Mites se mukulan nukuttaminen nyt pitäisi oikea oppisesti mennä?
Meillä menee suunnilleen näin (poju 2kk):
jossain vaiheessa iltaa päätetään että nyt on aika mennä sänkyyn. syötetään, vaihdetaan vaipat ja viedän omaan sänkyyn. Siinä sit aletaan tunkee tuttia suuhun ja hytkyttää. Muksu voisi tän nukahtamis ajan olla vaikka sitterissäkin johon nukahtaisi itsesään ennemmin tai myöhemmin. siitä olisi helppo kantaa sänkyyn, mut vauva lehdessä oli juttu ettei näin kannata toimia.
jamppa on nyt tosiaan reilu 2 kk ikäinen. missä vaiheessa vauvalle alkaa tulla unirytmiä ja missä vaiheessa sitä kannattaa alkaa toteuttamaan?
kiitti vastanneille jo
Meillä menee suunnilleen näin (poju 2kk):
jossain vaiheessa iltaa päätetään että nyt on aika mennä sänkyyn. syötetään, vaihdetaan vaipat ja viedän omaan sänkyyn. Siinä sit aletaan tunkee tuttia suuhun ja hytkyttää. Muksu voisi tän nukahtamis ajan olla vaikka sitterissäkin johon nukahtaisi itsesään ennemmin tai myöhemmin. siitä olisi helppo kantaa sänkyyn, mut vauva lehdessä oli juttu ettei näin kannata toimia.
jamppa on nyt tosiaan reilu 2 kk ikäinen. missä vaiheessa vauvalle alkaa tulla unirytmiä ja missä vaiheessa sitä kannattaa alkaa toteuttamaan?
kiitti vastanneille jo
Vastaukset 7
Vanhimmat
2kk ikäinen vauva vielä nukkuu sillon kuin itsestään tuntuu. Se voi ruveta nukkuu vaikka yhdeksältä illalla tai sitten yhdeltä yöllä.
Meillä on 4kk ikäinen vauva ja rytmi on tullut vauvalta itseltään, jota sitten tuetaan oikeanlaisilla rutiineilla. Eli samaan aikaan syödään, jonka jälkeen vaihdetaan vaippa, yöpuku ja iltapesut. Sitten illan viimeiset leikit. valotkin meillä sammutetaan ja telkkari hiljennetään. Meillä tähän unen houkuttelurutiineihin menee 1,5h aikaa, Yleensä.
4kk:Kin on aika pieni, mutta tosiaan nukahtaminen tulee vauvalta itseltään. Jos joku ilta valvotaankin pitempään, ni sille ei oikeastaan voida mitään, silloin valvotaan. Vauvaa ei voi pakottaa nukkumaan, ainoastaan houkuttelemaan.
Rutiineista ja vauvasta se lähtee. Älä hermostu, kyllä se sieltä ajallaan tulee. Meillä tuli ihmeen nopeasti, vaikka olin varautunut pahempaan.
Nyt vauvan voi jo iltarutiineiden jälkeen laskea omaan sänkyyn jonne hän sitten itsekseen nukahtaa, Yleensä =)
Aivan liian pieni tuo teidän vauvanne mihinkään "unikouluihin".. Niitä voitte alkaa kokeilemaan vasta puolen vuoden päästä. Tällä hetkellä pitäisi mennä vielä vauvan rytmin mukaan, nukutaan kun väsyttää ja jos siihen sitteriin nukahtaa niin mitäs sitten? Kyllä meillä tyttö nukahteli tuon ikäisenä sitteriin, syliin, sohvalle.. Eipä siitä ole haittaa ollut nykyiseen nukahtamiseen :)
Ei kaikkea kirjoitettua kannata niin tosissaan ottaa.. Ja unirytmi vauvalle muodostuu pikkuhiljaa.. Meillä alkuun nukahti yöunille vasta puolenyön jälkeen, josta sitten pikkuhiljaa alkoi aikaistumaan. Nyt tyttö puolivuotta ja nukkumaan menee siinä kahdeksan ja yhdeksän välillä..
pitää mennä!
