Mitähän sekoilua tämä nyt sit taas on?? Olen kirjaimellisesti vuosia elänyt vauvakuumeessa, mutta olemme miehen kanssa syystä tai toisesta aina ajatelleet että on parempi vielä hetki siirtää ja tehdä se tai tää tai tuo. Olemme molemmat aina halunneet lapsia, mutta olemme myös halunneet varmistaa että meillä on mahdollisimman hyvät edellytykset hoitaa lapsi kunnolla.
Asiat on jo pidempään olleet hyvin: olemme naimisissa, miehellä hyvä vakituinen työ, omat opiskelut miltei purkissa ja työtäkin jo olen tehnyt. Asunnot osto pian ajankohtaista ja olemme saaneet elää kahdenkeskistä aikaa useita vuosia ja rakentaa parisuhdettamme kestävälle pohjalle...
No nyt sitten jokin aika sitten tehtiin se päätös että lapsi saa tulla jos ja kun on tullakseen. Siitä hetkestä alkaen olen stressannut aivan valtavasti. En pelkää sitä että jos en tulekaan raskaaksi (tosin onhan sekin mahdollista), vaan sitä että kuinka me nyt sitten pärjätään sen kanssa jo sieltä lapsi on tulossa??
Eli tämä niin sanottu kuumeeni on muuttunut peloksi tulevasta. Jokaisen yhdynnän jälkeen makaan monta tuntia sängyssä kauhusta kankeana että mitäs jos nyt teimme lapsen enkä tiedä kuinka se tulee meidän elämäämme muuttamaan. Tuntuu että hommasta menee koko ilo kun pelkään sitä kuinka lapsi muuttaa asioita, ja sitä kuinka olemme kykeneviä pienestä ihmisalusta huolehtimaan??
Tiedän, ei ole mitään järkeä - toivoa jotain niiiiin paljon, ja pelätä sitä ainakin yhtä paljon. Olenkohan kenties tunteitteni kanssa yksin vai löytyykö kohtalon tovereita??
Asiat on jo pidempään olleet hyvin: olemme naimisissa, miehellä hyvä vakituinen työ, omat opiskelut miltei purkissa ja työtäkin jo olen tehnyt. Asunnot osto pian ajankohtaista ja olemme saaneet elää kahdenkeskistä aikaa useita vuosia ja rakentaa parisuhdettamme kestävälle pohjalle...
No nyt sitten jokin aika sitten tehtiin se päätös että lapsi saa tulla jos ja kun on tullakseen. Siitä hetkestä alkaen olen stressannut aivan valtavasti. En pelkää sitä että jos en tulekaan raskaaksi (tosin onhan sekin mahdollista), vaan sitä että kuinka me nyt sitten pärjätään sen kanssa jo sieltä lapsi on tulossa??
Eli tämä niin sanottu kuumeeni on muuttunut peloksi tulevasta. Jokaisen yhdynnän jälkeen makaan monta tuntia sängyssä kauhusta kankeana että mitäs jos nyt teimme lapsen enkä tiedä kuinka se tulee meidän elämäämme muuttamaan. Tuntuu että hommasta menee koko ilo kun pelkään sitä kuinka lapsi muuttaa asioita, ja sitä kuinka olemme kykeneviä pienestä ihmisalusta huolehtimaan??
Tiedän, ei ole mitään järkeä - toivoa jotain niiiiin paljon, ja pelätä sitä ainakin yhtä paljon. Olenkohan kenties tunteitteni kanssa yksin vai löytyykö kohtalon tovereita??
Vastaukset 9
Vanhimmat
aikanakin hiukan pelännyt lapsen tuloa, kun kuvailit halunneesi tehdä kaikenlaisia asioita.. Niin tai näin, ulkopuolisen korvaan kuulostaa edelleen, ettet ole vielä valmis lapsen kanssa olemaan.
tule koskaan olemaan, vaikka parisuhde olisikin kunnossa. Lapsesta on suuri vastuu.
teillä. Itse olen sitä mieltä että ainoastaan ihminen joka on kykenevä tunnistamaan epävarmuutensa vanhemmuuden edessä on aidosti valmis siihen. Tai niin valmis kuin nyt kukaan voi ylipäätään olla!
Ei se että kyseenalaistaa tulevaisuuden ja omat kykynsä tarkoita etteikö voisi olla hyvä äiti tai isä, päinvastoin.
Aloittajalle: Osoitat vahvaa kykyä analysoida ja pohtia tulevaa sekä itsesi, parisuhteesi, ja ennenkaikkea (mahdollisen) tulevan lapsen kannalta. Se ei tarkoita ettetkö olisi kykenevä synnyttämään lasta, vaan osoittaa että olet tiedostanut kuinka suuresta asiasta on kyse. Harva lähtee vanhemmuuteen olkiaan kohautellen, ilman minkäänlaisia pelkoja. Harvat vain pystyvät rehellisesti niistä puhumaan.
Onnea vauvanteko puuhissa :)
minäkin henkilökohtaisesti asian näen - kiitos vaan rohkaisevasta viestistä. Ne ovat aika harvinaisia tällä palstalla!
