Mun on pakko kertoo mun tarina tänne, mulla ei oo ketään muutakaan kelle avautua. Mun syömishäiriö sai pohjaa ala-asteella jo kun mulla oli sellanen kaveri jolla meni kaikki perheasiat päin puuta ja sit se oppi purkamaan kaikki itseensä. Se alko jättää koulussa syömättä aluks ja sit jo kotonakin kun se alko pyörtyilemään. Se sai sillä huomiota ja ala-asteellahan kaikki on tosi huomionkipeitä ja olin sille kateellinen. Niinpä aloin iteki jättää koulussa syömättä. Se oli vaan hauskaa leikkiä sillon ei mitään vakavaa koska kotona söin aivan samalla tavalla. Kutosen seiskan vaihteessa suurin piirtein siskoni, jota olen aina ihaillut sairastui vakavasti anoreksiaan ja joutui laitokseen. En ymmärtänyt vielä niin nuorena asian vakavuutta.
Yläasteelle mentäessä mua alettiin kiusaamaan siitä että olin lauta ja tunnollinen oppilas, sekä koulussa että harrastuksissa. Tunsin itteni epäsikiöks ja rumaks. Rintoja ei kuulunut kasilla, ei ysilläkään ja silloin aloin varmaan jo aatella että en voi olla lihava (=oikeasti normaali) ja lauta vaan laiha ja lauta, jotta asialle olis joku syy. En syönyt aamulla, en koulussa, en muista miten tein kotona. Aloin pitämään ruoka ja liikuntapäiväkirjoja ja tekemään suunnitelmia ysillä, mutta en vielä niin tosissani. Ala-astekaverini jatkoi pyörtyilyään ja syömättömyyttään. Kaverini oli todella kaunis ja suosittu ja olin entistä kateellisempi.
Lukioon mentäessä mikään ei ollut enää kohdallaan, kesä ja muut lomat olivat kaikista hirveimpiä kun tunsin oloni niin yksinäiseksi. Lukion ensimmäinen vuosi meni siinä kun en enää syönyt koulussa, enkä kotona muiden kanssa ateriaa vaan söin omiani. Lisäksi otin paineita voimisteluharrastuksestani.
Seuraava kesä tuli ja menin täysin rappiolle. Olin edelleen kovin yksinäinen. Aloin välillä oksentamaan ruokaa roskikseen huneessani tai kun menin lenkille niin siellä, kai sitä oli ollut välillä jo lukion ekallakin.
Kouluun taas mentäessä, kävin terveydenhoitajalla jonkun aivan muun syyn takia ja hän otti minut seurantaan. Olin tosin vain jotain 2 kiloa alipainoinen 49kg/169, mutta ymmärsin asian. Aluksi oli vaikeaa, mutta lihoin 55 kiloon.
Hetken olin terve, mutta kolmantena vuonna kaikki kirjoituspaineet laukaisivat taas ongelmani ja se inhottava tunne kuinka vaatteet tuntuivat kireiltä yllä ja lisäksi minulla oli aknen kanssa ongelmaa. Aloin taas jättää syömättä.
Jäätäessä lukulomalle kaikki alkoi taas kärjistyä, kun en osannut käyttää aikaani oikein vaan kävin koko ajan keittiössä syömässä pahaan olooni kun ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Selvisin kirjoituksista kuitenkin kunnialla.
Kun tuli pitkä tauko ennen kesää tulin kovin onnettomaksi, sillä minulla ei ollut töitä ja koulu joka oli tuonut rytmiä elämääni oli nyt ohi. Päivät menivät siihen kun nukuin mahdollisimman myöhään ja sitten ajauduin keittiöön syömään kaiken mitä irti lähti ja aloin oksentaa. Otin ulkonäköpaineita myös yo-juhlien takia, halusin olla täydellinen. Muut lukivat pääsykokeisiin, mutta en tiennyt mihin haluan, enkä vaan jaksanut panostaa, tuntui että minusta ei ole mihinkään, asetin varmaan tavoitteet liian korkealle. En siis päässyt mihinkään.
Kesällä bulimia muuttui enemmänkin anoreksiaksi, kun olin kesätöissä en ottanut mitään eväitä mukaan enkä syönyt kunnolla kotonakaan. Olin kuitenkin onnellisempi.
Kun kesä oli ohi suurin osa kavereistani lähti opiskelemaan muualle, aloittivat uuden elämän, eivätkä enää pitäneet minuun yhteyttä. Sain onneksi töitä pariksi illaksi viikossa. Silloin voin hallita syömiseni, kun en syö töissä ollenkaan, mutta ne päivät jolloin ei ole mittään ovat yhtä helvettiä, sillä herään ja syön koko loppupäivän. Pieni aamupala menee siihen että syön kaiken mitä mieli tekee keittiöstä ja sitten oksennan sen. Tätä on jatkunut nyt monta kuukautta.
