Parin avioliittovuoden jälkeen elämä rupesi näyttämään opiskelujen ja töiden suhteen otolliselta perheen ensimmäiselle lapselle. Koska molemmat meistä oli isoista perheistä, oli selvää että meillekin sellainen tulee. Lapsista haaveiltiin illat ja mietittiin nimiä jo vuosia ennen, kuin aika oli meistä oikea.
Ikuisesti muistan ne ensimmäisten kuukausien kovat pettymykset, kun odotukset ja into olivat suurimmillaan, halusin isäksi. Ympärillä ystävät ja sukulaiset säännöllisesti ilmoittelivat upeista yllätysraskauksista ja upeista elämän aluista joita tuntui putkahtelevan maailmaan joka puolella. Niitä sitten käytiin katsomassa ja tultiin kummeiksi. Odotus oli pitkä ja tuskainen. Sukujuhlissa tuli kiusallisia kyselyitä koska oltiin molemmat sisarusparviemme vanhimmat lapset ja nuoremmillakin sisaruksilla jo oli lapsia. Hymyiltiin vaikeesti, "noh kun on noi opiskelutkin...".
Oltiin jotenkin lukossa ja turhautuneita, eikä ympäriltä tuleva paine ainakaan helpottanut asiaa millään lailla. Parisuhdekin on kovilla kun yrittää rakastella toisen kanssa 2 vuotta ilman, että takaraivossa ei olisi hedelmöittyminen, ruumiinlämpö, asennot, ovulaatio ja evoluutio. vielä kuitenkin jaksettiin ja oltiin optimistejä.
Päätettiin hakea apua lääketieteestä, joku tiesi kertoa että se on yksi keltahormoonipiikki ja lapset senkun virtaa, just... Julkisen kautta tutkimuksiin, ei helppo tie koska kaikki kestää uskomattoman kauan. Testi ensikuussa, tulokset seuraavana, jne... Te ketkä olette sen kulkenut, tiedätte.
Lääkärit vaihtuu ja on tylyjä, kysymykset on samoja, kauanko olette yrittäneet, ovatko kuukautiset olleet säännöllisiä... Tähystetään munasarjoja, piikitetään, inseminaatiota... Se on vähän saatanan rankkaa nostaa toiveita ja pettyä kerran kuukaudessa muutaman vuoden ajan. Kummassakaan ei ole vikaa ja kaikki toimii. Aina vaan vaikeampaa ymmärtää. Koeputkelle ei päästy kun aikaa ei ollut kuulemma kulunut tarpeeksi meidän lapsettomuudessa ja meitä vanhemmat parit on jonossa ja niitä riittää. Menkää kotiin ja palatkaa asiaan kun olette edes kolmekymmentä.
Väsyttiin, kuunneltiin grillijuhlissa kuinka ystävät oli onnellisia lapsistaan ja kuinka niiden elämä oli ihmeellisempää kuin ennen lapsia. Ne oli niin saatanan hyviä vanhempia ja parempia ihmisiä. Mä tunsin itseni tyhjäksi sekä jotenkin huonoksi, katkeroiduin ja join. Pilkkasin niitä mielessäni ja olin sitä mieltä että mun elämän määrittelemiseksi ei mitään kakaroita tarvita.
Vuodet vaihtu, usko hiipui ja molemmat oli rikki. Toivo loppui ja rakkauskaan ei enää riittänyt kantamaan katkeruuden ja pettymysten yli. Erottiin. Syytin itseäni, join, hain lohtua kipuuni muualta. Vihasin suunnilleen kaikkia ja kaipasin yhtä. Vuosi paranneltiin haavojamme, jälkeenpäin ajatellen se oli mun elämäni raskain vuosi, mutta ilman sitä en olisi siinä missä nyt olen.
Palattiin yhteen, suunniteltiin elämää ilman lapsia. Nähtiin vaihtoehtoinen elämä joka voisi olla jopa elämisen arvoinen. Palattiin kuvioihin, ihmiset sääli ja voivotteli ympärillä. Ei se enää sattunut, oltiin sinut asian kanssa, oltiin lapsettomia. Pystyttiin sanomaan se ääneen jopa jakamaan kokemuksiamme muillekin jotka oli samassa asemassa kuin me oltiin oltu.
