Heippa kaikille!
Kerronpa ensin tarinani:
Tapasin kolme vuotta sitten naisen, jonka aluksi tapasin aina silloin tällöin mutta joka lopulta johti siihen, että aloimme seurustelemaan 2,5 vuotta sitten. Pidin häntä ihanana, seurallisena, kauniina ja kaikkena mahdollisena. Taisin olla sokea ihastumisesta.
Tapaamisesta reilun vuoden ajan alkoholi oli vahvasti kuvioissa mukana lähes aina tavatessamme. Itse join sinä aikana varmasti eniten, mitä ikinä olen juonut. En kuitenkaan vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt, että tälle naiselle se oli jatkuva olotila ja ongelma.
Muutimme kaksi vuotta sitten yhteen ja siitä kahden kuukauden kuluttua kosin häntä. Kosintapäivänäkin minulla oli vaikeuksia saada häntä pidettyä irti pullosta, enkä siinäkään kohtaa vielä ymmärtänyt, että kaikki ei ole kunnossa.
Muutama kuukausi myöhemmin, osittain isäni palautteesta johtuen, ymmärsin, että nyt kaikki ei ole hyvin. Juomisemme ja erityisesti hänen juominen ei ole tervettä. Hän oli poissa töistä sen takia ja välillä sitä jatkui päiväkaupalla. Aloin vahvasti keskustelemaan juomisesta, aloin kontrolloimaan hänen juomista, aloin uhkailemaan, aloin kiukuttelemaan, aloin mököttämään. Tein just kaikkea sitä, mitä al-anonissakin kirjoitetaan.
Puolitoista vuotta sitten asiat tuntuivat kääntyvät onnelliseen suuntaan. Jotenkin sain hänet a-klinikalle ja sen kautta hän pääsi ja lähti Kalliolaan. Oli siellä kuukauden ja raitistui. Tuin häntä koko ajan, puhuin puhelimessa päivittäin, kävin tapaamassa joka sunnuntai ja tutustuin itsekin sairauteen Kalliolan ryhmien ja keskustelujen myötä.
Kuukaudet siitä eteenpäin olivat onnellista aikaa, ainakin minusta siltä tuntui. Reilu vuosi sitten menimme naimisiin. Tuntui, että asiat ovat tosi hyvin ja oli sellainen olo, että olen maailman onnellisin mies. Sitä ei kauan kestänyt. Reilu kuukausi naimisiinmenon jälkeen hän alkoi valittaa sitä, miten paskasti asiat ovat, miten surkeaa elämä on kun ei saa juoda ja niin edelleen. Jokin aika sen jälkeen alkoholi olikin yhtäkkiä takaisin elämässämme.
Se oli minulle kuin maailmanloppu. Aloin toimia ihan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kiukuttelin, uhkailin, mökötin, pyrin rajoittamaan juomista, keksimään jotain muuta puuhaa sen tilalle. Toisaalta yritin asennoitua siihen, että ehkä hän oppisi nyt juomaan sosiaalisesti, normaalisti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän joi aina liikaa ja usein kahtena päivänä viikonlopussa sekä kaikki lomat.
Siitä lähti liikkeelle oravanpyörä. Minä olin entistä jyrkemmin vastaan juomista ja hän joi entistä enemmän. Lopputulema on se, että erosimme kesän jälkeen.
Olen käynyt al-anon -ryhmissä muutamaan otteeseen ja sen avulla olen ymmärtänyt, että olen toiminut hyvin "normaalisti", kuten kuka tahansa puolisoaan rakastava lähimmäinen. Ymmärsin myös, että se oli toisaalta toimintana sellaista, joka enemmänkin alkoholistin mielessä oikeutti alkoholin käyttämisen kuin olisi johtanut johonkin parempaan suuntaan. Kaikki muut al-anonissa tapaamani olivat naisia ja yrittivät sen avulla jaksaa elää elämää juovan miehen kanssa. Minulla tilanne on kuitenkin toinen enkä halua elää juovan alkoholistin kanssa, joten en katsonut järkeväksi jatkaa al-anon -ryhmiä.
