olen 15-vuotias tyttö ja 8-luokalla (menin vuotta myöhemmin kouluun).
ennen yläastetta mun elämä tuntu sujuvan jotenkuten suht hyvin, vaik mul ei ollu edes paljon ystäviä. nykyään, vaikka mulla on ihan tarpeeksi ihania, luotettavia ystäviä, niin jotenkin mikään ei tunnu oikeelta, hyvältä..
kaikki ahdistaa ja masentaa.
tekis mieli vetäytyy talviunille, herätä vasta kesällä ja kesän jälkeen taas nukkua seuraavaan kesään.
itsemurha käyny monta kertaa mielessä, olen itsetuhoinen. viiltelen ja muutenkin aiheutan itselleni tahallaan fyysistä kipua, se tuntuu helpottavan.
koulussa arvosanat laskenu, eikä se paska kiinnosta mua pätkän vertaa. lintsailukin vaan lisääntyny, ja poissaolovihkoon väärennelly nimikirjoitukset.
unettomuuskin vaivaa joskus, vaikka kuinka väsyttäis,niin pyörin johkuun viiteen asti aamulla sängyssä ja vasta sitten saan unta.
tai jos vaikka on esim. viikon putki, että saan jo yhdeksältä unta, niin aamulla silti väsyttää aivan helvetisti, jos pitää herätä ennen kahtatoista.
tekis vaan mieli hukuttaa murheet viinaan, leikkiä onnellista humalassa. lääkkeitäkin olen vetänyt saadakseni pääni sekaisin. ja joka kerta seuraavana aamuna jos olen vetänyt lääkkeitä ja viinaa, niin on aivan järkyttävä olo. lihaksia särkee, pyörryttää, on nälkä muttei mikään meinaa mennä alas, tärisyttää, hikoiluttaa, heikottaa ja nukun melkein kaksi päivää tekemättä mitään. ja silti sorrun taas vetämään lääkkeitä ja viinaa. lääkkeitä pelkästään vedän joskus yksin ollessanikin, jos masentaa tarpeeksi.
ja mulla on ongelma, mitään en jaksaisi alottaa tekemään. hirveet ponnistelut. sit mua itteeniki on nykyää alkanu hirvittää, miten väkivaltaseks oon muuttunu. sisaruksiini ja äitiiniki oon käyny käsiks. usein vaatii hirveitä ponnisteluita olla käymättä käsiksi. ja sitte hakkaanki päätä seinää tai nyrkkiä. ja tuntuu, ettei kukaan ymmärrä mua. perheenjäseniini mulla ei oikein ole välejä. kaikki vaan huutaa mulle, ja se sattuu, kun jos yritän kerrankin olla rauhassa, niin joku pilaa tunnelman ja tulee valittamaan. ensin yritän kehottaa rauhallisesti poistumaan. muttei ne koskaan tajua, ja siitä syntyy kamala riita. on tässä vielä muutakin, muttei jaksa kirjoittaa..
mitenkään en uskalla apua hakea, kun kaikki on niin sokeita. tarviin jotain todellisuudentuntua. mua pelottaa, että tää jää tälläseks. elämä on niin kaoottista, kaikki sortuu, menee palasiks ja räjähtää.
tarttisin tunteen, että joku rakastaa mua, mutten oo tuntenu sitä vähään aikaan.
ja tarviin apua, mä en kestä koht enää.
joskus näen pientä valoa, jos tulevaisuudessa oiskin jotain mua varten, jos saisinkin apua.
mutta jos en saa, tuntuu itsemurha parhaimmalta ratkaisulta.
ennen yläastetta mun elämä tuntu sujuvan jotenkuten suht hyvin, vaik mul ei ollu edes paljon ystäviä. nykyään, vaikka mulla on ihan tarpeeksi ihania, luotettavia ystäviä, niin jotenkin mikään ei tunnu oikeelta, hyvältä..
kaikki ahdistaa ja masentaa.
tekis mieli vetäytyy talviunille, herätä vasta kesällä ja kesän jälkeen taas nukkua seuraavaan kesään.
itsemurha käyny monta kertaa mielessä, olen itsetuhoinen. viiltelen ja muutenkin aiheutan itselleni tahallaan fyysistä kipua, se tuntuu helpottavan.
koulussa arvosanat laskenu, eikä se paska kiinnosta mua pätkän vertaa. lintsailukin vaan lisääntyny, ja poissaolovihkoon väärennelly nimikirjoitukset.
unettomuuskin vaivaa joskus, vaikka kuinka väsyttäis,niin pyörin johkuun viiteen asti aamulla sängyssä ja vasta sitten saan unta.
