Hei.
En kokenut tämä "keskustelun" kuuluvan nuorten palstalle, enkä kyllä oikein tännekään, mutta haluaisin nyt kuitenkin vähän avautua:
Olen "nuori mies", 18 vuotta. Elämäni on yleisesti hyvässä kunnossa: asun hyvässä kämpässä Helsingissä, opiskeluni ovat menneet ihan hyvin ja minulla on jonkinverran ystäviä.
Mutta kaipaan nyt enemmän seurustelukumppania... Olen ollut sinkkuna pari vuotta. Aluksi se tuntui vapauttavalta, kun ei enää tarvinnut kokoajan ottaa toista ihmistä huomioon. Mutta nyt viimeiset puolivuotta, eritysesti viime viikkoina, tämä "yksinäisyys" on todella iskeytynyt tajuntaani. Viikonloppuillat ovat rankimpia aikoja, silloin toivoo että vierellä olisi joku jota voisi edes halata! Joskus saan ns. "yksinäisyyskohtauksia", kun tajuaa että siinä vierellä ei ole ketään. Masennun ja lähes itken. Mutta sitten kohtaus saattaakin mennä nopeasti ohi, enkä murehdi asiaa enempää. Olen se sama nuori mies, jonka elämä on kunnossa.
Mutta ei se yksinäisyys mene pois. Se on aina alitajuisesti mukana kaikkiala missä liikun, haaveilen aina että joku olisi siinä vieressä...
En kokenut tämä "keskustelun" kuuluvan nuorten palstalle, enkä kyllä oikein tännekään, mutta haluaisin nyt kuitenkin vähän avautua:
Olen "nuori mies", 18 vuotta. Elämäni on yleisesti hyvässä kunnossa: asun hyvässä kämpässä Helsingissä, opiskeluni ovat menneet ihan hyvin ja minulla on jonkinverran ystäviä.
Mutta kaipaan nyt enemmän seurustelukumppania... Olen ollut sinkkuna pari vuotta. Aluksi se tuntui vapauttavalta, kun ei enää tarvinnut kokoajan ottaa toista ihmistä huomioon. Mutta nyt viimeiset puolivuotta, eritysesti viime viikkoina, tämä "yksinäisyys" on todella iskeytynyt tajuntaani. Viikonloppuillat ovat rankimpia aikoja, silloin toivoo että vierellä olisi joku jota voisi edes halata! Joskus saan ns. "yksinäisyyskohtauksia", kun tajuaa että siinä vierellä ei ole ketään. Masennun ja lähes itken. Mutta sitten kohtaus saattaakin mennä nopeasti ohi, enkä murehdi asiaa enempää. Olen se sama nuori mies, jonka elämä on kunnossa.
Mutta ei se yksinäisyys mene pois. Se on aina alitajuisesti mukana kaikkiala missä liikun, haaveilen aina että joku olisi siinä vieressä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
No itse olen 21v nainen enkä edes ole ikinä seurustellut. Sen vaan sanon, että itsekin tunnistan juuri samanlaiset "yksinäisyyskohtaukset." Itselläni ei ole paljon edes ystäviä, mutta silti elämä menee omalla painollaan eteenpäin. Minulle tällainen "kohtaus" voi tulla jos vaikkapa kuuntelen radiota ja siellä joku puhuu parisuhteista ja missä on kumppaninsa tavannut yms. Yleensä tulee huono mieli ja vähäksi aikaa masentuu, joskus jopa suoraan sanottuna vituttaa kun mediassa aina jauhetaan parisuhdejuttuja kuin ihmisen elämässä ei muita kiinnostuksen kohteita olisi ollenkaan. Ja yleensä nämä masennuskohtaukset menevätkin aika nopeasti ohi jos on jotain tekemistä, iltaisin kun olen kotona surun tunne yleensä jatkuu kunnes menen nukkumaan.