Olen jo kohta 30 ja pelkään kovasti. Mulla on ainakin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja syön paria antidepressanttia ja tarvittaessa rauhoittavia. Nappulat hieman auttavatkin. Paradoksaalista, mutta pelkään sekä sosiaalisia tilanteita, mutta myös yksinäisyyttä.
Tänään oli tosi pelokas olo kun kävelin keskustassa. Ei pelkoon liity mitään todellista uhkaa, vaan oma mieli kehittää siitä sellaisen. Ehkä yksinäisyydessä pelottaa se, ettei ole merkityksellinen kun ei ole kumppania. Kuka pakkaa tavarat sitten kun potkaisen tyhjää? Kuka soittaa ambulanssin jos saan kotona infarktin ja alan tuupertua tai alan tukehtua? Moni parisuhteessa elävä ei varmasti ajattelekaan, kuinka yksinäisyyskin voi pelottaa.
Tänään oli tosi pelokas olo kun kävelin keskustassa. Ei pelkoon liity mitään todellista uhkaa, vaan oma mieli kehittää siitä sellaisen. Ehkä yksinäisyydessä pelottaa se, ettei ole merkityksellinen kun ei ole kumppania. Kuka pakkaa tavarat sitten kun potkaisen tyhjää? Kuka soittaa ambulanssin jos saan kotona infarktin ja alan tuupertua tai alan tukehtua? Moni parisuhteessa elävä ei varmasti ajattelekaan, kuinka yksinäisyyskin voi pelottaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kauhukuvia. Sinun kehosi ei kehitä mitään sellaista. Käytä kehosi antamia mahdollisuuksia. Keho tuottaa hyvän olon tunteen ollessaan terve. On hyvä huomata, ettei pahan olon tunne ole mitään realiteettia. Paremminkin hyvän olon tunne on aito tosiasia. Kun ei turmele kehoaan vahingollisilla aineilla, se voi hyvin ja antaa hyvänolon tunteen. Montako aistia sinulla on? Kaikki tiedottavat hyvänolon tunnetta.
Kuinka kauan pelkoa on ollut? Mieti miksi pelkäät mitäkin asiaa.Pelkosi ei ole kohdistunut yhteen asiaan, vaan tunnet pelkoa ihan yleisesti? Kysy itseltäsi miksi? Onko sinulle tapahtunut jotain miksi pelkäät? Alkoiko pelko itsestään?
...myös, kun vanhenen, kuka pitää yksinäisestä huolta? Joudunko makaamaan jossain "vaivaistalossa" ilman sukulaisia, nälissäni ja edelleen yksin.
30 ja tuollaisia mietit jo. Niin elämähän voi mennä todella huonosti taikka sitten ei. Huomenna voi tapahtua kauheita, tai sitten jotain ihanaa. Sitäpä me emme tiedä. Se on kuitenkin varmaa, että jos maalailee kauhuskenaarioita, sillä saa itselleen todella pahan olon ja pelko siitä vain lisääntyy.
Tiedän itse kokemuksesta.. tuo kaikki on elämän pelkoa. Itse aloin miettiä, että mitä järkeä siinä on, pelätä elämää ja olla aina ahdistunut. Yhtä hyvin voin vain antaa mennä, jos kerran niin huonosti on mennäkseen. Usko pois, se ei mene niin huonosti, kun antaa pelon tulla ja samantien mennä.
Vaikea selittää, mutta se oivallus on tärkeää. Mietipäs sitä. Jos kerran on niin, että pelkäät kaikkea, mitä silloin on väliä, mielesi ei silloin anna vaihtoehtoja. Ihminen on oikeasti yksin, yksin syntyy ja yksin kuolee. Mutta me olemme silti yhteydessä niin paljoon.
Usko pois pelkosi muuttuvat vahvuudeksi, kun kohtaat ne.
