Tätä on kestänyt varmaan puolitoista kuukautta, enkä ole varma, onko tämä masennusta vai ''murrosikään liittyvää'' niinkuin jotkut ovat väittäneet.
Epäilen siis olevani masentunut. Olen 14-vuotias tyttö ja musta tuntuu, että perheen sisäiset riidat ja ongelmat ovat tehneet tehtävänsä. Musta tuntuu, ettei mulla ole melkein minkäänlaista yhteyttä muihin perheenjäseniin. Vietän huoneessani aina koko päivän tietokoneella istuen. Ainoat ajat, milloin muiden seurassa olen on ne ajat kun käyn hakemassa syötävää, vessassa tai aamulla lähden kouluun. Muuten istun omassa huoneessani. Kavereiden kanssa en ole ollut n. 4 kuukauteen vapaa-ajalla ja muutenkin tuntuu, etteivät he oikeasti edes haluaisi olla mun kanssa, kun niillä on aina omat jutut, joihin mä en kuulu millään lailla.
Mun mieliala on laskenu tosi paljon kevääseen verrattuna. Mikään ei jaksa kiinnostaa, oon tosi ärtynyt kokoajan ja itken usein. Joskus ilman syytäkin. Jos joku tulee mun huoneeseen alan automaattisesti huutaa, vaikkei olisi ollut tarkoituskaan ja sitten tulen vihaiseksi. Joskus tuntuu, että olen syyllinen asioihin, mihin mulla ei ole periaatteessa mitään yhteyttä, esim. äitipuoleni ja isäni riidat.
Koulussa keskittyminen on tullut vaikeammaksi, koska perheen sisäiset ongelmat painavat päälle. Mistään ei meinaa tulla mitään. Olen saanut ahdistuskohtauksiakin n. viisi kertaa tämän puolentoista kuukauden aikana. Joskus pahempia, joskus lievempiä. Tunnen itseni myös entistä väsyneemmäksi, mutta vaikka olen väsynyt, en joskus malta saada unta millään. Stressaan myös aika paljon kouluasioista. Kokeista on pakko saada vähintään 9- vaikka se tuottaakin nykyään suurta ponnistelua, jota en kuitenkaan enään jaksa tai muuten meinaa tulla itku. Lukiokin stressaa jo, vaikka olen vasta kasilla.
Ruokahalukin on muuttunut. Syön kyllä yhtä usein (n. 5 kertaa päivässä), mutta annokset ovat pienentyneet. Enään en syö kouluruoan jälkeen kunnon ruokaa ja syömisen jälkeen alkaa usein oksettaa. Usein tulee myös huimausta ja tunnetta, että ei jaksa tehdä yhtään mitään. Olen myös alkanut tuntea epämääräistä kipua aina välille oiken puoleisen keuhkoni kohdalla ja mahassa myös.
Todella usein tuntuu, ettei mulla ole mitään väliä. Tuntuu, että mua ei oikeesti ois kukaan ees tänne halunnu. Että kukaan ei oikeesti välitä musta, esittää vaan. Tosi usein käynyt mielessä itsemurha. Se kävisikin helposti. Ei tarvitsisi muuta kuin hakea kaapista erään perheenjäseneni sydänlääkkeet ja vetää ne naamaan ja siinä se. Tosi usein myös tehnyt mieli vetää päät ja jotain epämääräisiä pillereitä kaapista, vaikken ole koskaan alkoholia juonut. Mua myös pelottaa monet melkein mahdottomatkin asiat aika paljon.
Tää nyt ei teistä varmaan kauheen vakavalta kuulosta, mutta tää on täyttä helvettiä. Käyn kyllä koulupsykologilla, mutta siellä käynti ahdistaa mua tosi paljon. Mua ahdistaa sekin, jos joku kyselee mun voinnista yhtään mitään. Olen tehnyt tohtori.fi:ssä masennustestin joka kertoi, että saatan olla masentunut. Kannattaako siihen uskoa? Olenko minä masentunut?

