Hei! Olisiko joku ystävällinen, ja kertoisi mulle mitä voisin tehdä.
Siskoni on jo nuoruudesta lähtien sairastanut psyykeongelmia, masennus (itsetuntoa ei ole), itsemurhayritys n. 10v. sitten, jonka johdosta sairaalajaksoja takana muutama, psykoosi, dg skitsofrenia.. Välillä tasaisempia kausia, mutta oikeestaan omaa elämää hänellä ei ole. Tällä hetkellä on jo vuosia mennyt "vain pelkän" alakulon, masennuksen, harhojen oireilemana, joskus jopa yksi päivä voi hymyilyttää häntä. Hän pelkää, pahaa ei tee kellekään, ei vaan pärjää elämässään yksin. Ehkä ne rankimmat jaksot olisi takanapäin...
Siskollani on oma asunto, jossa on "pakosta" n.1-3 pvää viikossa, silloin yleensä mielenterveystoimistossa aika tai esim. muu pakollinen (lääkäri käynti), vanhemmat vie. Muun ajan hän asuu vanhempiemme luona, jolloin hänellä on helpompi olla.
Lääkkeitä on syönyt jos jonkinmoisia, terapiassa käynyt vuosia, mistään ei ole ollut apua. Lääkekokeiluja lukuisia...Psykiatriset sairaanhoitajat eivät paljoakaan ole osanneet auttaa asiaa eteenpäin, ei psykiatrikaan.
Itse olen yrittänyt kuntouttaa siskoani, toiminut "personal trainerina" ym. Mutta mulla on myös oma elämä, omat ongelmat, joita olen työstänyt vuosien ajan..uupumus, johon on oikeesti auttanut lääkitys,liikunta, jooga ja elämänarvojen ja tapojen perinpohjainen mietiskely..olen vain oivaltanut "jättää" pahaa oloa aiheuttavat asiat pään ulkopuolelle ja opetellut ajattelemaan eritavalla,positiivisesti useinmiten ja relaan, elämä ei ole niin vakavaa. Ssri lääkkeet ym. on todella auttanut itseäni, siitä olen onnellinen, sillä hain apua omaan pahaan olooni myöskin.
Mutta huoli on aika ajoin suuri, kuten tänään, kun näin siskoni "romahtavan" totaalisesti (oli rankka päivä, rutiineista poikkeava, hänen synttärit, joita juhlittiin).
Vanhempani ovat juuri eläkeiässä, siskoni keski-ikäinen, meillä n. 10v. ikäeroa. Silloin siskoni asuu vanhempieni luona..ei mitään omaa elämää hänellä, mun sydän on rikki.
Huomaa, että vanhempani ovat myös väsyneitä tilanteeseen. Ehkäpä hekin kaipaisivat omaa yhteistä aikaa..Silti äitini on niin kiltti, että auttaa aina..mutta hekään eivät kohta enää jaksa ikänsäkään puolesta.
Olen alkanut miettii, mitä vaihtoehtoja siskollani voisi olla. Tuettu asumismuoto..jotain?! Hän tarvitsee tukea. En voi uhrata elämääni, toisen puolesta..en edes jaksaisi sitä.
Mitä siis voisin tehdä? Miten auttaa asiaa eteenpäin, vai onko vain annettava mennä, mitä tää elämä vielä tuo tullessaan..
Kiitos jos jaksoit lukee tämän, vielä suurempi kiitos jos osaisit auttaa mua.
Siskoni on jo nuoruudesta lähtien sairastanut psyykeongelmia, masennus (itsetuntoa ei ole), itsemurhayritys n. 10v. sitten, jonka johdosta sairaalajaksoja takana muutama, psykoosi, dg skitsofrenia.. Välillä tasaisempia kausia, mutta oikeestaan omaa elämää hänellä ei ole. Tällä hetkellä on jo vuosia mennyt "vain pelkän" alakulon, masennuksen, harhojen oireilemana, joskus jopa yksi päivä voi hymyilyttää häntä. Hän pelkää, pahaa ei tee kellekään, ei vaan pärjää elämässään yksin. Ehkä ne rankimmat jaksot olisi takanapäin...
Siskollani on oma asunto, jossa on "pakosta" n.1-3 pvää viikossa, silloin yleensä mielenterveystoimistossa aika tai esim. muu pakollinen (lääkäri käynti), vanhemmat vie. Muun ajan hän asuu vanhempiemme luona, jolloin hänellä on helpompi olla.
Lääkkeitä on syönyt jos jonkinmoisia, terapiassa käynyt vuosia, mistään ei ole ollut apua. Lääkekokeiluja lukuisia...Psykiatriset sairaanhoitajat eivät paljoakaan ole osanneet auttaa asiaa eteenpäin, ei psykiatrikaan.
