Vanhemmat ovat kahdeksankymppisiä, toinen syöpäsairaana vuodeosastolle, toinen muuten vaan sairas. Asun 170 kilsan päässä, ei sisaruksia.
Kotona kasi teinitä, jotka elävät synkkää murrosikää. Täydellisyyteen pyrkiviä, sinänsä älykkäitä, mutta kun kaikki ei mene hyvin, ei sitten tehdä mitään, jäädään kotiin ja työnnetään pää puskaan. Nuorten isä asuu lähellä, muttei ota kantaa, kunhan voivottelee.
Töissä on kiirettä ja haastetta. Illat menevät vanhempien kanssa puhumiseen, onneksi on edullinen liittymä... Nuorten asioiden hoitoon ei jää tarpeeksi aikaa. Heti aamusta on jännittynyt olo.
Miten te kohtalokoverit jaksatte puskea päivästä toiseen?
Kotona kasi teinitä, jotka elävät synkkää murrosikää. Täydellisyyteen pyrkiviä, sinänsä älykkäitä, mutta kun kaikki ei mene hyvin, ei sitten tehdä mitään, jäädään kotiin ja työnnetään pää puskaan. Nuorten isä asuu lähellä, muttei ota kantaa, kunhan voivottelee.
Töissä on kiirettä ja haastetta. Illat menevät vanhempien kanssa puhumiseen, onneksi on edullinen liittymä... Nuorten asioiden hoitoon ei jää tarpeeksi aikaa. Heti aamusta on jännittynyt olo.
Miten te kohtalokoverit jaksatte puskea päivästä toiseen?
Vastaukset 16
Vanhimmat
myös minä toivon.
Itselläni ei ole lapsia mutta eron jälkeen muutin äitini naapuriin joten sain hänet hoitaa pilven reunalle, isäni oli jo kuollut.
Vanhemmat kaipaa lapsiaan tuossa iässä ja lapsesi sinua.
Olet todella voimakas ihminen kun jaksat. Sinun pitää muistaa hoitaa myös itseäsi välillä. Ota aika toisinaan ja tee sitä mikä tuntuu hyvälle.
Minä kuljin aina joskus taideseuran mukana päivän matkoilla sain voimaa ihmisistä ja siitä kauneudesta mitä taulut tarjosi.
Keksi mikä on sinun sydäntäsi lähellä ja silloin tällöin toteutat sitä, saat voimaa jatkaa.
Samaa aikaan tapahtuu nämä asiat. Lapset ovat murrosiässä ja omat vanhemmat tarvitsevat apua ja tukea.
Muuten samat kokemukset, mutta omat vanhempani asuivat lähellä. Siitä on jo vuosia ja vanhempani ovat poissa. Lapseni ovat aikuisia ja oma elämä rauhallista.
Elämä on sellaista, joskus vaikeudet kasaantuvat, mutta selviydyttävä on. Asioilla on tapana järjestyä.
jo koettu ja takana.
Vanhemmat kuolleet, viime aikoina tuli siellä käytyä vähintään viikottain vaikka sitä varten piti ajaa ajokortti ja ostaa auto kun matkaa myös oli toistasataa kilometriä.
Eron jälkeen ex-vaimo retkahti täysin deekikselle ja tytär alkoi protestina olla itsetuhoinen, siitäkin selvittiin ja neidistä on kasvanut kunnon aikuinen.
Joten, jos sinulla on halua ja voimia hoitaa asiasi, luulen että sinäkin onnistut. Älä edes ajattele luovuttavasi.
mutta tämä on taas näitä päiviä, kun tunnen olevani niin heikko. Takana mukava lomaviikko, annoin itselleni luvan olla huolehtimatta huomisesta, siinä määrin kuin pystyin. En puhunut nuorille koulusta, en lähtenyt vanhempiani katsomaan, vaikka olisi ollut aikaa. Huilasi, lui, katselin telkkaa, tein käsitöitä.
Mutta huomenna on arki edessä ja ahdistaa jo almiiksi, kun esikoisen pitäisi mennä takaisin kouluun ja arvaan, että siitä ei tule kuitenkaan mitään.Peruskoulu on jo takana ja vuosi ammattikoulua, mutta nyt takkuaa ja pahasti. Koulun kanssa on käyty keskustelua ja apua sieltä saatu, mutta... Kaikki on nyt tietysti nuoresta itsestään kiinni. Ahdistaa ja kovasti.