Olen käynyt psykologilla keskustelemassa tästä useaan otteeseen ja sen avulla ymmärrän hyvin, että minulla on muut asiat hyvin. Minun on syytä olla onnellinen myös siitä, että en itse alkoholisoitunut vaikka juominen minun osalta noin vuoden ajaksi lisääntyikin huomattavasti.
Nyt olemme siis eronneet, asumme erillään ja eroprosessi on käynnissä.
Tässä tarinani. Syy, miksi kirjoitan tänne, on se, että siitä huolimatta, että tämä lopputulos on nyt kaikkien ammattiauttajien ja läheisteni mielestä oikea, niin voin todella huonosti ja mieleni on todella tuskallinen. Minulla on univaikeuksia. Hän on mielessäni usein.
Ehkä vointini johtuu vain yksinäisyydestä ja läheisen kaipuusta. Jälkikäteen ajatellen en edes tiedä, rakastinko häntä oikeasti vai oliko kaikki vain sitä, että minä aloin huolehtimaan hänestä kaikella tarmollani?!
Onko teillä antaa vinkkejä, miten selvitä tästä eteenpäin ja jättää kaikki tapahtunut ikävä taakseen?
Kerronpa ensin tarinani:
Tapasin kolme vuotta sitten naisen, jonka aluksi tapasin aina silloin tällöin mutta joka lopulta johti siihen, että aloimme seurustelemaan 2,5 vuotta sitten. Pidin häntä ihanana, seurallisena, kauniina ja kaikkena mahdollisena. Taisin olla sokea ihastumisesta.
Tapaamisesta reilun vuoden ajan alkoholi oli vahvasti kuvioissa mukana lähes aina tavatessamme. Itse join sinä aikana varmasti eniten, mitä ikinä olen juonut. En kuitenkaan vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt, että tälle naiselle se oli jatkuva olotila ja ongelma.
Muutimme kaksi vuotta sitten yhteen ja siitä kahden kuukauden kuluttua kosin häntä. Kosintapäivänäkin minulla oli vaikeuksia saada häntä pidettyä irti pullosta, enkä siinäkään kohtaa vielä ymmärtänyt, että kaikki ei ole kunnossa.
Muutama kuukausi myöhemmin, osittain isäni palautteesta johtuen, ymmärsin, että nyt kaikki ei ole hyvin. Juomisemme ja erityisesti hänen juominen ei ole tervettä. Hän oli poissa töistä sen takia ja välillä sitä jatkui päiväkaupalla. Aloin vahvasti keskustelemaan juomisesta, aloin kontrolloimaan hänen juomista, aloin uhkailemaan, aloin kiukuttelemaan, aloin mököttämään. Tein just kaikkea sitä, mitä al-anonissakin kirjoitetaan.
Puolitoista vuotta sitten asiat tuntuivat kääntyvät onnelliseen suuntaan. Jotenkin sain hänet a-klinikalle ja sen kautta hän pääsi ja lähti Kalliolaan. Oli siellä kuukauden ja raitistui. Tuin häntä koko ajan, puhuin puhelimessa päivittäin, kävin tapaamassa joka sunnuntai ja tutustuin itsekin sairauteen Kalliolan ryhmien ja keskustelujen myötä.
Kuukaudet siitä eteenpäin olivat onnellista aikaa, ainakin minusta siltä tuntui. Reilu vuosi sitten menimme naimisiin. Tuntui, että asiat ovat tosi hyvin ja oli sellainen olo, että olen maailman onnellisin mies. Sitä ei kauan kestänyt. Reilu kuukausi naimisiinmenon jälkeen hän alkoi valittaa sitä, miten paskasti asiat ovat, miten surkeaa elämä on kun ei saa juoda ja niin edelleen. Jokin aika sen jälkeen alkoholi olikin yhtäkkiä takaisin elämässämme.