Vastaukset 35
Vanhimmat
hei, kyllä varmasti olet masentunut, jos olet miettinyt itsemurhaa ja sinulla on ollut itsetuhoisia ajtuksia ja ''voimattomuuden'' tunnetta. itse olen masentuneisuuteen taipuvainen 22-vuotias tyttö.
luulen että sun iässä se masentuneisuus on vielä ihan asiaan kuuluvaa, mutta ehdottomasti olisi nyt tärkeintä mennä puhumaan jollekkin, esim. koulun terkkari tai sitten varata aika ihan terveyskeskukseen lääkärille, jos koulun terkkari ei ota sinun kertomiasi asioita todesta (voin sanoa että oma terkkarini aikoinaan ei ottanut todesta puheitani masennuksesta...)
tärkeintä on että puhut pahasta olostasi, kyllä sinua kuunnellaan:)
jos voit puhua vanhemmillesi, olisi sekin hyvä asia. monet eivät vain pysty puhumaan läheisilleen pahasta olosta, silloin esimerkiksi terapeutin apu on tarpeen.
mutta nyt siis lääkärille, hän kyllä ohjaa terapeutille jos kokee sen sulle tarpeelliseksi.
ei kuitenkaan kannata luulla itseään miksikään kummajaiseksi:)
Musta tuntuu, että jos alan tarkemmin jollekkin puhuun mun olosta, että se nautaa mut ulos sieltä huoneesta. Pelottaa, ettei se ota mua tosissaan. Siks en haluis tästä kauheesti puhua kellekkään kuraattorille jne. Sille psykologille oon kertonu vaan ahdistuskohtauksesta, enpä paljoo muusta...
Juu ehkä olet masentunut, mutta onko sillä edes merkitystä? Sehän on vain termi. Sulla ainakin on nyt vaikea aika elämässäs, sen tietää jo ilman testejäkin.
Ois tärkeää saisit selvitettyä välit perheesi ja huoltajiesi kanssa. Selviäisikö ne puhumalla? Kannattaa kokeilla. Ehkä ois hyvä jos sun huoltajat ois mukana yhellä tai kahella psykologikäynnillä. Se varmaan kuulostaa susta ihan kauhealta, mut ei varmaan ois pahitteeks.
Se on huono juttu, että olet eristäytymässä. Eristäytyminen, jos mikä tekee hallaa mielenterveydelle. Jos koittaisit löytää samanhenkisiä kavereita, tai sit pyytäisit jotain sun nykyistä kaveria johonkin mukaan, mikä kiinnostais teitä molempia.
Voimia!
En tahdo selvittää välejäni varsinkaan äitipuoleni kanssa. Olen vihannut häntä siitä lähtien kun hän meille muutti, eli n. 5vuotta. Hän on inhottava ja hän on tehnyt inhottavia asioita, joita en nyt tässä ala sepitellä.
Se kuulostaa kauheelta, että vanhemmat tulis mukaan sinne psykologikäynnille. Mä en varmaan ees pystyis meneen sinne, jos ne istuis siellä, koska sinne meneminen ahdistaa mua jo nyt. Ja mä en halua puhua niille jostakin syystä..
On mulla yks kaveri. Hän on tosin netistä, mutta oon tavannut sen pari kertaa. Tosin salaa, koska vanhempani eivät tykkäisi. Hän on mua kylläkin 5 vuotta vanhempi. Saattaa kuulostaa paljolta, mutta se on mulle tosi tärkee ja se on ehkä ainoa, joka ymmärtää mua nyt. Tää asuu kylläkin n. 200-300km päässä musta, että ei sitä kovin usein voiskaan nähä..
Sano isällesi, että et tunne oloasi turvalliseksi siellä teidän yhteisessä kodissanne ja se tilanne vaikuttaa häiritsevästi kaikkeen elämiseesi.
Ehkä asian sanominen ääneen herättää hänet ajattelemaan ja laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Murrosikäinen tytär tarvitsee nyt isänsä huolenpitoa enemmän kuin aikuinen nainen.
Teettekö koskaan isäsi kanssa mitään kahdestaan? Menettekö koskaan mihinkään kahdestaan?
Älä syyllistä itseäsi, nuori ihminen. Aikuisilla on velvollisuus järjestää keskinäiset välinsä muutoin kuin kaatamalla ne lasten niskoille.