tai jos vaikka on esim. viikon putki, että saan jo yhdeksältä unta, niin aamulla silti väsyttää aivan helvetisti, jos pitää herätä ennen kahtatoista.
tekis vaan mieli hukuttaa murheet viinaan, leikkiä onnellista humalassa. lääkkeitäkin olen vetänyt saadakseni pääni sekaisin. ja joka kerta seuraavana aamuna jos olen vetänyt lääkkeitä ja viinaa, niin on aivan järkyttävä olo. lihaksia särkee, pyörryttää, on nälkä muttei mikään meinaa mennä alas, tärisyttää, hikoiluttaa, heikottaa ja nukun melkein kaksi päivää tekemättä mitään. ja silti sorrun taas vetämään lääkkeitä ja viinaa. lääkkeitä pelkästään vedän joskus yksin ollessanikin, jos masentaa tarpeeksi.
ja mulla on ongelma, mitään en jaksaisi alottaa tekemään. hirveet ponnistelut. sit mua itteeniki on nykyää alkanu hirvittää, miten väkivaltaseks oon muuttunu. sisaruksiini ja äitiiniki oon käyny käsiks. usein vaatii hirveitä ponnisteluita olla käymättä käsiksi. ja sitte hakkaanki päätä seinää tai nyrkkiä. ja tuntuu, ettei kukaan ymmärrä mua. perheenjäseniini mulla ei oikein ole välejä. kaikki vaan huutaa mulle, ja se sattuu, kun jos yritän kerrankin olla rauhassa, niin joku pilaa tunnelman ja tulee valittamaan. ensin yritän kehottaa rauhallisesti poistumaan. muttei ne koskaan tajua, ja siitä syntyy kamala riita. on tässä vielä muutakin, muttei jaksa kirjoittaa..
mitenkään en uskalla apua hakea, kun kaikki on niin sokeita. tarviin jotain todellisuudentuntua. mua pelottaa, että tää jää tälläseks. elämä on niin kaoottista, kaikki sortuu, menee palasiks ja räjähtää.
tarttisin tunteen, että joku rakastaa mua, mutten oo tuntenu sitä vähään aikaan.
ja tarviin apua, mä en kestä koht enää.
joskus näen pientä valoa, jos tulevaisuudessa oiskin jotain mua varten, jos saisinkin apua.
mutta jos en saa, tuntuu itsemurha parhaimmalta ratkaisulta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Oon myös kasilla ja mulla kans saman tapasia ongelmia, mutten oo vetäny viinaa ja lääkkeitä, lintsanu koulusta (vaik joskus tehny mielikin) tai käyny äitiini tai siskooni käsiks, mut mullakin on tosi huonot välit varsinkin äitipuoleeni (ja en pistä pahakseni vaikka onkin), siskooni, veljeeni ja isääni. Pikkusisaruksiini mulla ei tunnu olevan enään mitään yhteyttä, koska ne on mun isän uudesta avioliitosta ja mä en oo tykänny mun äitipuolesta niin kauaan aikaan, kun se on tääl asunu. Äiteeni mulla on pikkasen paremmat välit kuin muihin. Ystäviä mulla on, mutten halua nykyään enää kertoo niille mitään, koska ei ne tajua. Muutenkin tuntuu ettei vaan ketään kiinnosta. Koulussakin alkanu numerot laskeen ja keskittyminen tuntuu välillä tosi hankalalta. Joskus väsyttää kans ihan saakelisti, muttei vaan saa unta...
Mun vanhemmat eros kun olin yks. Äitepuoli on asunu täällä jotain viis vuotta. En tykkää siitä yhtään. Oon vihannu sitä alusta asti ja tuun vihaamaankin. Se valittaa pienimmistäkin asioista hermonsa ja niillä on iskän kanssa kokoaika jtn riitaa. Se on jopa pari kertaa lyöny mun isää.
Mun äiti taas on kertonu mulle asioita jota en ois välttämättä halunnu kuulla. Esim sen, että mä olin vahinko.. Ja äitipuoli on tullu mulle monesti haukkuun mun äitiä juopoks ja hulluks. Okei, se saattaa ehkä käyttää enemmän alkoholia, muttei se mun mielestäni alkoholisti ole. Sit mun äitipuoli väittää, että me ei tykätä käydä meijän äitillä, että äiti soittaa aina vaan sillon kun se on kännissä, että meidän äiti ei muka kuuluis meidän elämään mitenkään.