Nyt olen päättänyt lopettaa. Tänään kaiken mitä keittiöstä löytyi ja vielä enemmän, mutta en vaan oksentanut sitä vaikka oli kuinka paha olla. Sen sijaan tein tälle viikolle syömättömyys ja liikuntaohjelman, mikä helpotti oloani, koska sillä tavalla saisin tämän kaiken paskan pois sisältäni. Jos saan sen noudatettua, aion hakea psykiatrilta apua. Laitokseen en tule joutumaan sillä en ole niin laiha, mutta sekin varmaan auttaisi jos olisi joku jonka kanssa keskustella. Mutta asia, jota pelkään on se että en pysty noudattamaan ohjelmaani ja sorrun ahmimaan, jonka jälkeen joko oksennan tai laadin uuden ohjelman ja kierre jatkuu.
Syy miksi en hae apua heti on että minua vaivaa sairaalloinen lihomisen pelko. Tiedän olevani laiha, mutta olen ollut jo niin pitkään että en osaa olla muuta. Minun on täytynyt aina olla yksi laihimmista ja jos joku muu on ollut laihempi olen ollut todella kateellinen. Se jo laukaisee sairauteni uudestaan, kun vaatteet alkavat kiristää. Joten tästä syystä minun on saatava ensin vanhat moskat pois itsestäni.
Jos olisin päässyt johonkin opiskelemaan tai saanut 5 päivää viikossa olevan työn en olisi mennyt näin alas, mutta vaivuin vain itsesääliin, josta on vaikeaa nousta ylös. Tulevaisuus tuntuu jotenkin vain niin kaukaiselta asialta... Mutta nyt minun on pakko onnistua, haluan taas elää tässä maailmassa, en vain kuplassa johon ei kuulu muuta kuin ruoka ja minä.
Yläasteelle mentäessä mua alettiin kiusaamaan siitä että olin lauta ja tunnollinen oppilas, sekä koulussa että harrastuksissa. Tunsin itteni epäsikiöks ja rumaks. Rintoja ei kuulunut kasilla, ei ysilläkään ja silloin aloin varmaan jo aatella että en voi olla lihava (=oikeasti normaali) ja lauta vaan laiha ja lauta, jotta asialle olis joku syy. En syönyt aamulla, en koulussa, en muista miten tein kotona. Aloin pitämään ruoka ja liikuntapäiväkirjoja ja tekemään suunnitelmia ysillä, mutta en vielä niin tosissani. Ala-astekaverini jatkoi pyörtyilyään ja syömättömyyttään. Kaverini oli todella kaunis ja suosittu ja olin entistä kateellisempi.
Lukioon mentäessä mikään ei ollut enää kohdallaan, kesä ja muut lomat olivat kaikista hirveimpiä kun tunsin oloni niin yksinäiseksi. Lukion ensimmäinen vuosi meni siinä kun en enää syönyt koulussa, enkä kotona muiden kanssa ateriaa vaan söin omiani. Lisäksi otin paineita voimisteluharrastuksestani.
Seuraava kesä tuli ja menin täysin rappiolle. Olin edelleen kovin yksinäinen. Aloin välillä oksentamaan ruokaa roskikseen huneessani tai kun menin lenkille niin siellä, kai sitä oli ollut välillä jo lukion ekallakin.
Kouluun taas mentäessä, kävin terveydenhoitajalla jonkun aivan muun syyn takia ja hän otti minut seurantaan. Olin tosin vain jotain 2 kiloa alipainoinen 49kg/169, mutta ymmärsin asian. Aluksi oli vaikeaa, mutta lihoin 55 kiloon.
Hetken olin terve, mutta kolmantena vuonna kaikki kirjoituspaineet laukaisivat taas ongelmani ja se inhottava tunne kuinka vaatteet tuntuivat kireiltä yllä ja lisäksi minulla oli aknen kanssa ongelmaa. Aloin taas jättää syömättä.
Jäätäessä lukulomalle kaikki alkoi taas kärjistyä, kun en osannut käyttää aikaani oikein vaan kävin koko ajan keittiössä syömässä pahaan olooni kun ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Selvisin kirjoituksista kuitenkin kunnialla.
Kun tuli pitkä tauko ennen kesää tulin kovin onnettomaksi, sillä minulla ei ollut töitä ja koulu joka oli tuonut rytmiä elämääni oli nyt ohi. Päivät menivät siihen kun nukuin mahdollisimman myöhään ja sitten ajauduin keittiöön syömään kaiken mitä irti lähti ja aloin oksentaa. Otin ulkonäköpaineita myös yo-juhlien takia, halusin olla täydellinen. Muut lukivat pääsykokeisiin, mutta en tiennyt mihin haluan, enkä vaan jaksanut panostaa, tuntui että minusta ei ole mihinkään, asetin varmaan tavoitteet liian korkealle. En siis päässyt mihinkään.