Se oli minulle kuin maailmanloppu. Aloin toimia ihan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kiukuttelin, uhkailin, mökötin, pyrin rajoittamaan juomista, keksimään jotain muuta puuhaa sen tilalle. Toisaalta yritin asennoitua siihen, että ehkä hän oppisi nyt juomaan sosiaalisesti, normaalisti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän joi aina liikaa ja usein kahtena päivänä viikonlopussa sekä kaikki lomat.
Siitä lähti liikkeelle oravanpyörä. Minä olin entistä jyrkemmin vastaan juomista ja hän joi entistä enemmän. Lopputulema on se, että erosimme kesän jälkeen.
Olen käynyt al-anon -ryhmissä muutamaan otteeseen ja sen avulla olen ymmärtänyt, että olen toiminut hyvin "normaalisti", kuten kuka tahansa puolisoaan rakastava lähimmäinen. Ymmärsin myös, että se oli toisaalta toimintana sellaista, joka enemmänkin alkoholistin mielessä oikeutti alkoholin käyttämisen kuin olisi johtanut johonkin parempaan suuntaan. Kaikki muut al-anonissa tapaamani olivat naisia ja yrittivät sen avulla jaksaa elää elämää juovan miehen kanssa. Minulla tilanne on kuitenkin toinen enkä halua elää juovan alkoholistin kanssa, joten en katsonut järkeväksi jatkaa al-anon -ryhmiä.
Olen käynyt psykologilla keskustelemassa tästä useaan otteeseen ja sen avulla ymmärrän hyvin, että minulla on muut asiat hyvin. Minun on syytä olla onnellinen myös siitä, että en itse alkoholisoitunut vaikka juominen minun osalta noin vuoden ajaksi lisääntyikin huomattavasti.
Nyt olemme siis eronneet, asumme erillään ja eroprosessi on käynnissä.
Tässä tarinani. Syy, miksi kirjoitan tänne, on se, että siitä huolimatta, että tämä lopputulos on nyt kaikkien ammattiauttajien ja läheisteni mielestä oikea, niin voin todella huonosti ja mieleni on todella tuskallinen. Minulla on univaikeuksia. Hän on mielessäni usein.
Ehkä vointini johtuu vain yksinäisyydestä ja läheisen kaipuusta. Jälkikäteen ajatellen en edes tiedä, rakastinko häntä oikeasti vai oliko kaikki vain sitä, että minä aloin huolehtimaan hänestä kaikella tarmollani?!
Onko teillä antaa vinkkejä, miten selvitä tästä eteenpäin ja jättää kaikki tapahtunut ikävä taakseen?
Vastaukset 15
Vanhimmat
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005
http://www.google.fi/search?hl=fi&q=avioeron jälkeen&btnG=Hae&meta=lr=lang_fi
Kiitos linkeistä! Perehdyn niihin ilman muuta. Minulla on vain se fiilis, että tässä ei ole kyse ihan "normaalista" erosta. Sen 2,5 vuoden ajan, kun olimme yhdessä, siitä 1,5 vuotta tappelin hänen alkoholismia vastaan. Eihän siinä ole mitään järkeä jälkikäteen ajatellen! Keskityin pelkästään siihen ja jätin vähemmälle kaiken muun kuten esim. rakkaimmat sukulaiset ja ystävät. Onneksi en vielä menettänyt niitä. Pidän itse tätä parhaillaan olevaa tilaa enemmänkin irroittautumisena alkoholistin kanssa elämisestä ja irroittautumisena hänen huolehtimisestaan kuin tunteina, jotka aiheutuvat "normaalista" erosta. Onko kukaan käynyt läpi edes jollain tavalla vastaavanlaista prosessia? Olenko ihan hakosalla?
mutta ajattelin kirjoittaa että ymmärrän juuri mistä kirjoitat. Meillä on toisinpäin eli minä olen nainen ja mies juo (mutta ei juuri nyt, toivottavasti omasta halustaan). Olemme vielä yhdessä.