Noin se juuri on, aina me olemme yksin loppujen lopuksi, sen tunnustaminen on vain niin kipeää ja kaikenlaisia toiveita ja uskomuksia on kasautunut sen "totuuden" päälle. Hiljalleen elämään kurkistamalla voi pelot ja ahdistus tulla tutuksi matkaseuraksi rajattomien mahdollisuuksien matkalla.
Sinkkuna ollessa tuli kyllä tuo turvattomuuden tunne tutuksi.
Nyt seurustelevana tuntuu että perusturvallinen olo.
Voisko olettaa, että yksi suuri tekijä (yksin elävän) ihmisen pelkotiloihin, on juuri vuorovaikutuksellisuuden vähäisyys.
Ihminen tarvitsee toisten ihmisten vuorovaikutusta ja läheisyyttä voidakseen hyvin.
Kun vuorovaikutus on vähäistä, focus keskittyy luonnollisesti omaan itseen ja sisäiseen maailmaan. Pitkään jatkuessa saattaa alkaa tutkiskella itseään suurennuslasilla, ensin siältä päin (kuka olen, mitä tarvitsen, kuinka reagoin, mitä tunnen, mikä on tarkoitukseni elämässä, jne.) sitten ulkopuolisin silmin (miltä muiden silmissä näytän, millaisena kelpaisin, mihin liittyisin, kenelle kuuluisin,jne.).
Tämä voi johtaa siihen, että yksinäinen ihminen päätyy erillisyyden tunteeseen, jatkuvasti inventoidessa oma persoonaansa.
Paniikkihäiriö-kohtauskin saattaa pitkälti juontaa juuri perusturvallisuuden hetkellisestä järkkymisestä, jossa erillisyyden tunne ottaa vallan.
Ammattiauttajat eivät oikein ymmärrä tai myönnä yksin elämisen turvattomuutta. Minulla seurustelemattomana, eli ei-rakastettuna on perusturvaton olo. Tiedän että perusturvattomuus johtuu omasta elämänhallinnan ongelmallisuudesta, sillä ei meidän tulisi olla riippuvaisia kumppanista. Eli yksin pitää pärjätä ja selvitä. Välillä se ei tunnu miltään, välillä se ahdistaa hyvistä antidepressanteista huolimatta. Rauhoittaviakin tarvitsen välillä ja taas tänään saan uusitun reseptin.
Se johtuu myös siitä, että suomessa ei tunnusteta tosiasioita. Jokainen tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen. Parisuhde ei ole ihan välttämätön, mutta ihmissuhteet ovat.
On täysin luonnollinen reaktio ihmisellä tämä, että ellei tunteitaan ja ajatuksiaan kykene jakamaan -- ne pakkautuvat sisimpään.
Ihminen tuntee rakkautta ja myönteisiä tunteita, mutta myös huolestuu (jolloin tarvitsee tyynnytystä ja lohtua, kannustusta,jne.), pelkää (jolloin rohkaisu on paikallaan).
Tulee rauhaton olo, ja kun rauhoittava ja luottamuksellinen (tunteitava jakava ja myötäelävä) ihmissuhde puuttuu , rauhattomuus valtaa olotilan.
Kyseessä ei ole sairaus, vaikka on ymmärrettävää että rauhoittava lääke auttaa saamaan tilanteen hallintaan. Meidän ihmisten tunnepankkikin täyttyy ja ellei sitä tyhjennä ( tunteet voi kanavoida toimintaankin) on ilmiselvää että olo ei ole mitä parhain.
Rohkaisisin kaikkia yksinäisyyden mukanaan tuoman turvattomuuden tunteesta kärsiviä sitkeästi hakemaan pitkäkestoisia kontakteja ( vaikkapa kirjoittajakavereita netistä, jotka tykkäävät jakaa päivittäin/viikoittain ajatuksiaan toisten kanssa). Itse löysin vuosien yksinäisyyden jälkeen sitkeästi hakemalla mahtavan elämänkumppanin. Ja hävisi äärimmäisen rajoittava paniikkihäiriö sen siliän tien.