Kahdeksan vuoden jälkeen oltiin yli kolmekymppisiä ja asiat rullas eteenpäin. Elämä jatkui ilman lapsiakin. Tyhjyys oli kuitenkin aina sisällä, ihan kuin jotain olisi puuttunut tai jonkun olisi menettänyt. Yksi työkaveri kertoi saaneensa liki viisikymppisenä koeputken avulla oman elämänsä valon 20 vuoden lapsettomuuden jälkeen. Asiasta puhuttiin, mietittiin monta yötä. Päätettiin kokeilla ja kohdata SE systeemi taas...
Mentiin arvet kovettuneina naisten klinikalle ja pelättiin aiemmista huonoista kokemuksista johtuen niitä "jumalan aseman" jo lääkiksessä omaksuneita suorittajia, joille me oltiin mitättömän ongelmamme kanssa painivia kakaroita.
Nyt oltiin jo yli kolmekymppisiä ja yritystä takana kahdeksan vuotta. Lääkäri kuunteli tarinamme ja katsoi paperit ja olikin ihminen, empaattinenkin. Kertoi, että pääsisimme suoraan koeputkihedelmöitykseen, niin pian kuin mahdollista. Varoitti nostamasta toiveita kuitenkaan liian korkealle, koeputkikaan ei kuulemma kaikkia auta.
Elämä sai alkunsa maljassa, kaksi varmuuden vuoksi. Taas odotettiin. Toinen elämä alkoi kohdussa, toinen ei. Oltiin kuitenkin raskaana, vihdoin. Pelättiin, ei oikein uskottu todeksi. Ultran aulassa istuttiin ja puristettiin toistemme käsiä. Kun myöhemmin huoneessa lääkäri kertoi tuloksia, meillä tulisi kuulemma ahdasta, sillä selvinnyt muna on jakautunut. Ensin en oikein ymmärtänyt.
Kaksostytöt syntyivät sitten yhdeksäntenä vuonna, terveinä. Elämä ei ole ollut sen jälkeen entisellään, sisältöä on ja rakkautta. Meistä tuli vihdoin kokonaisia.
Kun hoidin kotona tyttöjä hetken, mietin usein päikkärien aikaan että joskus kirjoitan kokemukseni jonnekin ja toivon sen auttavan jotain ihmistä. Se on nyt tehty, toivottavasti siinä oli jollekin jotain. Lapsettomuus on paha paikka ja siinä kohtaa elämä satuttaa ihmistä.
Mikäli jaksoit loppuun asti, voimia!
Ikuisesti muistan ne ensimmäisten kuukausien kovat pettymykset, kun odotukset ja into olivat suurimmillaan, halusin isäksi. Ympärillä ystävät ja sukulaiset säännöllisesti ilmoittelivat upeista yllätysraskauksista ja upeista elämän aluista joita tuntui putkahtelevan maailmaan joka puolella. Niitä sitten käytiin katsomassa ja tultiin kummeiksi. Odotus oli pitkä ja tuskainen. Sukujuhlissa tuli kiusallisia kyselyitä koska oltiin molemmat sisarusparviemme vanhimmat lapset ja nuoremmillakin sisaruksilla jo oli lapsia. Hymyiltiin vaikeesti, "noh kun on noi opiskelutkin...".
Oltiin jotenkin lukossa ja turhautuneita, eikä ympäriltä tuleva paine ainakaan helpottanut asiaa millään lailla. Parisuhdekin on kovilla kun yrittää rakastella toisen kanssa 2 vuotta ilman, että takaraivossa ei olisi hedelmöittyminen, ruumiinlämpö, asennot, ovulaatio ja evoluutio. vielä kuitenkin jaksettiin ja oltiin optimistejä.
Päätettiin hakea apua lääketieteestä, joku tiesi kertoa että se on yksi keltahormoonipiikki ja lapset senkun virtaa, just... Julkisen kautta tutkimuksiin, ei helppo tie koska kaikki kestää uskomattoman kauan. Testi ensikuussa, tulokset seuraavana, jne... Te ketkä olette sen kulkenut, tiedätte.