Ymmärrän myös mistä puhut kun sanot että et ymmärtänyt että hänellä oli ongelmia. Minä olen ollut samanlaisessa tilanteessa. Jälkeenpäin olen ajatellut että kyllä minä ymmärsin että juotiin ja että varsinkin mies joi aivan liikaa ja liian usein mutta en ymmärtänyt miten vaikea ongelma se on! Miten syvälle se menee ja miten vaikea sieltä on päästä pois. ja miten paljon monen vuoden juominen voi vaikuttaa ihmiseen. En ole aikaisemmin elänyt lähellä alkoholistia joten minulla ei ollut mitään käsitystä ongelman monimutkaisuudesta tai siitä ettei ongelma poistu pelkästään juomatta olemisella. Ja miten vaikea on ymmärtää sitä että me jotka tälle rakkaalle ihmiselle tahdomme vain parasta emme voi tehdä oikeestaan mitään.
Minäkin olen käynyt Al-anon kokouksissa muutaman kerran ja juuri niinkuin sinullekin auttoi ymmärtämään omaa käyttäytymistäni ja sitä etten voi tehdä mitään. Muuten siellä on tuntunut lähes masentavalta.
Mieheni on käynyt aA:ssa noin puolivuotta mutta vasta viimeiset viikot täysin juomatta. Tuntuu siltä että asiat on alkanut kolahtaa paikoilleen ja että ehkä hän itsekin haluaa sitä. Aika näyttää, täysin luottavaisella mielellä en ole aikaisempien pettymysten vuoksi. Toivottavasti löydät lohtua jostakin ja kyllähän se aikakin voi alkaa auttamaan. Muistathan urheilla tai ainakin liikkua ulkoilmassa, se tekee hyvää!
Pari vuotta olin suhteessa naisen kanssa, johon oli todellista vetoa ja kipinää, puolin ja toisin.
Jo ensitapaaminen oli kuin tälli halolla päähän.
Ainoa lajiaan meikäläisellä.
Tapauksestasi poiketen oli rasitteena se, että olimme molemmat aivan yhtä persoja viinalle.
Jälkikäteen ajatellen varsin surkuhupaisaa, kun parin vuoden aikana ei tavattu kertaakaan selvin päin. Mitä siitä kehittyisi? Ei muuta, kuin kaksi rapajuoppoa tai raitista, mutta niille asteille ei päästy.
Itse olen viettänyt melkein munkin elämää, ja lisärasitteeksi nousivat hänen aiemmat monilukuiset viinanhuuruiset suhteensa, joita nousi esiin sieltä ja täältä, myös useamman tuttavani joukosta. Myös hänen itsensä kautta.
Koin itseni jonkinlaiseksi narriksi jolle naureskellaan, ja sitoutumispelkoisena hiljaa luistin takavasemmalle.
Se loppui siihen, mutta riepoi jopa unissakin useamman vuoden. Tunne-elämä oli jotakuinkin sekaisin.
Aika tasaa. Muistijäljet jäävät pysyvästi, mutta kipu poistuu.
Suhteesi alkupuoli on just niinkun oli meilläkin. Myös se, että minäkin join enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ole onnellinen, että selvisit kahdella ja puolella vuodella. Meillä tätä on jatkunut kohta 20 vuotta.
Nyt tietysti besserwísserit kirjottaa "luuseri, mitäs sitä ja mitäs tätä ja omavika" -juttujansa, mutta huutakoot. Kärpäset ovat lypsäjän riesa, kuten Vladimirov totesi eilisessä sarjassa. Ehkä aiemmin kariutunut avioliitto näkyy nyt siinä, ettei ihan helpolla lähde litomaan. Yhteinen lapsi tietysti vaikuttaa asiaan ja oma sairastumiseni syöpään jne. Elämä ei ole kovin vakava asia, mutta vähän monimutkaisempi kuin parikolmekymppiset luulee.
Se on nyt tällä kertaa juonut puoltoista viikkoa putkeen, mikä meillä tarkoittaa puolitoista viikkoa miinus yksi päivä ympärivuorokautista vittuilua ja raivoamista. Vittuilun aiheet löytyy kuvitelluista tyttöystävistä, syövästä, muista kivuista eli kaikesta, millä se vaan keksii loukata. Ihan just tällä hetkellä se käy läpi mun tiliotetta ja soittelee tänne töihin, että "mikäs tämä ja tämä maksu on".
