Nyt se sitten tapahtui. Vuosikausia kestänyt paska elämä sai viimeisen pisaransa. Mä en enää jaksa. Koko elämä on ollut aina yhtä taistelua. Helvetilliset perheolot: alkoholistivanhemmat jotka ryyppäävät edelleen, manipuloiva narsisti-äiti, suorastaan psykopaatti, väkivaltainen isä, joka pyssyn piippu suussa uhkasi tappaa itsensä meidän lasten ollessa pieniä. Äidin katoamistemppuja kun olimme lapsia: paineli vieraiden miesten matkassa viikkotolkulla ja isä itki ja ryyppäsi kotona minun hoitaessa sisaruksiani. Olen koulukiusattu, kotona haukuttu ja täysin nujerrettu. Isäni odottaa tuomiota pahoinpideltyään äitini, veljeni on hyvää vauhtia alkoholisoitumassa, nuorin sisaruksistani asuu vielä kotona kaiken sen kaaoksen keskellä. Siskoni on ainoa jolle voin puhua. Itselläni on jo omaa perhettä, kolme lasta, joista nuorin on lievästi vammainen, mies joka on aina töissä ja tehnyt mm. raskausaikoina minulle täydet oharit esim. pettämällä, haukkumalla, ryyppäämällä. Asun mieheni kotipaikkakunnalla ilman ystäviä ja harrastuksia, enkä tule toimeen edes appivanhempieni kanssa. Koko elämä menee vaan yhtä alamäkeä, tästä ei enää selviä. En edes tiedä kuka olen ja mitä haluan. Koko elämä on mennyt toisten pillin mukaan hyppiessä ja toisten toiveita toteuttaessa. Tekisi mieli jättää kaikki ja lähteä. Lapset minut enää pitää kasassa, heidän takiaan kai olen tähänkin asti jaksanut rämpiä. Kiitos jos jaksoit lukea sekalaisen vuodatukseni. Osaisitko vielä auttaa vai onko kaikki jo liian myöhäistä?
Nyt katkesi pinna lopullisesti
Loppuun palanut
142872
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Koskaan ei ole myöhäistä. Olen itsekkin jotenkin selviytynyt pitkään jatkuneista järkyttävistä elämäntilanteista ja nyt elämä alkaa näyttää paremmalta.
Jumankauta,hajos auto eilen...kyllä potuttaa :(
Vie tämä tekstis sosiaaliin niin ehkä sinua vois sieltä joku auttaa. Ainakin tarvitisit asiantuntijan hyvää apua. Eihän tuollaista painetta ja kohtelua nuorelle saa antaa. Sinulla on oikeus kehittyä aikuiseksi ilman tuollaisia ongelmia joten käänny viranomaisten puoleen ja vaadi oikeuksiasi, älä arkaile mennä sinne!
Otankin heti yhteyttä sinne,jos jotain apua remomttiin saisi...
Voi jeesus et pitää joidenkin ihmisten olla idiootteja. Mee remonttireiska kotiis kasvamaan, sun kaltaisia netissä pyöriviä paskanpuhujia on nähty jo ihan tarpeeks. Jos sun Vetteman vai mikä lie v...uman on pakko heittää herjaa ni mee tekee se muualle. Pikku Kakkosen sivuilta vois löytyy sulle joku kiva palsta missä voit rauhassa kaltaistesi kanssa keskustella. Haloo...
Anteeksi Vetteman,en tiedä mikä minuun meni. taisi jäädä iltapäivälääkitys ottamatta. GLUNK"! Nyt on lääke taas nielaistu,luojalle kiitos.
