista, korvatulehduskierteistä ja valvotuista öistä juurikaan helpota asiaa.
Mielenterveytenikään ei ole erityisen vankka, minulla on pohjattoman huono itsetunto ja lannistun helposti. Minulla ei ole diagnosoitu masennusta, mutta ajoittain minuun iskee alakuloisuus joka saattaa jatkua viikkoja, elämä muuttuu värittömäksi, eikä mikään tunnu miltään, usein toivon kuolemaa. Aina jälkeen päin tiedän, että minun olisi pitänyt hakea apua, mutta tilanteen keskellä siihen ei kuitenkaan ole voimia. Ja ainahan se menee ohi, aikanaan. Pelkään kuitenkin olevani altis synnytysmasennukselle. Tuntuu kovin itsekkäältä edes harkita lasta kun oma elämä on välillä niin sekaisin.
No, siinäpä pelkojani. En tietenkään olisi lapsen kanssa yksin, onhan minulla mieheni ja lisäksi laaja tukiverkko. Kuitenkin pelottaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
että elämäsi jää elämättä epähuomiossa, kaiken turhan pelossa? Kaikki kaunis jää kokematta?
Mitään ei kadu niin kuin sitä jonka jätti tekemättä.
Varsinkin jos kyseessä oma lapsi.
Esim jos on jokin sairaus ja lääkitys asiaa pitää miettiä monelta kantilta. Ei kaikkien tarvitse lapsia tehdä paljon on vapaaehtoisesti lapsettomia pariskuntia ja ovat hyvin onnellisia vaikkei lapsia ole.
Olet erittäin fiksu, kun pohdit lapsen tekoa omien resurssiesi pohjalta. Tekstisi luettuani, minulle tuli kieltämättä sellainen olo, että sinun on todellakin mietittävä selviäisitkö lapsen kasvatuksesta esimerkiksi masennustaipumuksesi vuoksi. Lapsi vaatii äidiltään hyvin paljon. Eipä siinä hurraamista ole, jos masennus iskee päälle, olipa siinä tukiverkostoa ympärillä tai ei. Se masentaa entisestään, jos ei selviä oman lapsensa hoidosta itse, eikä voi olla äitinä omalle lapselleen.