Mä en jaksa tätä enään. Kotona on tosi ahistavaa olla, ja äitikin on uhannu muuttaa johkin rovaniemelle joten en sinnekkään pääsis niin usein pakoon tätä pahaa oloo.. Käyn kyllä koulupsykologilla, mut siin tulee aina jtn kahen viikon taukoja ja sillon se paha olo palaa taas takasin yhtä pahana kun oli alussa. Voisin vaikka saman tien mennä tekeen itsarin äitipuolen sydänlääkkeillä...
No, ensinnäkin haluun muistuttaa, että harvalla teini-ikäsellä on henkisesti helppoa... Yleensä se on semmoinen yksinkäytävä taistelu, johon ei ulkopuolista apua paljoo tarvita, mutta aina ei ole niin. Mikäli et paisuttanut pullataikinaa vaan kirjoitit oikeista tuntemuksistasi, olisi sulla hyvinkin aihetta hankkia / saada apua.
Tiedätkö sä yhtään, mikä sun ahdistuksen ja masentuneisuuden taustalla on? Jos tiedät, niin ratkaise se ongelma...
Mutta jos et oikein itsekään ymmärrä mistä tuo johtuu, niin se onkin sitten se vaikeampi juttu.
Jos kaipaat rakkaudentunnetta, voisitko mitenkään saada sitä niiltä ihanilta kavereiltasi? Mitä jos kokeilisit herkistellä ja kertoa heille, kuinka tärkeitä he sinulle ovat, - vaikka halauksen kera? Tee toiselle se, mitä tahtoisit itsellesi tehtävän, niinhän se menee. Ehkä saisit vastakaikua takaisin.
Mä ehkä aavistan, miksi "kaikki on niin sokeita." Ehkä ne ajattelee, että "tolla on hyviä kavereita ja voimakas ulosanti, ei sillä varmaan oo ongelmia, pelkkää normaalia teiniangstia."
Yritä kertoa tuntemuksistasi sun kavereille? Ne saattaa olla ainoita, jotka ei ehkä olekaan niin sokeita kuin muut. Muussa tapauksessa sä olet itse viimeinen toivosi, eli sun on haettava apua itse. Etsi vaikka netissä, millaisia apupalveluita sun kotipaikkakunnallasi tarjotaan nuorille. Koulussakin ne auttaa, tai ainakin yrittää, mut niillä on vähän rajalliset resurssit. Voisit vaikka kouluterkkarilta pyytää yhteystiedot jollekin "kunnon" ammattiauttajalle.
Vaadi saada puhua asiat selväksi, äläkä tyydy pelkkään pilleripurkkiin, - vaikka se houkuttelevalta pakokeinolta vaikuttaisikin. Ei se ongelmaa poista.
Ehkä teille sopis joku perheterapiakin, koska hyvinvointi (tai pahoinvointi) lähtee aika pitkälti kotioloista. Ne olis hyvä saada kuntoon. Mikäli vanhempas susta yhtään kantaa vastuuta tai välittää, niin ne kyllä havahtuu jos tietää, että sä et ole mikään normaali "rasittava teiniangsti," vaan että sulla on ongelmia.
Jos et kenellekään kerro ongelmistasi, et voi ketään myöskään sokeaksi syyttää, muista se.
On tullu ihan selväksi vuosien varrella että kaikissa maissa missä on kylmät pitkät talvet, ovat ihmiset hirveän sisään päin suuntautuneita ja ahdasmielisiä. Sen takia nuoret patoo nää ongelmat sisälleen eikä puhu niistä. Itseni mukaan lukien.
Missä lienee yksvaann:n vastaus?!
Joo mä tiedän milt sust tuntuu. Mä en oo tosi vetäny päätä täyteen lääkkeil tai viinal, mut viillelly oon, löin iteltäni ennen tajun kankaalle ja sellast. Enkä koskaan kato, et tuleeko autoi jos ylitän tien.
Mä käyn 'terapias'. Se mun 'terapeutti' kyl on vaa iha sosiaalityöntekijä, ja se saa mut ajatteleen et mä oon pelkkä vitsi.
Mäkin oon tehny tota lintsaamist ja väärentäny poissaololappuihin nimmarin. Ja saman oon tehny surkeille kokeille ku äiti saa aina kauheen paskaraivarin ku se näkee alle seiskan numeron mun kokeessa.
Ton väkivaltasuuden mä ymmärrän. Mä oon itekki kauheen murhanhimone ihminen. En tosin pystys tappaan viatonta ihmistä. Mut sellasen, joka mulle on tehny jotai.. Jotai mikä haluttas kostaa. Meil oli täs ainekirjotus vasta ja kirjotin sellasen aineen missä tapetaan kauheen verisesti monta ihmistä. Varmaan luokanvalvoja/äikänope/et:nope soittaa taas kotii, niinku se teki viimekski.