Lääkärit vaihtuu ja on tylyjä, kysymykset on samoja, kauanko olette yrittäneet, ovatko kuukautiset olleet säännöllisiä... Tähystetään munasarjoja, piikitetään, inseminaatiota... Se on vähän saatanan rankkaa nostaa toiveita ja pettyä kerran kuukaudessa muutaman vuoden ajan. Kummassakaan ei ole vikaa ja kaikki toimii. Aina vaan vaikeampaa ymmärtää. Koeputkelle ei päästy kun aikaa ei ollut kuulemma kulunut tarpeeksi meidän lapsettomuudessa ja meitä vanhemmat parit on jonossa ja niitä riittää. Menkää kotiin ja palatkaa asiaan kun olette edes kolmekymmentä.
Väsyttiin, kuunneltiin grillijuhlissa kuinka ystävät oli onnellisia lapsistaan ja kuinka niiden elämä oli ihmeellisempää kuin ennen lapsia. Ne oli niin saatanan hyviä vanhempia ja parempia ihmisiä. Mä tunsin itseni tyhjäksi sekä jotenkin huonoksi, katkeroiduin ja join. Pilkkasin niitä mielessäni ja olin sitä mieltä että mun elämän määrittelemiseksi ei mitään kakaroita tarvita.
Vuodet vaihtu, usko hiipui ja molemmat oli rikki. Toivo loppui ja rakkauskaan ei enää riittänyt kantamaan katkeruuden ja pettymysten yli. Erottiin. Syytin itseäni, join, hain lohtua kipuuni muualta. Vihasin suunnilleen kaikkia ja kaipasin yhtä. Vuosi paranneltiin haavojamme, jälkeenpäin ajatellen se oli mun elämäni raskain vuosi, mutta ilman sitä en olisi siinä missä nyt olen.
Palattiin yhteen, suunniteltiin elämää ilman lapsia. Nähtiin vaihtoehtoinen elämä joka voisi olla jopa elämisen arvoinen. Palattiin kuvioihin, ihmiset sääli ja voivotteli ympärillä. Ei se enää sattunut, oltiin sinut asian kanssa, oltiin lapsettomia. Pystyttiin sanomaan se ääneen jopa jakamaan kokemuksiamme muillekin jotka oli samassa asemassa kuin me oltiin oltu.
Kahdeksan vuoden jälkeen oltiin yli kolmekymppisiä ja asiat rullas eteenpäin. Elämä jatkui ilman lapsiakin. Tyhjyys oli kuitenkin aina sisällä, ihan kuin jotain olisi puuttunut tai jonkun olisi menettänyt. Yksi työkaveri kertoi saaneensa liki viisikymppisenä koeputken avulla oman elämänsä valon 20 vuoden lapsettomuuden jälkeen. Asiasta puhuttiin, mietittiin monta yötä. Päätettiin kokeilla ja kohdata SE systeemi taas...
Mentiin arvet kovettuneina naisten klinikalle ja pelättiin aiemmista huonoista kokemuksista johtuen niitä "jumalan aseman" jo lääkiksessä omaksuneita suorittajia, joille me oltiin mitättömän ongelmamme kanssa painivia kakaroita.
Nyt oltiin jo yli kolmekymppisiä ja yritystä takana kahdeksan vuotta. Lääkäri kuunteli tarinamme ja katsoi paperit ja olikin ihminen, empaattinenkin. Kertoi, että pääsisimme suoraan koeputkihedelmöitykseen, niin pian kuin mahdollista. Varoitti nostamasta toiveita kuitenkaan liian korkealle, koeputkikaan ei kuulemma kaikkia auta.
Elämä sai alkunsa maljassa, kaksi varmuuden vuoksi. Taas odotettiin. Toinen elämä alkoi kohdussa, toinen ei. Oltiin kuitenkin raskaana, vihdoin. Pelättiin, ei oikein uskottu todeksi. Ultran aulassa istuttiin ja puristettiin toistemme käsiä. Kun myöhemmin huoneessa lääkäri kertoi tuloksia, meillä tulisi kuulemma ahdasta, sillä selvinnyt muna on jakautunut. Ensin en oikein ymmärtänyt.
Kaksostytöt syntyivät sitten yhdeksäntenä vuonna, terveinä. Elämä ei ole ollut sen jälkeen entisellään, sisältöä on ja rakkautta. Meistä tuli vihdoin kokonaisia.
Kun hoidin kotona tyttöjä hetken, mietin usein päikkärien aikaan että joskus kirjoitan kokemukseni jonnekin ja toivon sen auttavan jotain ihmistä. Se on nyt tehty, toivottavasti siinä oli jollekin jotain. Lapsettomuus on paha paikka ja siinä kohtaa elämä satuttaa ihmistä.
