Joopa joo. Mä olen aina tuntenu itteni todella yksinäiseksi. Kouluajoilta asti. Olen mies, 40v ja olen edelleenki yksinäinen. Työssä käyn, mutta siihen elämä jääkin.
Tunnen olevani jotenki ylimääränen, etten kuulu mihinkään joukkoon.
Olen käyny monissa ns. vertaistukiryhmissä aikanaan, mutta kavereita niistä ei löydy. Kaikki vapaapäivät kulutan aikaani neljän seinän sisällä, harvemmin lähden mihinkään. Joskus yritän tehdä jonku pienen kävelylenkin, että piristyis.
Olen masennukseen taipuvainen, ja nytkin olen ollut sairauslomalla muutaman päivän masennusoireiden takia.
En tiedä mikä siinä on, mutta viikonloput tahtoo olla mulla aika synkkiä, jostain syystä. Silloin pysyn aina sisällä, enkä yleensä lähde mihinkään.
Joku voi tietty ajatella, että turhaan ruikutan, mutta ei se ihan niinkään ole.
Nytki ois tehny mieli lähtee Kirjamessuille, mutta jätin väliin. Olen useana vuonna niissä käynytkin.
Juuri erilaisissa messutapahtumissa tykkään käydä siksikin, koska siellä mun yksinäisyys on näkymätöntä.
Olen miettinyt paljon sitä, miksi olen näin yksinäinen. Ehkä ulkoinen olemus karkottaa tai jotain muuta, aistiiko toiset minusta jotain negatiivista ja siksi välttelevät?
Töissä olen ainakin sosiaalinen, eikä varmaan kukaan aavista (onneksi?) kuinka yksin todella olenkaan.
No, elämä on tämmöstä mulla, ja on vain ollu pakko sopeutua tähän. Vai tottuuko tähän yksinäisyyteen koskaan?
Kyllä se jollain tavalla raastaa ja itsestä häviää joka päivä jotain mitä ei takas saa.
Tunnen olevani jotenki ylimääränen, etten kuulu mihinkään joukkoon.
Olen käyny monissa ns. vertaistukiryhmissä aikanaan, mutta kavereita niistä ei löydy. Kaikki vapaapäivät kulutan aikaani neljän seinän sisällä, harvemmin lähden mihinkään. Joskus yritän tehdä jonku pienen kävelylenkin, että piristyis.
Olen masennukseen taipuvainen, ja nytkin olen ollut sairauslomalla muutaman päivän masennusoireiden takia.
En tiedä mikä siinä on, mutta viikonloput tahtoo olla mulla aika synkkiä, jostain syystä. Silloin pysyn aina sisällä, enkä yleensä lähde mihinkään.
Joku voi tietty ajatella, että turhaan ruikutan, mutta ei se ihan niinkään ole.
Nytki ois tehny mieli lähtee Kirjamessuille, mutta jätin väliin. Olen useana vuonna niissä käynytkin.
Juuri erilaisissa messutapahtumissa tykkään käydä siksikin, koska siellä mun yksinäisyys on näkymätöntä.
Olen miettinyt paljon sitä, miksi olen näin yksinäinen. Ehkä ulkoinen olemus karkottaa tai jotain muuta, aistiiko toiset minusta jotain negatiivista ja siksi välttelevät?
Töissä olen ainakin sosiaalinen, eikä varmaan kukaan aavista (onneksi?) kuinka yksin todella olenkaan.
No, elämä on tämmöstä mulla, ja on vain ollu pakko sopeutua tähän. Vai tottuuko tähän yksinäisyyteen koskaan?
Kyllä se jollain tavalla raastaa ja itsestä häviää joka päivä jotain mitä ei takas saa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oli kuin omasta kynästä kirjoitettua tekstiä.. paitsi että ikää on vasta neljännesvuosisata.
Töissä tuntuu olevan itselläkin kiintopiste eikä sosiaalista elämää ulotu sen ulkopuolelle...
Harrastuksiin koitan välillä yksinäisyyttä hukuttaa mutta vähän väkisin yrittämisen maku jää loppujen lopuksi suuhun.
Töissä mullakin onnistuu sosialisointi pinnallisissa työkaverisuhteissa mutta muuhun ei juurikaan kykene...
Työtoverit eivät varmasti arvaa että tuo kaveri mietti viikonloppuna että, tekisikö itsemurhan hirttäytymällä vai tukehduttamalla itsensä pakokaasuihin...
Olen myös nelikymppinen mies ja vaikka olenkin perheellinen niin perheen ulkopuoleisia ihmissuhteita minulla on hyvin vähän. Luin lehdestä juuri vähänaikaa sitten Englantilaisesta tutkimuksesta, että sellaiset ihmiset ovat onnellisimpia joilla on vähintään kymmenen ystävää. Kirjoittelen mielelläni.
[email protected]
vittuuko valitat et tiijä mitää yksinäisyydestä sullahan on perhe eihän silloin ole yksin.
Minähän en missään tapauksessa valita, mutta perhe koostuu hyvin erilaisista ihmissuhteista ja ne on avain eriasia kuin miesten välinen kaveruus. Perheessä ihmissuhteet on usein hyvin vaativia ja silloin usein kaipaa miesten leppoista seuraa.
Minulla on vain kaksi kissaa, ei mitään ja ei ketään muuta. Ei ole edes työpaikkaa. Kerran kuussa tapaan mielenterveyshoitajan, joka katsoo papereista kuka olen, kun saavun.
Kuminauha on nyt venynyt niin pitkäksi että se ei veny enää.
Luovutan.
älä luovuta rakas
Uskon
Olet vielä nuori.
Uskon ,että loydät vielä sen oikean.
Lähde vapaaaikana vaan jonnekkin älä jää neljän seinän sisälle.
Etsi itsellesi enemmän harrastuksia.
Älä anna periksi masennukselle kun olet sairauslomalla olet vielä yksinäisempi,et näe ketään.Onneksi sulla on työpaikka jossa voit vähän vaihtaa ajatuksia.
Tovotan sulle kaikkea hyvää.
Pidä lippu korkealla.