Kaikesta varmasti selviää. Minulla on ystäviä, mutta heillä ei ole lapsia tai sitten on yksi loistavasti elämässään edennyt jälkeläinen.Neuvoja kyllä satelee, mutta ei mitään käyttökelpoista. Ja suorastaan loukkaaviakin huomautuksia on tullut. Poikani on kuulemma nössö, sanoo ihminen, joka on nuooreni nähnyt viimeksi 15 vuotta sitten. Ehkä kolmevuotiaasta on menty eteenpäin.
Minulla on kerran kuukaudessa ihan oma harrastus ja siitä en luovu ja sitä en jätä väliin!
Mutta kun tätä on jatkunut jo kaksi vuotta aina vaan pahentuen, erokin on tänä aikana koettu.
kun tytär sanoi kouluun lähtevänsä, ja sitten töistä piti lähteä häntä etsimään kun ei ollut taaskaan paikalle tullut. Yleensä äitinsä kämpästä löytyi, oven taakse linnoittautuneena, viiltojälkiä täynnä ja levottomia puhuen. Sieltä sitten lähdettiin yhdessä sinne koululle, ja minä sen jälkeen taas töihin...
Vuosia meni tuohon herkeämättömään paimennukseen, mutta saatiin koulu kunnialla loppuun, ja kun äitinsäkin sai ryhtiä elämäänsä, on tytär menestynyt hienosti työelämässä, kaveripiirissä ja harrastuksissa.
Joten, jaksa, ja luota muutokseen. Voi kestää, mutta jos se tuli minulle, tulee sinullekin.
pitämään päiväkirjaa? Ihmeen terapeuttista kun saa ladella kaiken sisimmästään tämän "uskollisen" sivuille.Koin erään läheisen ystäväni kuoleman jälkeen hyväksi kun kirjoitin .Onko nuorillasi joku harrastus joka todella kiinnostaa? Tulee uusi kaveripiiri ja arjen hommatkin hoituu paremmin kun vapaa-ajalla häämöttää otain tosi mukavaa. Isän henkisen läsnäolon ikävää sieltä varmaan myös löytyy? Ja ne vanhat ja hauraat vanhemmat.Siihen liittyy niin paljon tunteita varsinkin jos ei ole sisaruksia jakamassa. Rohkeutta päiviisi!
Pitäisi varmaan ihan kirjaimellisesti pitää päivittäin kirjaa tuntemiksistaan.
Nuorilla on harrastuksia, mutta ne ovat kaikki sellaisia yksinäisiä itsekseen nysväyksiä.Kuvia ja pelejä, toinen vielä kirjoittelee.
Kumpikaan ei juoksentele yökausia missään, ei polta ei ryyppää. Vanhemmalla on univaikeuksia ja välillä tuntuu olevan jonkunlaista masennusta, mutta ei halua puhua siitä.
Itse tuossa hiukan peiton alla makoiin, itkaisin silmäni turvoksiin ja nyt on ruokaa tulossa. En ole aikoihin ollut näin alamaissa.
olet saanut jo toisilta kirjoittajilta, joten et minulta tarvitse niitä.
Mutta joskus haluttaisi ääneen huutaa, kuinka epäoikeudenmukaista elämä on!
Kaikista pitäisi huolehtia ja olla yhtä aikaa monessa paikassa, vaikka itselläkin oma ikä ja menopaussi rassaa ja rasittaa.
Täytyy vaan toivoa että naiset tulevaisuudessa ymmärtävät minkä riskin ottaa jos hankkii lapsia liian myöhään. Meidän ikäisiltä ei voi vaatia samaa, kuin 40-kymppisiltä teinien vanhemmilta, varsinkaan jos on vielä omat vanhemmat huolehdittavana.
Yhden hyväksi koetun neuvon haluaisin kuitenkin antaa. Eräässä tuttavaperheessä, teinien ollessa sisäänpäinkääntyneitä pohdiskelijoita, jutustelu iäkkään, viisaan ja elämänmyönteisen tuttavan kanssa auttoi.
Nuorilla on joskus helpompi avautua tutulle ulkopuoliselle kuin omille vanhemmilleen.
ja väsyneitä ne on nelikymppiset teinien vanhemmatkin. Ja niillä on monesti vielä uusperheen uhmaikäisetkin siinä hoidettavana. Nimimerkillä naisvaltaisessa työpaikassa oleva. Meillä töissä on iso liuta n. 40v. naisia, joilla on kaksi pesuetta lapsia,alle kouluikäiset kiukkupussit ja murosikäiset haistetteljat ja kyllä sieltä aina joku on ihan puhki ja loppu eikä jaksa, vaikka on mieskin kuvioissa.
vaikka minulla oli matkaa yli 300 kilsaa.