Eli vauva nukkuu silloin ku nukuttaa ja syö kun syö. Alle 3 kk ikäisistä 95% tarvitsee sylin nukahtaakseen helposti ja pian.
Asiantuntijat kyllä suosittelee, että mennään vauvan rytmissä, mikä tarkoittaa, että vauva syö ja nukkuu noin 3 h sykleissä ympäri vuorokauden. Se aikuisten rytmi muodostuu hitaasti.
Vauvantahtisuus tarkoittaa vauvan kuuntelua ja sitä, että vanhempi opettelee tulkitsemaan hänen viestejään ja pyrkii vastaamaan näihin viesteihin mahdollisimman nopeasti parhaalla osaamallaan tavalla. Se on äidin tietoista herkistymistä omille vaistoilleen sekä lapsensa yksilöllisille tarpeille ja lapsen tavalle kommunikoida niistä.
Rutiineilla ja turvallisuudella taas tarkoitetaan sitä, että asiat toistuvat totutulla tavalla, vaikkapa ennakoitavassa järjestyksessä. Näin vauva oppii, että tietystä asiasta seuraa toinen tietty asia: Esimerkiksi, että yöpaidan pukemisen jälkeen mennään nukkumaan. Tai, että kun äiti avaa paidannappeja ja juttelee rauhoittavasti, niin pian saa maitoa. Ennen nukkumaanmenoa voidaan vaikkapa laulaa jokin tietty laulu, tai vanhemmat voivat keksiä yhdessä vauvan kanssa jonkin oman, mukavan rutiinin. Ja niin edelleen.
Mitään aikakäsitystähän pienellä vauvalla ei ole, joten hänelle vanhemmasta lähtevät, kelloon perustuvat "rutiinit" on täysin mielivaltaisia eivätkä auta häntä hahmottamaan maailmaa turvallisena tai ennakoitavana.
Vauvavuoden vanhemmuuden tärkein tehtävä on luoda lapselle perusturvallisuus, hyvän itsetunnon perusta. Perusturvallisuus syntyy yksinkertaisista asioista: siitä, että vauva tietää saavansa ruokaa kun on nälkä, kuivaa kun on märkä ja lämpöä kun on kylmä - ja rakkautta rajattomasti. Että maailmassa voi luottaa siihen, että silloin joku auttaa, kun tarvitsen apua. Se syntyy siitä, että lapsi tietää, että häntä rakastetaan sellaisena kun hän on, huolimatta esim. siitä, onko hän väsynyt tai kipeä (eli syliin pääsee aina kun tarvitsee). Rakkauden välittämisen keinoja on vauvalle (ja tosiasiassa aikuisellekin) hyvin vähän. Sanat eivät tarkoita mitään aikuisellekaan, jos ne ovat tekojen kanssa ristiriidassa. Jos ystäväsi vakuuttaa sinulle olevansa rehellinen, vaikka tiedät hänen valehtelevan, niin sanoilla ei ole mitään merkitystä. Samalla tavalla vauvalle voi sanoa rakastavansa, mutta jos sitä ei konkreettisesti hänelle näytä (kosketuksella, imetyksellä, katsekontaktilla, kantamisella, vuorovaikutuksellisella hoivalla), ei hän sitä voi tietää eikä uskoa.
Lapsentahtisuus ON linja. "Ajallaan" on vauvalle silloin, kun tarvitaan, ei silloin kun äitiä huvittaa. Vauva mukautuu perheen rytmiin olemalla pienestä asti mukana toiminnassa. Sylissä, kantoliinassa, syöttötuolissa; katsomassa, kun äiti valmistaa ruokaa, tiskaa, tekee pieniä jokapäiväisiä rutiineja - ja mahdollisuuksien mukaan toiminnassa osallisena: Kiskomassa pyykkejä koneesta, kantamassa tärkeää esinettä lelulaatikkoon, "imuroimassa", "pesemässä" perunoita. Oleellista ei ole se, että lapsi on tässä vaiheessa enemmän hidaste kuin apu - oleellista on se, että hän osallistuu - että hänet osallistetaan. On myös oltava aikaa pysähtyä, ottaa lapsi syliin tankaamaan turvaa ja läheisyyttä (äidillekin tekee välillä tauko hyvää), jotta hän jaksaa taas seurata maailmaa. Kun lapsi oppii luottamaan siihen, että äiti rakastaa häntä silloinkin, kun kuorii perunoita, ei hänelle tule tarvetta testata asiaa kerta toisensa jälkeen. (Lapset ovat optimisteja: "vaikka äiti ei eilen näyttänytkään rakastavan minua perunoita kuoriessaan, ehkä hän tänään rakastaa, jos oikein teen itseni huomatuksi...").