Ehkä jotkut aikuisten harkitsemattomat sanat ovat saaneet sinut tuntemaan syyllisyyttä?
Isäni on sellainen, että han nauraa monelle minun mielestäni vakavalle asialle, joten musta tuntuu, ettei se ottas mua tosissaan.
Emme ole isäni kanssa menneet mihinkään kahdestaan sen jälkeen kun äitipuoleni tuli ja kun he saivat kaksi lasta. Eikä isällä ole aikaa. Hän on yksityisyrittäjä ja töitä piisaa niin kotona, kuin rakennuksellakin.
''Ehkä jotkut aikuisten harkitsemattomat sanat ovat saaneet sinut tuntemaan syyllisyyttä? '' Näin juuri. Jotkut riidat ovat johtaneet siihen, kuinka minä ja isoveljeni ei tehdä mitään muuta kuin maataan kotona.
Ensimmäisen puolen kuukauden aikana äitipuoleni kyseli vointiani usein siksi, kun en syönyt enään heidän seurassaan, enkä muutenkaan ollut alakerrassa. Nykyään häntä ei enään edes kiinnosta miltä musta tuntuu. Vaikkei se pahitteeksikaan ole. Enhän mä siitä ihmisestä muutenkaan pidä, mutta onhan se outoa, jos nuorella on paha olla, eikä siitä välitetä tai sitten hän ei ole vain ''huomannut'' mitään. Noh.. isäni nyt ei ikinä mitään huomaakkaan joten häneltä on ihan turha odottaa voinnin kyselemistä.
ei ole niin tärkeä kuin oman tyttären hyvinvointi. Olisi korkea aika teidän viettää kahdestaan aikaa (ehkä isoveljesi myös mukaan?).
En usko, että isäsi nauraa enää sen jälkeen, kun sanot ajatelleesi itsemurhaa...
Koulunkäynti on ihan riittävästi sinun ikäiselle. Mitäköhän siihen vielä pitäisi lisätä..? Ilmeisesti isäsi kuitenkin pitää puoliasi näissä riidoissa?
Ilmeisesti isäsi on tuudittautunut siihen uskoon, että lasten elämä etenee omalla painollaan ilman, että hänen tarvitsee siihen mitenkään muuten panostaa kuin rahan hankkimisella. Jonkun pitäisi ottaa isä puhutteluun.
tuntuu olevan sellainen, joka sulkee pois kaiken mahdollisen pahan, mitä hänen lapsilleen voisi tapahtua. ''Eihän meijän tytölle nyt mitään voisi tapahtua''
Jos puhuisin isälleni, että olen suunnitellut itsemurhaa, hän vain nauraisi ja sanoisi, ettei siinä ole järkeä ja jättää jutustelun sikseen. Mä tunnen sen liian hyvin. Ei se ottas mua tosissaan, koska se pelkää.
Mitähän mahdoit tarkoittaa tällä ''Koulunkäynti on ihan riittävästi sinun ikäiselle.''
tähän sanomaasi viittasin:
"Jotkut riidat ovat johtaneet siihen, kuinka minä ja isoveljeni ei tehdä mitään muuta kuin maataan kotona"
Koulunkäynti ei ole makaamista. Olet opiskellut jopa ahkerasti.
Kaikki eivät suhtaudu välinpitämättömästi itsemurhapuheisiin:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=106&conference=4500000000000528&posting=22000000038359395
Mä en halua mihinkään laitokseen. Kuulostaa liian ahdistavalta. En myöskään halua lääkkeitä..
Minulla on ensi tiistaina psykologikäynti.. Pitäisikö minun kertoa tunteistani ja itsemurha-ajatuksistani..? Luulen kyllä, etten pysty siihen. Ainakaan kasvotusten. Ehkä minun pitäisi kokeilla kirjettä tai joitain..
tuo linkki. Tuskin hänkään haluaa sinua mihinkään laitokseen tai sinun syövän lääkkeitä. Huomiota hän voisi sinulle antaa...