Kesällä bulimia muuttui enemmänkin anoreksiaksi, kun olin kesätöissä en ottanut mitään eväitä mukaan enkä syönyt kunnolla kotonakaan. Olin kuitenkin onnellisempi.
Kun kesä oli ohi suurin osa kavereistani lähti opiskelemaan muualle, aloittivat uuden elämän, eivätkä enää pitäneet minuun yhteyttä. Sain onneksi töitä pariksi illaksi viikossa. Silloin voin hallita syömiseni, kun en syö töissä ollenkaan, mutta ne päivät jolloin ei ole mittään ovat yhtä helvettiä, sillä herään ja syön koko loppupäivän. Pieni aamupala menee siihen että syön kaiken mitä mieli tekee keittiöstä ja sitten oksennan sen. Tätä on jatkunut nyt monta kuukautta.
Nyt olen päättänyt lopettaa. Tänään kaiken mitä keittiöstä löytyi ja vielä enemmän, mutta en vaan oksentanut sitä vaikka oli kuinka paha olla. Sen sijaan tein tälle viikolle syömättömyys ja liikuntaohjelman, mikä helpotti oloani, koska sillä tavalla saisin tämän kaiken paskan pois sisältäni. Jos saan sen noudatettua, aion hakea psykiatrilta apua. Laitokseen en tule joutumaan sillä en ole niin laiha, mutta sekin varmaan auttaisi jos olisi joku jonka kanssa keskustella. Mutta asia, jota pelkään on se että en pysty noudattamaan ohjelmaani ja sorrun ahmimaan, jonka jälkeen joko oksennan tai laadin uuden ohjelman ja kierre jatkuu.
Syy miksi en hae apua heti on että minua vaivaa sairaalloinen lihomisen pelko. Tiedän olevani laiha, mutta olen ollut jo niin pitkään että en osaa olla muuta. Minun on täytynyt aina olla yksi laihimmista ja jos joku muu on ollut laihempi olen ollut todella kateellinen. Se jo laukaisee sairauteni uudestaan, kun vaatteet alkavat kiristää. Joten tästä syystä minun on saatava ensin vanhat moskat pois itsestäni.
Jos olisin päässyt johonkin opiskelemaan tai saanut 5 päivää viikossa olevan työn en olisi mennyt näin alas, mutta vaivuin vain itsesääliin, josta on vaikeaa nousta ylös. Tulevaisuus tuntuu jotenkin vain niin kaukaiselta asialta... Mutta nyt minun on pakko onnistua, haluan taas elää tässä maailmassa, en vain kuplassa johon ei kuulu muuta kuin ruoka ja minä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
hyvä että oot tehnyt päätöksen lopettaa ja parantua! itellä sama tilanne nyt ja jokainen päivä on taistelua. mutta ilman taistelua ei voi tätä sairautta voittaa..
nyt ihan ensimmäinen juttu minkä unohdat, on se syömättömyysohjelma! se vie sut väistämättä siihen samaan kierteeseen takaisin! koska jos et syö, niin sulle tulee tarve ahmia. ja usko nyt mua! mä en uskonut ketään, mutta nyt oon ite sen todennu, että näin se menee. et sä oo mikään hypereliö, mikä ei tarvii ruokaa ja voi vetää viikon syömättä!!! sä oot helvetti ihminen ja sun pitää oppia syömään normaalisti! eli aamiainen, lounas ja iltapala ainakin. ite oon nyt syöny aamiaisen eli puuroa mehukeittoa ja teetä yleensä, sitten kouluruoan, koulun jälkeen joskus neljän aikoihin salaatin ja illalla vielä jonkun iltapalan, eli puuroa tai sitte vaikka proteiinipirtelön tai ihan oikeestaan mitä mieli tekee, mut tietyissä määrällisissä rajoissa. en varsinaisesti laske kaloreita, mutta veikkaan et noi tekee jonkun 1200-1400 kcal/päivä.
mä laihduin viime viikolla 3 kiloa, kun lopetin ne ahmimisjutut ja söin noin. kävin salilla 4 kertaa. yhteensä liikuin jonku 6 tuntia viime viikolla. suurin osa on tietysti tosta nestettä.