Mielestäni edeltävät viestit olivat tökeröitä siinä mielessä, että eihän kukaan toinen voi tietää kuka on valmis vanhemmuuteen ja kuka ei. En ainakaan koe että olisin oikeutettu arvostelemaan toisen ihmisen valmiutta pelkän keskustelupalstalla olevan kommentin mukaan, mutta toiset ovat nopeita arvostelemaan ja kritisoimaan muita.
En edelleenkään kiellä etteikö vauvan saaminen pelota, mutta sain ihmeellistä kannustusta sekä näistä viesteistä että miehen kanssa keskustelusta. Luulen että me yhdessä selviämme mistä vaan, ja meistä tulee loistavat vanhemmat juuri meidän lapselle. Aikaisemmat kommentit auttoivat huomaamaan kuinka paljon huonommin monella muulla on asiat ja meillä on kaikki hyvin :)
Kiitos myös noista uusista viesteistä kirjoittajille. On hienoa nähdä että muutkin myöntävät pelkonsa ja ammentavat siitä kuitenkin itselleen voimia tuleviin koitoksiin.
Ihminen, joka ei edes kykene pelkäämään suurta vastuuta toisen ihmisen elämästä, on mielestäni erittäin typerä.
eli vauvakuumetta on ollut vaihtelevasti. Olenhan vasta 24v että ehtiihän tässä vielä, mutta nyt on alkanut tuntua siltä että olisi oikea aika kokeilla, että onko edes mahdollista tulla raskaaksi. En tietenkään tarkoita, että kokeilemme ja sitten jos tärppää niin voi voi. Sehän olisi ihanaa! Uskon, että raskauden aikanakin kokee ristiriitaisia tuntemuksia ja epävarmuutta omaa vanhemmuutta kohtaan. Nykyään on nuorilla niin paljon pahaa oloa ja muuta että epäilyttää tuoda lapsi tällaiseen maailmaan, mutta toisaalta vanhempana pystyy aika pitkälti vaikuttamaan siihen, millainen lapsesta tulee.. Lapselle annetaan juuret ja siivet. Itse olen seurannut nyt paljon neloselta näkyviä sarjoja.. mm. Vauva tulossa. Siinä näkee, että monilla raskaana olevilla ihmisillä voi olla todella vaikeita tilanteita mihin he lapsensa sitten tuovat, mutta ihan mielenkiintoista seurata sarjaa.. Minulla on pelkoja synnytykseen liittyen ja tämä johtuu siitä, että suvussani on todella ikäviä kokemuksia.. mutta jokainen on oma yksilönsä ja kokee asiat erilailla. Eräs tuttava sanoi, että kolmas lapsi tuli kuin aivastus.. todella helposti. Itse olen tehnyt ekan testin 17v ja olin muka päättänyt, että jos on "pullat uunissa" niin tervetuloa. Voi hyvänen aika, en todellakaan olisi ollut valmis äidiksi. Nyt asia on ihan eri. Eräs tuttavani puhui toista lastaan odottaessa, että pelkäsi ettei osaa rakastaa uutta vauvaa yhtä paljon kuin esikoistaan. Silloin en ymmärtänyt häntä, pisti ehkä vihaksikin, mutta nyt ymmärrän että häntä pelotti.. Ei muuta kuin tsemppiä kaikille lasta yrittäville! Kyllä meistä tulee hyviä vanhempia, kun vain pidetään järki päässä ja kuunnellaan hieman sitä sydämen ääntäkin..
Minullakin on välillä noita pelonhetkiä. Hetkittäin tulee mietittyä, että miten sitä sitten pärjää rahallisesti ja henkisesti jos se pikkuinen saadaan.
Tosin, en ala vellomaan tuossa pelossa.
Luotan vain voimakkaasti siihen, että jos onni käy ja lapsi saadaan niin ne pelot "ratkeavat" sitten yksi kerrallaan ajan kanssa. Ei niitä mahdollisia ongelmiakaan voi ratkaista etukäteen.
Minulla oli sama juttu, kun odotin esikoistani. Ensin oli vauvakuume muutaman vuoden, ja sitten kun tulin raskaaksi, niin pelkääsin hirveesti sitä jos en olekkaan vielä valmis vanhemmuuteen. Hirvitti se vastuu ja pelkäsin, etten osaa hoitaa lasta oikein, vaikka olen aina hoitanut muiden lapsia sekä omia sisaruksia. Luulenpa, että tälläiset pelot on ihan luonnollisia. Nyt kun esikoinen on jo 8 vuotta, niin minä tuskailen, vieläkö me uskallettais yrittää iltatähteä.
Tuntuu paremmalta tietää ettei ole ajatustensa kanssa ainoa. Sinä varmaan jo olet kokenut monet tunteen koukerot poikiesi kanssa ja tiedät mistä puhut.
En varmaan ole oikea ihminen vastaamaan tuskailuihisi, mutta rohkaisisin kuitenkin kuuntelemaan sitä sydämen ääntä. Jos tuntuu että teidän perheessä olisi vielä tilaa yhdelle niin antakaa ihmeessä palaa - eipähän tarvitse sitten vanhempana miettiä miksei tullut vielä yhtä tehtyä.
Onnea kuitenkin päätösten tekoon ja kiitos tsemppaavasta viestistä!