Se, mitä lapselle itse asiassa viestii ja se, mitä lapselle yrittää viestiä, eivät aina vanhemmuudessa kohtaa. Muutos kohti lapsentahtisuutta ja yhteistoiminnallista perhe-elämää voi tuoda tähän apua.
Lapselle rakkaus on tekoja ja mukaan ottamista - ei tyhjiä sanoja, lausumattomia ajatuksia tai mielivaltaisia kellonaikoja.
Ehkä saatte vauvanne parhaiten uneen, kun hän on sylissä tai makaa vieressänne sängyssä. Sitten kun vauva on nukahtanut ja jos ei ole yö, voitte siirtyä muihin puuhiin.
Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö
Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.
Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten". Emolla hän tarkoittaa niin isää kuin äitiäkin, tai muuta läheistä aikuista.
Läheisyys kasvattaa itsenäisyteen
Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.
"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.
Läsnäolo ja kosketus rauhoittavat
Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80—85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"
Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.
Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."
Perhepeti ehkäisee väsymystä
Perhepedissä tai samassa huoneessa nukkuvat vanhemmat ja lapset nukkuvat yleensä paremmin. Koska äiti on lähellä, lapsen ei tarvitse herätä täydellisesti ja itkeä saadakseen huomiota. Äiti voi hoitaa vauvaa ennen kuin kumpikaan on täysin hereillä. Tämä taas vähentää äidin väsymyksen tunnetta. Lähekkäin nukkuminen edistää myös imetystä. Perhepedissä nukkuvat äidit imettävät keskimäärin kaksi kertaa pidempään kuin muut äidit. Muiden rintaruokinnan etujen lisäksi yölliset imetykset lisäävät hapen virtausta, mitä on hyväksi kasvulle ja vastustuskyvylle.
Suurimmalle osalle, jopa 90 %:lle maailman ihmisistä perhepeti on itsestään selvä osa vauvaperheen elämää. Perhepeti nähdään myös imetystä tukevana toimintamallina. Äidinmaito sulaa nopeasti ainutlaatuisen koostumuksensa takia. Siksi rintaruokitut vauvat tarvitsevat ruokaa usein, joten äidin on pysyttävä vauvan lähellä päivin ja öin.
Yösyötöt saattavat olla yksi luonnon mekanismeista suojata vauvaa liian syvältä ja liian pitkältä unelta, josta vielä kehittymättömät säätelymekanismit eivät saa vauvaa hereille. Jos vauva nukkuu yksin omassa sängyssään, mahdollisesti jopa omassa huoneessaan, hän ei välttämättä heräile yhtä helposti.
Antakaa noin pienen nukahtaa syliin!
Kuinka moni aikuinen haluaa nukkua yksin? Jos aikuinen nukkuu toisen ihmisen kanssa, miksi oletetaan, että vastasyntynyt, joka ei edes välttämättä vielä ymmärrä olevansa äidistään erillinen olento, haluaisi nukkua yksin?
Sääli, että esimerkiksi lastenlääkärit ja neuvoloiden terveydenhoitajat eivät useinkaan kerro muista kuin totutuista yöjärjestelyistä lapsiperheissä. Yksipuolinen informaatio tyrmää ne perheet, joissa toimitaan tai haluttaisiin toimia hieman eri tavalla. Kaikki eivät jaksa ja uskalla toimia vastoin "virallisia ohjeita". Aina löytyy naapurin täti, anoppi tai työkaveri joka nakertaa luottamusta omiin ratkaisuihin vetoamalla siihen että "kun lastenlääkärikin niin suositteli".