Oota vaan aikaa, niin menee pahin kipu ohi niinkun Kalle tossa totesi. Elä omaa elämääsi se kakskymmentä vuotta, jonka minä tuhlasin.
Noita alkoholipuolella toimivia virallisiakin konttoreita on pilvin pimein.
AlAnnon on amerikkalaisen huuhaaliikkeen haarakonttori. Ei mikään laillinen tai valvottu hoitopaikka.
Jos tykkäät uskosta, kokeile vaikka Sininauhaliittoa, muita, epä uskonnollisia on erittäin runsaasti.
Otit juopon akan, sitä sattuu. Saatat auttaa mimmin kuiville, tai et. Muista kuitenkin, vaikkakin Sinulla on ongelma asiasta, pääongelma on vaimollasi.
Tässä jotain linkkiä, oli joskus laajempikin lista, meni hukkaan kun vaihdoin tämän Linuxin.
http://www.makupalat.fi/Categories.aspx?classID=714ff1e0-f02a-4b20-9b4a-0c5a5558c41e
Mutta näistä pääsee eteenpäin. Ekana tosin ois jokin perhesuunnittelu keskus, kyllä niistä tietoa löytyy.
Ongelma on yhteinen, kummallakin jotain. Mutta,KOITA PERKULEESSA ITSE PYSYÄ KUIVILLA. YKSI JUOPPO TALOUDESSA ON JO RASKASTA...
HEI! Olen alkoholisti-nainen. Olin kuivana yli kaksi vuotta. Edellinen avioliitto kariutui pitkälti mun alkoholismiin. Nyt menin avioon 3/08. Ihana mies. Kohtuukäyttäjä, tosin nyt absolutisti. Sairastan myös maanisdepresiivisyyttä. Mielialat heilahtelee. Mut lääkkeet pitää kondiksessa. Tänä kesänä sorruin ajatukseen olevani elämäni mestari alkoholin käytön suhteen.Aloin tissutella. Lasi viiniä tai pari sitskua. Sitten aloin salatissuttelee....tuli vauhtisokeus. tuntui hyvältä, eikä kukaan huomaa, en jää kiinni. Kunnes...ajoin henkisen kännisen "kolarin" erään baari-illan jälkeen. Ei muistikuvia paljon. Äijät kimpussa..ja kaikki uppos mitä sain tai hain. Hirvee pettymys itteeni ja henkinen morkkis. Kuinka tässä näin kävi! Avioliitto vielä voimassa. mieheni rakastaa mua, mut rajansa kaikella. Tää oli vipo kännäys tässä liitossa, uskon sen mitä mies sanoo ja tarkottaa..pelottaa vähän. viinan voima on suuri, mutta elämän voima suurempi..näin tahdon uskoa. Kirjoitin eilen hautajaiset alkoholille ja hautasin tyhjän sitskutölkin maahan :) ehkä hassua...mutta voimia kaikille holisteille, meitä on liiankin paljon. ELÄ, LENNÄ JA HOHDA..PÄIVÄ KERRALLAAN RAITTIINA : )
vastasin viestiisi. nämä helluntailaiset poisti sen välittömästi.
lähden alkoon.
Tuntui tuskalliselta lukea viestisi, koska itse olen omassa liitossani ollut juuri tuo sairas tunari.
Uskon, että voit saavuttaa tyyneyttä vain hyväksymällä, että toisen sairauteen et voi vaikuttaa millään tavoin. Olet tehnyt kaiken, mitä yksinkertaisesti voi. Olisi kohtuutonta väittää muuta.
Kumppanisi ei itse ole omista lähtökohdistaan onnistunut ratkaisemaan suhdettaan pulloon ja omaan tunne-elämäänsä. Ilmeisesti raittiuden jatkohoito ja ylläpito Kalliolan jälkeen jäi väliin tai puolinaiseksi.