Mikäli jaksoit loppuun asti, voimia!
Vastaukset 17
Vanhimmat
tarina, Onnea ja voimia tulevaisuuteen!
Huhhuh!
Onnea ihan mielettömästi teille! Ihana juttu, että vaikeuksien kautta saitte vielä kokonaisen perheen!
Sitä toivon itsellenikin, mutta kaikki on alussa. Takana ei ole kuin n.8,5 vuotta lapsettomuutta ja yhdet hoidot. Koko ajan puntaroin mielessäni, jaksanko aloittaa hoidot ensi kuussa kun on mieli niin sirpaleinen nyt jo...
Olisin kuitenkin kiinnostunut vielä siitä, montako koeputkihoitoa tarvitte, että kaksoset viimein tulivat?
ONNEA vielä kerran. :)
Voi voi kun tarinasi tai tarinanne on kovin koskettava. Kiitos kovasti kun jaksoit noinkin pitkästi kokemuksesta kirjoittaa. Täällä lähti viides vuosi käyntiin. Annoit kuitenkin toivoa.
Nuo tunteet on NIIIIIN tuttuja... Toivotan teille kovasti paljon ONNEA, olette sen ansainneet! Ehkä me kaikki vielä vuorollamme onnistutaan..
Kiitos että jaoit tarinasi. Tänne suoli24:lle tosin kirjoitettuna se on kuin helmiä sioille...
Asiat taitavat olla nykyään toisin - me vähän päälle kaksikymppiset ollaan kyllä päästy hoitoihin ilman suurempaa väheksyntää.
Onnea elämään kaksostyttöjen kanssa.
Todella ihanasti kirjoitit.. kosketti syvältä ja itku tuli kurkkuun. :'(
Osaat kertoa tosi hyvin lapsettomuuden aiheuttamasta tunnemyräkästä ja juuri samanlaisia tunteita olen elänyt. Meillä mies on osannut ottaa asiat rennommin, vaikka kyllä hänelläkin alkaa varmaan olemaan koko ajan vaikeampaa asian kanssa. Mekin kärsitään ns.selittämättömästä lapsettomuudesta, mikä tekee tästä entistä vaikeamman sietää.
Ihaninta on kuitenkin se, että te olette saaneet nyt sen, mitä elämästä puuttui ja varmasti osaatte rakastaa lapsianne kaikesta sydämestä ja nautitte joka hetkestä. Kiitos, kun jaoit sen meille ja annoit uskoa, että kaikki voi muuttua. Se, että on joutunut kärsimään lapsettomuudesta on myös rikkaus, mitä kaikki ei saa kokea. Ihmiset, joille vauvoja vain tulee, ei välttämättä aina ymmärrä, kuinka suuresta ihmeestä on kyse, näin uskon. Elämä avautuu ihan uudessa valossa, kun vuosien tuskan jälkeen saa nähdä uuden elämän alkavan.
Toivon teidän elämään kaikkea hyvää ja siunausta.
Näitä onnistumia tarvitaan. Tulee vain liikaa epäonnistumistarinoita vastaan, mutta toisaalta ne, jotka onnistuvat, eivät varmaan enää kirjoittele tänne.
siksi eivät kirjoittele.
Ihan kirjoitus ja vielä ihanampi loppu. Pitäkää hyvää huolta toisistanne, olette tyttönne todella ansainneet.
Itku pääsi kun kirjoitusta luki.. :,(
Tuttuja tunteita ja tilanteita..Vaikeata.
Onnea valtavasti kaksostytöistä, osaatte varmasti arvostaa lapsianne todella paljon!! Toivon koko perheelle kaikkea hyvää jatkossa!
plikka86 lapseton
..ainakin teidän kohdalla! ja on omalla kohdallakin, sillä nyt 7 v lapsettomuus hoitojen jälkeen olen raskaana viikolla 33.Takana 4 keskenmenoa ja paljon kärsimystä. Myös mieheni kärsi todella paljon ja olimme epätoivon partaalla ja parisuhdekin oli vaakalaudalla. Sain myös tylyä kohtelua julkisella puolella hoidoissa juuri näiltä jumala-kompleksiin sairastuneilta lääkäreiltä ikäni vuoksi. Kun siirryimme yksityiselle puolelle hoitoon , kohtelu oli taivaallista verrattuna julkisella puolella saatuun kohteluun!Julkisella puolella edetään hitaasti ja viivytellään, yksityisellä puolella edetään nopeasti menetelmästä toiseen. Kadutti etten aikaisemmin mennyt yksityiselle hoitoihin.