Samassa huoneessa tai isossa koko-perheen-pedissä nukkuminen ei ole epänormaalia, ei edes epämukavaa, jos tilaa on riittävästi. Monissa perheissä lapsilla on omat sängyt, jopa omat huoneet, silmänlumeeksi, koska "niin kuuluu olla", ja tosiasiassa lapset nukutetaan vieressä. Vanhemmat kantavat syyllisyyttä ja tuntevat häpeää, jos salaisuus paljastuu. Aikuiset ihmiset voivat olla hyvin julmia puheissaan, myös puhuessaan lapsille: "Et kai sinä nyt enää äidin vieressä nuku, iso poika/tyttö!". Päälle "hyväntahtoista" naurua.
Meredith F. Smallin kirjassa Our babies, ourselves. How Biology and Culture Shape the Way We Parent kerrotaan mielenkiintoisella tavalla ja runsain esimerkein miten eri tavalla eri kulttuureissa suhtaudutaan vauva-aikaan.
Vauvojen nukuttaminen yksin omassa huoneessa on tapana vain länsimaisissa teollistuneissa yhteiskunnissa pohjois-Amerikassa ja osassa Eurooppaa.Kaikissa muissa kulttuureissa kautta maailman, myös ei-kehitysmaissa kuten Japanissa, lapset nukkuvat joko vanhempiensa tai sisarustensa kanssa.
Maahanmuuttajilla, jotka tulevat kulttuureista, joissa lapset nukutetaan viereen, tapa säilyy uudessakin kotimaassa. Se on viimeisimpiä säilyneitä tapoja ennen mukautumista valtakulttuuriin. Amerikan afrikkalais-amerikkalaisesta väestönosasta noin 70 % nukuttaa lapsiaan vieressä, valkoisilla luku on 55 %. Englannin aasialaiset vanhemmat nukkuvat lasten kanssa, vaikka virallinen terveydenhuoltojärjestelmä ei käytäntöä tue eikä hyväksy.
Siinä missä amerikkalainen tai suomalainen äiti pelkää, että lapsen nukuttaminen vieressä on jotenkin lapsen psyykettä vahingoittavaa ja tekee hänestä epäitsenäisen, guatemalalainen maya-äiti tai itä-Kentuckylainen isoäiti (Appalakeilla ja Kentuckyn itäosissa on säilynyt tapa nukuttaa lapset vieressä) paheksuvat miten kukaan voi antaa vauvansa nukkua yksin ja ihmettelevät kuinka on mahdollista ylläpitää kiinteitä perhesuhteita samalla kun loitontaa lapsia itsestään.
Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.
Antroplogi ja unitutkija James Mckenna kiinnostui vauvojen unesta jo vuonna 1978. Siitä lähtien hän on tutkinut millaista vauvojen uni on ja miten vauvat parhaiten nukkuvat. Hänellä on yksi ainoa ohje kaikille vanhemmille: "Nukkukaa lastenne kanssa!", ja paljon tätä ohjetta tukevaa tausta-aineistoa. McKenna on tarkkaillut vähintäänkin satoja äiti-lapsipareja unilaboratoriossaan ja on havainnut saman kaavan yhä uudelleen ja uudelleen.
McKennan mukaan vauvojen unta säätelee samassa huoneessa ja sängyssä nukkuvien hengitys, vauva tahdistuu äidin (yleensä vauvan vieressä nukkuja on äiti) hengityksestä ja liikkeistä. Tämä ilmiö saattaa olla yhteydessä kätkytkuolemiin, joskin niihin vaikuttavat todennäköisesti lukuisat muutkin tekijät. On kuitenkin viitteitä siitä, että joissain tapauksissa yksin nukkuva vauva saattaa vaipua liian syvään uneen, koska hänellä ei ole vierellään "tahdistajaa".
Uusvanhaa vanhemmuusoppia etsimässä
Teollistuneiden länsimaiden erääksi ongelmaksi on noussut ilmiö, jota kutsutaan ”kateissa olevaksi vanhemmuudeksi”, tai ”varastetuksi vanhemmuudeksi”.
Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista.
On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.
Sikiön olosuhteet kohdussa ovat pysyneet samanlaisina kuin muinaisilla esi-isillämme, sen sijaan ulkopuolinen maailma on muuttunut paljon. Vauva ei syntyessään tiedä muutoksista mitään, hän ei erota syntyykö kivikaudelle vai 2000-luvulle.