haluan tässä vaan sanoa, etä laihdut kyllä ja pääset sun normaaleihin terveellisiin mittoihin kun syöt kunnolla. kun syöt kunnolla ja painat sen mitä ihmisen kuuluu, sun kroppa toimii oikein ja on terve. mä oon nyt 23 ja oon tajunnu, että ei terveyden kanssa kannata pelleillä. mun pitkäaikanen bulimiani on vieny mut siihen jamaan että mun maha toimii ihan päin helvettiä, eli väärään suuntaan. kaikki koittaa nousta ylös kun vähänkään kumartaa ja takapuolesta taas ei tuu mitään ulos :D:D mun hampaat on keltaiset, kiillottomat tikut ja mun tukka tippuu päästä. iho on keltainen ja oikean käden etusormen iho on haavoilla kaikesta oksentamisesta. mutta mä oon nyt yli kuukauden onnistunu oleen oksentamatta ja 1,5 viikkoa syöny suht oikein. oon onnellisempi kun pitkään aikaan, ja toivon ihan tosissaan sitä samaa myös sulle :)
sun täytyy vaan itse päättää että haluat olla terve kaikin puolin. se se on kai se ensimmäinen askel. sitte meet ja kerrot jollekin, vaikka äitille tai isälle tai parhaalle kaverille. sen jälkeen varaat ajan psykiatrille. se on kaikista vaikeinta ja hankalinta ja sitä selittelee kokoajan itelleen että kyllä mä tän itekin hoidan ja haltsaan, mut se täytyy vaan myöntää itelleen että tän sairauden edessä vahvinkin on heikompi. tää ajatusmaailma on niin syvällä meissä, että ei sitä saa yksin muutettua.
ja vaikka tulis kuinka takapakkia niin tsemppaat vaan ja koitat nousta sieltä ojasta mahdollisimman pian ylös. ei tätä hommaa viikossa ratkaista. mäkin oon päättäny parantua jo viime keväänä ja nyt vasta voin sanoa, että ekaa kertaa on sellanen olo että saatan ehkä jopa onnistua joskus :)
paljon tsemppiä!! kyllä se siitä
Tää on vaan aina ollu mun tapa käsitellä asioita. Pienestä pitäen mulla on muka omasta mielestäni ollu hörökorvaa ja liian pienet silmät ja blaa blaa blaa, mut ne on sellasia asioita joihin ei vaan voi vaikuttaa. Kun muut haukku mua laudaks, en tietenkään voinu tehdä asialle mitään, mutta paino oli sellanen asia mille pystyin. Tuolloin vielä ajattelin tulevaisuutta ja olin varma että mulle tulee hyvä sellainen, mutta vuosien kuluessa ajatusmaailma muuttu niin radikaalisti. Mä luulen että tän syömishäiriön takia en päässy ekalla yrittämällä mihinkään kouluun, koska lukulomat meni itsensä ja ruuan ympärillä. Tää syömishäiriö on saanu mut ajattelemaan et musta ei vaan oo mihinkään, miks ees yrittää. Kaikki muut sanoo et oon niin lahjakas ja tavallaan tiedän että olen tietyissä asioissa, mutta mä en tiedä...oon niin lannistunu ihmisenä ja mua vaivaa riittämättömyyden tunne, huono itsetunto. Syöminen on mulle just sitä hallinnan tunnetta et hallitsee ees jotain et elämässä on ees joku sisältö. Kun mulla menee paremmin oon "parantunu" hetkellisesti, mut heti kun asiat ei vois mennä huonommin niin sit tää taas alkaa.
En oo ollu onnelinen pitkään aikaan... Onnellisuus on aina niin hetkellinen tunne ja sit vaivun taas epätoivoon. Ja pahinta tässä on kun oon tavallaan itse aiheuttanu tän kaiken. Tai onhan siinä taustalla vaikka mitä mut kuitenkin... Haluan olla taas onnellinen, haluan että mulla on tulevaisuus, haluan taas elää. Eikä se tavallaan oo kenenkään muun päätettävissä kun mun.
Kiitos viestistäs, se helpotti oikeesti tosi paljon! Onnea sulle kans, me pystytään tähän!
minulla on pitkälti samat ongelmat kuin sinulla. elämä pyörii ruoan ympärillä ja ajatukset koko ajan ruoassa...en halua syödä mutten mahda itselleni mitään, sitten kaduttaa ja oksennan, joskus monta kertaa päivässä. en enää osaa kontrolloida syömistäni ja tuntuu ettei tästä ruokahelvetistä koskaan pääse eroon :(
minulla on jatkuvaa vatsakipua ja päänsärkyä. saan ahmimiskohtauksia ja itken nykyisin lähes joka päivä ilman syytä.
muuten elämässä kaikki on kohdillaan, on ystäviä, kivat vanhemmat, oma kissa...mutta silti tunnen olevani yksinäinen ja rakkaudeton. tuntuu että olen sisältä niin tyhjä eikä kukaan välitä.
tsemppiä sinulle ja hae apua jos pystyt. itse en siihen pysty... :(