Hyvää päivänjatkoa Vetteman!
jotakin olen minäkin kokenut, mutten tietenkään voi tietää, kuinka hirveän pahalta sinusta tuntuu nyt.
minullakin oli lapsuus yhtä he*vettiä; eka muistikuva kun äiti oli tulossa deliriumin elikkä juoppohulluuskohtauksen vallassa kirveen kanssa lukitun oven läpi tappamaan minua ja isääni, jotka nukuimme ko. huoneessa. isä sitoi minut lakanalla selkäänsä ja laskeuduimme paloportaita maahan, äidin pirstoessa ovea ja kirkuessa vi**ua ja saa*anaa, ja että "nyt per*ele kuollaan kaikki!". juostiin naapuriin, mistä isä soitti poliisit, jotka tulivat ja veivät äidin pois. äiti joutui pakkohoitoon - ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta.
tuollainen oli elämäni alku, eikä se pitkään aikaan siitä paremmaksi muuttunut. sitten vaan PÄÄTIN että minun on välitettävä itsestäni, ettei minun enää TARVITSE olla onneton ja muiden pompoteltavissa - minä määrään itse oman elämäni suunnan, päätän itse mitä haluan ja mitä en; kenelläkään ei ole nokan koputtamista siihen, jos teen asioita mistä nautin, jos harrastan mitä haluan, jos kouluttaudun itse valitsemaani ammattiin.
päätin, että joko keskityn itseeni ja oman elämäni kokoamiseen, tai keskityn muiden palvelemiseen ja sukulaisaistani huolehtimiseen, jotka olivat haluttomia huolehtimaan itse itsestään, ja tulen hulluksi ja hyödyttömäksi kenellekään.
muutin pois kotipaikkakunnaltani, menin kouluun ja osapäivätyöhön, valmistuin. jäin työttömäksi, mutta hankkiuduin vapaaehtoistyöhön, jonka kautta sain lopulta vakituisen työpakan.
äitini jatkoi itsetuhoaan ja kuoli 10 vuotta sitten, isäni jatkaa jurottamistaan, on tyytymätön kaikkeen ja kaikkiin, mutta se ei ole minun ongelmani enää, vaan hänen. olemme yhteydessä silloin tällöin, posti kulkee jne., mutten anna hänen syyllistämisiensä pureutua enää pintaa syvemmälle.
näin minä selvisin. toivottavasti sinäkin löydät oman tiesi pimeästä pois.
voimia sinulle, et ole yksin.
Sulla on siis lapset, hyvä, pidä heistä ja itsestäsi huolta. MUILLA EI OLE VÄLIÄ. Ei edes miehelläsi, ei kellään. Aurinko paistaa vielä risukasaan, usko vaan. Otit jo yhden askeleen, onneksi olkoon! Ansaitset parempaa ja lapsesi myös. Onnea.
Lämmitti mieltä lukea kannustavia ja rohkaisevia sanojanne, kaunis kiitos. Sainkin itsestäni sen verran irti, että varasin ajan ammattiauttajalle. Huomenna olisi tarkoitus mennä asioista juttelemaan. Vuodatin myös miehelleni illalla kaiken mikä mieltäni painaa, kommentteja en juurikaan saanut. En enää tiedä kuinka suhtautuisin mieheeni, hän väitti eilenkin rakastavansa minua, mutta samaan hengenvetoon lisäsi: "mikä sua taas vaivaa? mikä mättää? oot taas ihan omituinen." Hän on itse nk. hyvästä kodista, äitinsä passaa häntä vieläkin, kolmekymppistä miestä. Mieheni on vaikea käsittää pahaa oloani ja sen syitä, enkä enää odotakaan hänen ymmärtävän, saatika lohduttavan tms. Huoh, kun joku osaisi antaa ohjeet kuinka tästä kaikesta voi selvitä...Ehkäpä minun on tehtävä jonkinlainen löytöretki itseeni.
