Kun olin nuori, ei äitini kertonu kuukautisten alkamisesta, raskausasioista, ehkäisystä jne... yhtään mitään, kaikki piti itse selvittää ja ehkäisyn aloitinkin 15 vuotiaana.
Nyt kun olen 40 vuotias ja kolme inssiä 1 IVF takana, on äitini mukana henkisesti hoidoissa koko ajan, keskustelemme hänen kanssaan niistä. Jotenkin on hänen kanssaan helpompi puhua "naisten" asioista kuin mieheni. Kai silläkin on suuri toive edes yhdestä lapsenlapsesta. Eli lapsettomuushoidot ovat kyllä lähentäneet suuresti äitiäni ja minua. Alussa en aikonut kertoa hoidoista hänelle mitään mutta tuntui että tarttee jollekkin naiselle purkaa välillä sydäntä. Tää keskustelupalsta on kanssa tosi hyvä juttu.
Nyt kun olen 40 vuotias ja kolme inssiä 1 IVF takana, on äitini mukana henkisesti hoidoissa koko ajan, keskustelemme hänen kanssaan niistä. Jotenkin on hänen kanssaan helpompi puhua "naisten" asioista kuin mieheni. Kai silläkin on suuri toive edes yhdestä lapsenlapsesta. Eli lapsettomuushoidot ovat kyllä lähentäneet suuresti äitiäni ja minua. Alussa en aikonut kertoa hoidoista hänelle mitään mutta tuntui että tarttee jollekkin naiselle purkaa välillä sydäntä. Tää keskustelupalsta on kanssa tosi hyvä juttu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kun olin ivf hoidoissa.. olen ikäni ollut ns.musta lammas. vaikka siskoni asuvat hesassa,äitini kotkassa,aina valitsee hesan,kun lähtee reissuun.ei ikinä ole halunnut mun kansssa jutella mistään oikjeestaan.sain pojan v.91 ja hän syntyi kuukausi ennen lask.aikaa,ja ilman vatsan peitteitä,joutui olemaan eka kuukauet eka teholla ,sit tietty hesassa lasten osast.ja sielt lpr:ssa.yhen ainoa kerran mun äiti kävi,ja sillonkin totes tyynesti "arvasin et tääki menee pipariks!".. olen kaivannut sitä olkapäätä niin ettei kukaan tajua. se heijastaa kaikkeen mitä elämässä teen.nyt yli 10v jälkeen ivf hoito tuotti tulosta,ja saatiin perheenlisäystä,ja ainoa kuka ei raskauestani saanut ekan 5kk aikan atietää,oli äitini. eikä olis pitäny sillokaa sanoa mitään.on kerran soittanu..asia koski hänen koiranpentuansa enemminkin.ei minua. ole onnellinen että sun äiti välittää...oikeesti..se on paljon se.. anteeksi et täst tuli tällänen tarina..tuntu vaan kolahtavan..
Itse en ole pystynyt kertomaan äidilleni tästä henkisesti ja fyysisesti todella rankasta tilanteesta. Äitinin on yltiöpäisen lapsirakas ja jaksaa innostua jokaisesta vastaantulevasta lapsesta. Tuntuu tosi pahalta tämä oma tilanne, ihan kuin estäisin häneltä isovanhemmuuden, enkä haluaisi kertoa asiasta, koska hän odottaa omaa lapsenlasta niin kovasti. Työkavereilla, sukulaisilla jne. niitä löytyy.. tiedän, että äitini maailma romuttuisi täysin tästä tiedosta, joten siksi kannan taakkaa itse (mieheni kanssa tietyst). Tosin välillä tulee mieleen, että itsensä suojelemiseksi pitäisi kertoa. En nimittäin jaksa sitä vouhotusta muiden lapsia kohtaan. Tunnen liikaa katkeruutta, vihaa näitä onnellisia perheitä kohtaan... Mutta en pysty puhumaan asiasta ilman kyyneleitä, joten kertominen on vaikeaa. Olenhan aina ollut se selviytyjä meidän perheessä. Tukea tässä tosiaan kaipaisi, kun tuntuu ettei mieskään ole aivan samalla aaltopituudella. Miten teidän muiden äidit ovat asiaan suhtautuneet? Itse pelkään, että äitini ottaisi asian todella raskaasti ja murehtisi sitä yöt ja päivät... en haluaisi hänelle sitä tuskaa. En oikein tiedä, mitä tehdä...