Nii joo ja sit mun paras kaveri muutti pois. Se kyl käy tääl monena viikonloppuna, mut silti. Ja sit yks meidä porukast otti ja lähti vittuu ja sano et on esittäny meiä frendiä. Ja sit se on levittäny paskaa koko koululle meist. Ja kaikki haukkuu mua koulus saatananpalvojaks ja läskiks.
Se sossu sano, et on mahollista muuttaa tält paikkakunnalt semmosee sairaalakouluun. Mä harkitsen, et sanon sille huomen (ku mul on aika) et haluun sinne, koska haluun pois kotoo, pois siit koulust. Mä en vaa jaksa elää tääl. Missä tahansa muual ehkä ois parempi.
Ja vihaan itteeni nii syvästi, että uskottelen itelleni, et mä en osaa mitää, enkä sit osaakkaa. Ja en varmaa ikinä pääse mihinkää kouluun, enkä mihinkää ammattiin, ehk lattiankiillottajaks. Ku mä en vaa tajuu mistää mitää, koska oon tällane.
Ja itsarii oon yrittäny kolmesti.
Nii ja lisäks mä viel varastan kaupasta, vaik oon jääny kii.
hitto, miks tän maailman pitää olla näin saatanan paska paikka?
ymmärrän sua sz-- hyvinki..
mäki varastelen kaupasta, mut en oo viel jäänny kiinni, onneks..
toi väkivaltaisuus on mun suuri ongelma, tekis mieli nytki mieli satuttaa fyysisesti, ja oikein rankasti, sellaisia ihmisiä, jotka mua on satuttanu.
mä tunnen itteni niin helvetin epäonnistuneeks, turhaks lattiamopiks. ennen mul oli haaveita, toiveammatti jne. mut enpä mäkää enää koht minnee pääse näil arvosanoil. sosiaalipummi must varmaan tulee. mut mä luulen, että en elä yli 25-vuotiaaks. ajatus vanhenemisestakin ahdistaa.
kaikki tuntuu niin turhalta mitä teen.
helpompi vaan on olla välittämättä esim. koulusta paskaakaan ja se stressi loppuu sitte siihe.
kiitos vastauksista siltikin..
itsemurha-ajatukset pyörii nytteki niin vahvasti päässä, pyöriny nyt tosiaa vajaan vuoden.
mut nyt vahvempana ku koskaan.
jos en onnistukkaa siinä (jos siis yritän), niin varmasti vituttaa ja yks nettikaveri joutu sen takii osastolle ja muun semmosen takia.
mimmosta siellä nuorisopsykiatrisella osastolla sitten on?
semmoseen joutuminen ahdistais viel enemmä, iha kamalaa. ei siel kuulemma saa ees tupakkaa polttaa.. joha siinäki ahdistais iha hirveesti, särkis päätä ja tulis perkeleen levottomaks.
sekava viesti varmaan, mutta mun pääkin on ihan sekava.
Koita mieluummin elää. Itsemurha ei ole koskaan oikea ratkasu ja mee puhuu vaikka terkkarille mutta varovasti nimittäin voit juotua hankaluuksiin jos sanot että oot harkinnu itsarii
vaitiolovelvollisuus oppilaiden asioista?
ei ne siittä paskaakaan välitä, kaveri kerto henkisestä tuskastaan kouluterkalle ja seuraava ope kehotti meitä kaikkia olemaan sille ystävällisiä sen takia. ne on pahempia juoruajia ku 13v tytöt
Normi 14wee topkireet lissut taas itkemässä. Kaikki saanut valmiiksi ja silti itketään kuinka on niin huono olo.Hah hah kyllä siperia kasvattaisi. Tälläistä se on pullamössö nuorilla.Kaikki saatu valmiiksi ja jos joutuu jotain tekemään niin kaikki ahistaa angst vaan ja ranteet auki huh huh. Kyllä se siitä helpottaa kun alkaa ikää tulemaan.
Mä tiedän että terapeutit pystyvät auttamaan ihmisiä.
Masennuslääkkeet ovat toimivia ja terapi lisänä ne todellakin auttavat.
Moni ystäväni on saanut apua.
Heitä syrjään ennakkoluulot terapeuteista, lääkäreistä jne.
He oikeasti pystyvät auttamaan.
Kysy terkkarilta tai lähimmästä terveysskeskuksesta aikaa.
Anna vaikka terapeutille tämä viestisi niin hän ymmärtää tilanteen.
Tulosta tai näytä paikan päällä netistä.
Apua kyllä saa.