Itse olen yrittänyt kuntouttaa siskoani, toiminut "personal trainerina" ym. Mutta mulla on myös oma elämä, omat ongelmat, joita olen työstänyt vuosien ajan..uupumus, johon on oikeesti auttanut lääkitys,liikunta, jooga ja elämänarvojen ja tapojen perinpohjainen mietiskely..olen vain oivaltanut "jättää" pahaa oloa aiheuttavat asiat pään ulkopuolelle ja opetellut ajattelemaan eritavalla,positiivisesti useinmiten ja relaan, elämä ei ole niin vakavaa. Ssri lääkkeet ym. on todella auttanut itseäni, siitä olen onnellinen, sillä hain apua omaan pahaan olooni myöskin.
Mutta huoli on aika ajoin suuri, kuten tänään, kun näin siskoni "romahtavan" totaalisesti (oli rankka päivä, rutiineista poikkeava, hänen synttärit, joita juhlittiin).
Vanhempani ovat juuri eläkeiässä, siskoni keski-ikäinen, meillä n. 10v. ikäeroa. Silloin siskoni asuu vanhempieni luona..ei mitään omaa elämää hänellä, mun sydän on rikki.
Huomaa, että vanhempani ovat myös väsyneitä tilanteeseen. Ehkäpä hekin kaipaisivat omaa yhteistä aikaa..Silti äitini on niin kiltti, että auttaa aina..mutta hekään eivät kohta enää jaksa ikänsäkään puolesta.
Olen alkanut miettii, mitä vaihtoehtoja siskollani voisi olla. Tuettu asumismuoto..jotain?! Hän tarvitsee tukea. En voi uhrata elämääni, toisen puolesta..en edes jaksaisi sitä.
Mitä siis voisin tehdä? Miten auttaa asiaa eteenpäin, vai onko vain annettava mennä, mitä tää elämä vielä tuo tullessaan..
Kiitos jos jaksoit lukee tämän, vielä suurempi kiitos jos osaisit auttaa mua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Se vois olla paras mahdollinen.
Mulla on täti joka sairastui skitsofreniaan nuorehkona. Meillä on suvussa autistisuutta ja mummo jo aikoinaan pääty mielisairaalaan kun alkoi potea kielteisyyttä eikä sitten lopulta jaksanut muuta kuin nalkuttaa ja ties mitä muille. En mä ees voi tietää mitä kaikkea siihen liittyikään.
Tuo sairastunut tätini asui kyllä yksin kauan mutta oli se naapureille rasite kun välillä möykkäsi itsekseen. Ei kait koskaan sopeutunut yksinoloon. Läheisille on ollut äärimmäisen rasittavaa yrittää huolehtia. tavallaan koomista että auttavat sisaruksetkin on huvenneet ajan kanssa. Ensin poistui itsarin kautta yks sisko, joka huolehti paljon. sitten kuoli tapaturmaisestai (humalassa) veljensä, joka oli myös autellut. Jäi vaan pikkusiksonsa, joka asuu kaukana eikä ole hoivaorientoitunut ja sitten jäi isosiskonsa, mun äiti, jolla on omat ongelmansa.
Mun sisko sitten otti ns. ohjat käsiinsä ja alkoi hommata tuettuun asumiseen.
Se oli todella hyvä asia. Tukiasunto järjestyi ja siellä on nyt hoitajat, jotka huolehtii että täti ottaa lääkkeensä säännöllisesti. Yksinollessa otti jos otti ja välillä pitisi sitten naapureiden toimittaa sairaalahoitoon.
Lääkitystä myös on uusinnettu nyt kun on ammattilaiset tarkkailemassa jatkuvasti ja he huomaavat oitis että mitä on meneillään.
Häneltä on kait aistiharhat alkaneet pysyä kurissa.
Ne kait ilmestyi lääkekokeiluissa aikoinaan.. en kylläkään tiedä mutta nyt vointinsa on paljon tasaisempi, hän on ollut rauhallisempi ja se hirveä epävarmuus ja toivottomuus on loppunut. Vaikka elämänsä onkin pyörinyt suppeissa kuvioissa niin ei enää puhu että CIA kuuntelee puhelunsa yms. Siellähän joutuu pakostakin keskittymään siihen muuhun elämään kun on kuitenkin muita samassa yksikössä. On omat kodit mutta on myös hoitohenkilökunta, joka patistaa ulos lenkille yms.
Suosittelen ja vahvasti.
Ei kenekään tarvitsis ottaa ristikseen tuollaista. Joakisella pitäis olla just se oma elämä.
Jaksamista ja paljon haleja täältä.
Pidä puoles!
Ei siitä haittaa ole kuin sen hetken sopeutuminen kun siskos ei tahtois luopua nykyisistä tottumuksistaan ja rutiineista.
Ajan kanssa olletikin parempi ja vois olla antoisaakin sitten kun hänellä olis se oma elämä, vaikkain tuettuna mutta se olis ihan eri asia kuin nyt.
Turvallisiahan nuo on kun ne on byrokratian kontrollissa ja niissä on nykyaikaisen asiantuntemuksen mukaiset hoidot.
Siitäpä vaan kyselemään paikkoja.
Tsemppiä etsintään.