Hei, hyvä kuitenkin, että yritit puhua miehesi kanssa, vaikka tuntuu että hän ei ymmärrä... Älä sulje häntä ulkopuolelle (jos rakastatte toisianne kaikesta huolimatta?). Minulla on samoja kokemuksia. Mies kysyy vain, että no, mikä sulla on? Mikä ahdistaa? Vaikka juuri olen mielestäni sen hänelle itkun kanssa kertonut. Olen kuitenkin tajunnut, että minun "pääni sisälle" on niin vaikea toisen ihmisen päästä, en voi olettaa, että toinen osaa sanoa juuri ne sanat, joita itse odotan/toivoisin kuulevani. Kyllä miehesi varmaan haluaa parastasi, jos sanoo rakastavansakin, ei vain ymmärrä, mitä pitäisi sanoa. Ja ehkä hän on vain ihmeisssään, että miksi se ei riitä, että hän rakastaa sinua, mitä muuta vielä... Mutta eihän se riitä, masentunut tarvitsee muutakin tukea, ja ehkä se on haettava muualta.
Voimia sinulle.
Eikö kukaan halua auttaa minua??
>Vaikka juuri olen mielestäni sen hänelle itkun
>kanssa kertonut. Olen kuitenkin tajunnut, että
>minun "pääni sisälle" on niin vaikea toisen
>ihmisen päästä, en voi olettaa, että toinen osaa
>sanoa juuri ne sanat, joita itse
>odotan/toivoisin kuulevani. Kyllä miehesi
>varmaan haluaa parastasi, jos sanoo
>rakastavansakin, ei vain ymmärrä, mitä pitäisi
>sanoa. Ja ehkä hän on vain ihmeisssään, että
>miksi se ei riitä, että hän rakastaa sinua, mitä
>muuta vielä... Mutta eihän se riitä, masentunut
>tarvitsee muutakin tukea, ja ehkä se on haettava
>muualta.
Siinäpä on sellainen juttu, että harva ihminen toista todella ymmärtää paitsi itse itseään. Ainoa keino on olla selittämättä kenellekkään syitä tai muuta, vaan keksiä itse, millä saa olon helpottumaan ja pyytää sitä sitten toiselta...
Pysyvää tukea tai ratkaisua ongelmiisi et saa muilta. Joudut vaan setvimään asiat itsesi kanssa. Ja tää asia on ihan helvetin vaikeeta, jos et tunne itseäsi kunnolla.
käsittää mielipahaasi, jos hän on kokenut hyvän, kannustavan lapsuuden.
Mielestäni tämä ymmärtämättömyys ei ole syy avioeroon. Ei ole hyvän lapsuuden kokeneen syy, ettei millään pysty samaistumaan. Asioista kannattaa silti hienovaraisesti puhua (esim. mikä sinua on heikentänyt, satuttanut lapsuudessa), mutta ei puoliso voi olla terapeutti.
Minulla on jotakin vastaavaa kokemusta, mutta olen purkautunut paljon naisystävilleni ja saanut kristillisestä seurakunnasta tukea. Ystävän puute on hankala juttu, mutta ammattilaisen keskusteluapukin voi olla korvaamaton.
Toivon todella, että jaksat ja löydät tien eteenpäin.
Hei sinä alkuperäinen avun pyytäjä.
Kuten joku jo sanoikin minusta se on ensi askel, että olet ottanut yhteyttä tänne ja se, että nyt olet vielä ottanut yhteyttä ammattiauttajaan, onneksi olkoon! Siitä ne asiat lähtevät selviämään, mutta tie on pitkä. Älä odota, että kaikki muuttuu heti ja paikalla ja kaikkein paremmaksi. Anna itsellesi aikaa!!! Odota pieniä kehitysaskeleita itsessäsi, ne kyllä tulevat.
Jos saat mahdollisuuden lähteä terapiaan työstämään lapsuutesi asioita, ota tilaisuus vastaan. Sitä ei tässä maassa kovin usein tarjota. Käy kirjastossa ja lainaa sieltä Tuulikki Saariston kirja anteeksiantamisesta. JA ala tekemään anteeksiantamisen harjoituksia kirjan ohjeiden mukaan; ensiksi annat anteeksi itsellesi jne. Se todella tepsii. Ei tietenklään heti vaan sitten kun aikaa kuluu.... Voimia matkalle omaan itseesi. Usko itseesi ja ole itsellesi armollinen!!