Vauva syntyy vaistojensa varaan, syliin otettavaksi. Se on paikka, jossa hän osaa olla. Vauvalle sylistä pois joutuminen on hylkäämistä ilman toivoa. Se on hänelle elämän ja kuoleman kysymys, olla turvassa, tai tulla pedoille jätetyksi.
Yhdessä nukkuminen tahdistaa vauvaa
Vauvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvojen uni on ensimmäisten 3-4 kuukauden aikana hyvin erilaista kuin aikuisten, esimerkiksi REM-unen osuus on suurempi kuin aikuisilla. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus, yksin nukkuvilla vauvoilla hengityksen "tahdistaja" puuttuu. Yksin nukkuvat vauvat vaipuvat syvempään uneen ja heidän yhtäjaksoiset unijaksonsa ovat pidempiä kuin yhdessä vanhempien kanssa nukkuvilla vauvoilla.
Jos äidin ja lapsen unirytmi on sama, äiti ei väsy kohtuuttomasti, koska hän havahtuu yöllä ruokkimaan vauvaansa molempien unen ollessa keveimmillään. Yösyöttöihin ei kulu paljon aikaa, ja äiti saa nukuttua pidempiä yhtäjaksoisia unijaksoja.
Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.
Aikakäsitys kehittyy hitaasti. 5-vuotias osaa odottaa seuraavaan päivään, 10-vuotias pystyy odottamaan "seuraavaan synttäriin", ja vasta aikuisena ihminen pystyy suhteuttamaan pidempiä ajanjaksoja koko elämäänsä nähden.
Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.
Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.
Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.
Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.
Lapsenhoitoapua luolasta
Eläinten poikaset leimautuvat vain havainnoimalla, ihmislapsi tarvitsee vastavuoroisen suhteen pääasiallisiin hoitajiinsa. Kiintymyssuhteen luominen vaatii aikaa ja aitoa vuorovaikutusta. Kiintymyssuhdetta ei luoda ns. laatuajalla, eikä siihen ole olemassa valmiita ohjeita.
Varhaisten kiintymyssuhteiden laatu määrittelee ihmissuhteita myös aikuisena. Välttelevästi tai ristiriitaisesti kiinnittyneestä lapsesta voi tulla tunnekylmä ja itseriittoinen tai pelokas ja aggressiivinen aikuinen. Turvallisesti kiinnittynyt lapsi tarkkailee ja tutkii ympäristöään ja kasvattaa itse etäisyyttä hoitajiinsa.
Imettävä äiti on vauvalle ravinnon lähde ja siten ehdoton ykkönen, mutta isän ei tarvitse imetyksen vuoksi jäädä taka-alalle. Isän rooli voi aluksi olla näkymättömämpi, mutta se on erittäin tärkeä koska isä varmistaa äidin jaksamisen. Isät vaikuttavat myös epäsuorasti lastensa kasvuun: miehiltään tukea saavat naiset imettävät lapsiaan kauemmin.
Imetys, kantaminen ja yhdessä nukkuminen auttavat luomaan vahvan kiintymyssuhteen lapseen. Kiintymyssuhde vaikuttaa koko perheeseen: kun suhde lapsiin on tiivis ja tasapainoinen, vanhemmat nauttivat syvemmin vanhemmuudestaan ja toisistaan. Vahvan kiintymyssuhteen perheitä yhdistää myös erityinen herkkyys, joka näkyy kaikilla elämäaloilla. Turvallisesti ja vahvasti kiinnittyneistä lapsista tulee usein lapsia, jotka uskaltavat puuttua epäkohtiin, ovat oikeudenmukaisia ja välittävät enemmän toisista ihmisistä kuin tavaroista.
Vanhemmat voisivat ottaa oppia vauvoistaan ja yrittää unohtaa elävänsä 2000-luvulla. Luolamiesvanhempien tietämys - tai tietämättömyys – saattaisi riittää nykyvanhemmillekin. Vastasyntyneen vaistot ja tarpeet ovat nyt samanlaiset kuin kivikaudella, - niin myös parhaat tavat vastata niihin.