Koska välitit niin paljon, tuska kestää kauan. Sinun on keskityttävä kokonaan hoitamaan itseäsi ja omaa mieltäsi, omaa terveyttäsi. Välitä itsestäsi kerrankin enemmän kuin kenestäkään muusta. Anna itsellesi aikaa.
Niinhän se tosiaan on, että sairastuttu tässä ollaan alkoholistin puolison sairauteen, mikä lie sitten lääketieteellisellä nimellä onkaan.
Kumppanillani, tai siis nykyisellä ex-kumppanillani, ei ollut Kalliolan jälkeen halua mihinkään jatkohoitoon ja raittiuden ylläpitoa tukeviin AA-ryhmiin. Hän kävi muutaman kerran, jonka jälkeen totesi, että ne eivät ole hänelle tarkoitettu.
Välitin ja huolehdin niin paljon, että se tässä todellakin tuntuu tuskaa aiheuttavan. Järki alkaa kyllä pikkuhiljaa voittaa siinä mielessä, että pystyy vakuuttamaan itselleen tämän olevan oikea ratkaisu.
Kiitos neuvoista!
Niin ja tietysti kiitokset kaikille näkemyksistä, kannanotoista, tuesta ja neuvoista! Uskomatonta, että näin lyhyessä ajassa olen saanut täällä näin paljon hyvää palautetta ja viisaita näkemyksiä! Tämä auttaa jaksamaan :)
Hän siis kävi Kalliolan myllyhoidon vai avohoidon. Kysyn siksi, että itse myös harkitsen 29 vrk:n myllyhoitoa. Kävikö hän hoitojakson jälkeen missään terapiassa, esim. A-klinikalla tai AA-ryhmissä? Kuinka säännöllisesti? Koska mielestäsi hän alkoi palautua entiseensä, eli alkoi tehdä mieli juoda? Olen kuullut, että moni on siltä raitistunut lopullisesti! Näin itsekin uskon kohdallani käyvän, kun sinnen mennen.
"Kumppanillani, tai siis nykyisellä ex-kumppanillani, ei ollut Kalliolan jälkeen halua mihinkään jatkohoitoon ja raittiuden ylläpitoa tukeviin AA-ryhmiin. Hän kävi muutaman kerran, jonka jälkeen totesi, että ne eivät ole hänelle tarkoitettu."
mun veisi mukanaan... On ollut mulle naisena iso nöyrtymisen paikka, etten pärjää omin avuin. Olen lähtenyt siis mukaan taas AA-ryhmään. Toivottavasti avoimin mielin ja rehellisesti. Kiva, olisi kuulla muiden holisti naisten kommentteja sairaudesta. Mitä keinoja ja miten kumppani tukee tai on tukematta. Mieheni pettymys oli raskasta huomata. Hän kertoi pelänneen tätä kesästä asti, kun otin ekan lasin viiniä oopperajuhlilla. Halusin olla kuin muutkin. Olen nyt jo käsitellyt häpeää pois ja tehnyt päätöksen elää loppuelämäni raittiina. Korkein voima olkoon kanssani. Hyvää elämää kaikille. t. enkeli, jonka siipi murtui .
"Halusin olla kuin muutkin"
muutos raittiuteen tuntuu ja on valtava mutta sinä olet jo kovasti saanut aikaan.
siiven murtuminen on kai tarvittava nöyrtyminen.
raitistuja vertaa itseään vielä juoviin ihmisiin, joita riittää. katselee ymmällään ympäriinsä.
suurin osa muista pystyy juomaan kohtudella.
me alkoholistit emme siihen pysty koskaan.
hetken voi kyllä sinnitellä mutta sitte taas menee kontrolli, aina vaan rajummin.
näin aina, jokaisella yrityksellä.
sinä voit ihan hyvin olla kuin muutkin.
valitset vaan muiksi juomisen jo lopettaneet alkoholistit, meitä on miljoonia.
et sinä ole yksin.
halaus sulle hyvästä päätöksestä ja tosiasioiden myöntämisestä :)