Kun kaikki meni pieleen omilla soluilla ja tuloksena tuli vain keskenmenoja ja lopulta ei niitäkään, siirryimme luovutusmunasolu-hoitoon ja onnistuimme siinä heti. Aloin odottaa kaksosia. Toinen kaksosista menehtyi viikolla 10 , mutta toinen jatkoi elämää ja vauvan pitäisi syntyä joulukuun alussa.
Kyllä lapsettomuuden kokeminen jättää jälkensä , vaikka sitten lopulta onnistuisikin. Huomaa ainakin sen että kiinnostus on enempi niiden ihmisten tarinoiden suhteen, jotka ovat vaivalla ja lääkäreiden avulla lapsensa saaneet ja adoptioonkin suhtaudun nykyisin eri tavalla,; kyyneleet tulee silmiin, kun joku saa adoptio lapsen...
hoitoon pääsyllä ikä esteenä? Mietin kun ikää tosi paljon ja jos ei omilla onnistuta.
..on erilaisia eri klinikoilla. Felicitas-klinikalla ikäraja on 42, Fertinovassa mun käsittääkseni 45. Ulkomailla tehdään hoitoja vanhemmillekkin. Pietarissa tehdään 50v. asti hoitoja luovutetuilla soluilla. Ava-klinikoilla ikärja taitaa olla myös 45. Itse en olisi päässyt hoitoon enää felicitas-klinikalle, mutta Fertinovaan ja ava-klinikalle pääsin ja varsinkin Ava-klinikoiden luovutusmunasolu jono on melko nopea. Kävin siellä marras-joulukuussa 2007 ja olisin päässyt hoitoon jo maaliskuussa, mutta pääsinkin aikaisemmin Fertinovaan. Sinne ilmoittauduin luovutusmunasolu-jonoon jo heti ekan epäonnistuneen ivf-hoidon jälkeen kesäkuussa 2007, ja hoitoon pääsin maaliskuussa 2008. Jonotusaikana minulle tehtiin kaksi epäonnistunutta ivf hoitoa.
En voi käsittää. Miksi haluat jonkun toisen lapsen? Eihän se edes ole geeneistäsi? Nii että lapsi kuin lapsi? Hinnalla millä hyvänsä? Ei susta edelleenkään tule oikea äiti, mikä lie kummajainen.
Ehkei sun kannata tota sit ihan kotopiirissä tuttaville avoimesti kertoa. Aika moni ajattelee kaltaisieni tavoin. Eihän siinä mitään, sulatan mä toki punkkarit, tupakoitsijat, ja muutkin urpot, vaikka naureskelen heillekin aina välillä. Älä ota itseesi.
Tämä vastaus tulee "hassulta kuullostaa" nimimerkille:"Happamia, sanoi kettu pilajanmarjoista".En ole zappa-kissa,mut meillä kans lapsi samalla hoidolla ja kohdaltani päättyi lapsettomuuden suru kokonaan ja lopullisesti,saatuani tämän lapsen."hassulta kuullostaa" nimimerkki peittää katkeruutensa ja kateutensa todella huonosti,mutta onnea kuitenkin valitsemallasi tiellä.
Nyt olen onnellinen 1v8kk ikäisen tyttölapsen äiti.Tyttö aiheuttaa ihastusta kaikkialla missä kulkeekaan ihan vieraittenkin taholta.Äiti olen todellakin 100 prosenttisesti,onhan minun elimistöni hänet kasvattanut ja täten antanut elämän.Pelkästä munasolusta ei tule elämää,eikä se kehity miksikään yksinään.Tällä tavoin syntyneitä lapsia syntyy vuosittain n.200.On sääli jos he kohtaavat kaltaisiasi julmia kiusaajia sitten myöhemmin ollessaan isompia.Yhteiskunta muuttuu koko ajan ja lääketiede kehittyy.Jotkut vaan jää jumiin pieniin pääkoppiinsa,eivätkä kehity ihmisenä,eivätkä avarra maailmankuvaansa.Kyllä se elämä opettaa suakin vielä hiljaa käveleen,usko pois
loistavaa...