Molemmat olimme helpottuneita kun totesimme ongelman poistuvan aika pian.
Ja turhan lässytyksen loppuvan.
Ajelin sitten kuolinvuoteelle, ja siinä se.
ilman minuakin, mutta haloo, he ovat minun ainoat vanhempani, minä olen heidän ainoa lapsensa. Isä tarvitsee pientä apua pärjätäkseen kotona ja sitä ei saa kunnalta, kun kerta periaatteessa pärjää yksinkin... Kuka auttaa ellen minä, edes joka kolmas viikko.
niinkuin sydämesi sanoo. Liikunta on aina hyväksi. Kävele itsesi hikeen niin olo on jollain tavalla parempi. Ja armahda itseäsi, älä sorru syyllistämään itseäsi lastesi kasvatuksesta tai muusta. Teet surutyötä kun joudut luopumaan vanhemmistasi. Se on monelle kova paikka vaikka ovatkin jo vanhoja ja väsyneitä.He ovat ainoat ihmiset jotka ovat tunteneet sinut aina. Murrosikäinen haluaa että äiti ois aina samanlainen, ei suuria muutoksia mihinkään suuntaan.Kokemusta on omastani. Eli surut on puitava jonkun aikuisen kanssa , mutta ajattele että sinulla on siinä kasvamassa kaksittain nuoria joiden kanssa voit puida elämää aikuisten tavalla jahka ensin kasvavat isoiksi.
kotiin,diakonissa kävi juttelemassa ja sitten ostin palvelutalosta siivouksen, vaikka isä ensin vastustikin. (asui semmoisessa..oma asunto, mutta sai jos osti, palveluita)ja sitten myöhemmin ostin ruuankin. Ja ei kai sitä ole tarkoitus puoltatoista tuntia juoruta, voit sanoa jo alkuun että mulla on nyt vartti aikaa, sitten lähen sinne sun tänne! Soitat sitte vaikka joka toinen ilta.
Ja nuorten kanssa, mee juttelemaan, keitä teetä ja tee sämpylöitä, kerran viikossa...ja aamupala yhes!
Mutta lyhyet puhelut joka toinen päivä, siihen en kyllä ryhdy. sä kaipaa juttuseuraa ja tunnetta, että joku välittää. Hän itse käy äitiä katsomassa päivittäin ja tarvitsee jonkun, jonka kanssa jutella tilanteesta sairaalassa ja stten ihan muustakin elämästä.
Nuorteni kanssa juttelen päivittäin. Kohta aletaan tehdä pizzaa yhdessä. Mutta silti tuntuu, että aikaa jää mihinkään ihan liian vähän.
jostain (Taivaan Isältä?) uskomattoman paljon.
Tällä hetkellä minulla ei ole enää kuin 92v. isä, jota käyn 200 km päässä joka viikonloppu hoitamassa. Ja tietenkin työ.
Selvisin siitäkin, kun mulla oli henkisesti sairas mies ja masentunut lapsi, dementoitunut äiti ja syöpäsairaat veljet.
Ei elämä helppoa ollut, mutta voimia vaan tuli lisää sitä mukaa kuin vaikeuksiakin.
Tänä päivänä on tunne ettei elämässä voi tulla mitään ylitsepääsemätöntä.
Huomasin taas kerran kirjoittaneeni aloituksen epäselvästi. Siis olen kyllä nuorteni kanssa ja heille läsnä. Tuskin hekään kaikkia iltoja jaksaisivat äidin kanssa istua.... Mutta silti tuntuu, että olen riitämätön äiti.
Vanhempani ovat olleet naimisissa lähes 60 vuotta. Äiti on ollut se menevä osapuoli, hänellä kyllä käy ystäviä ja tuttavia kylässä. Isän ystävät ovat jo kuolleet. Hänen sosiaalista kanssakäymistään haittaa alentunut kuulo, puhelimessa hän kuulee, kun ei ole taustahälyä.
En minä voi edes ajatella, että jättäisin vanhempani täysin muitten hoidettaviksi. Ja nyt varmaan joku sanoo, että niin makaat kuin petaat ja älä ruikuta.
Etsinkin lähinnä vinkkejä, millä helpottaisin oloani ja kiitos sinulle, joka vinkkasit kirjoittamisesta. Kaivoin paksun kierrevihon esille ja ensimmäiset sivut täyttyivät kyynelten myötä.