Ota tämä ketju tai osa siitä, vaikka aloituksesi paperille ja näytä se psykologille. Olet siinä oikein hyvin kertonut olostasi ja tilanteestasi ja ammattiauttajan pitäisi hyvin nopeasti käsittää tilanteesi ja avuntarpeesi. Älä pelkää ottaa hoitoa vastaan. Syy vanhempiesi ongelmiin ei ole sinun. Laitoksessa (psykiatrisessa hoidossa) huolehditaan opetuksesta. Terveenä ja onnellisena jaksat oppia ja iloita elämästäsi toisin kuin masentuneena. Ymmärrän hyvin ajatuksesi isästäsi. Vanhemmat voivat olla juuri niin sokeita ja itsekeskeisiä kuin isäsi on. Huomaa, täällä palstalla on paljon ihmisiä, jotka välittävät sinusta. Minäkään en asu aivan mahdottoman kaukana Tampereelta. Tiedän, millainen on iloinen ja onnellinen 14-vuotias, meillä on yksi sellainen. Sinullakin on oikeus olla rakastettu ja hyväksytty, onnellinen ja huolehdittu.
Kirjoitit että olet paljon yksin ja sinusta tuntuu ettei toiset välitä jne. Tiedäthän että tunteet ovat pettäviä ja etenkin kun paljon olet yksin niin kärpäsestä tulee nopeasti härkänen ja voit suurennella asioita omassa pienessä päässäsi.
Tottahan se on että me alamme olla sellaisia toivottomia kun ei ole toivon sanoman tuojia. Olemme hyljänneet elämän tärkeimmän eli hengelliset asiat ja unohdamme että meillä oikeasti on rukouksia kuuleva Taivaan Isä. Silloinkin kun koet ettei kukaan sinusta välitä, muista sinä olet tärkeä ja sinulla on tehtävä tässä ajassa, et ole sattumalta syntynyt.
Hienoa että osaat kirjoittaa ajatuksiasi ulos ja omasta kokemuksesta tiedän että tämä auttaa tosi paljon vaikak senkin tiedän ettei moni ymmärrä mitä yritän tai yrität selittää. Tärkeää että saa ulos sen pahanolon mikä sisällä velloo.
Hyvä olisi jos saisit itsestäsi irti sen varran että kävisit pienen lenkin ulkona, tai vaikka uimassa. Puhelu jollekkin tuttavalle piristää. "Tee toiselle niinkuin toivot itsellesi tekevän " on yksi hyvä elämänohje.
Päivän motto:
"Kun on Hyvin Pieniälyinen Karhu
saattaa joskus käydä niin
että kun Ajattelee Asioita,
sitä saattaa Ajatella Sellaisia Asioita
jotka ovat aivan Asiallisia
silloin kun ne ovat vielä päässä,
mutta muuttuvat kokonaan
kun ne tulevat esiin
kaikkien nähtäviin..."
Nalle-Puh ja meju
pelastaa itsesi eikä miettiä miten isäsi tai äitipuolesi asian ottaa... jos heitä ei näytä kiinnostavan hyvinvointisi...
en tiedä kuinka nuorille masennuslääkkeitä määrätään, mutta jos tuntuu ihan lohduttomalta, niin se on sitten hyvä vaihtoehto.
mistäpäin suomea muuten olet?
jos satut olemaan tästä läheltä (etelä-suomi)olisi mukava jutella kanssasi:)
ja tottakai muutenkin, mutta onhan se helpompaa jos olet lähempää.
yksin ei kannata asioita pyöritellä päässä, kun ne muuttuvat siten pahemmiksi vaan...
Niinhän se pitäis juu, muttei tunnu itsekkään jaksavan. Väsyttää ja ei tee mieli tehdä mitään. Juuri heräsin päiväunilta, vaikka olisin voinut nukkua vielä tunnin, mutta haluaisin saada unen aikaisin tänään.
No juu olen Tampereen läheltä.
Hyviä vastauksia olet jo saanut.
Mun mielestä se on ihan sama pitäiskö masentuneen olon kuulua teini-ikään tai ei, mutta jos on paha olla niin kyllä siihen apua saa ja pitää hakea!
(Oisinpa mäkin aikoinani pyytäny apua ajoissa ennen kun kaikki ajatukset ehti sekaantuu mun päässä enkä todellakaan osannu enää yksin niitä selvittää. Tosiaan minäkin silloin mietin ja mietin välillä vieläkin että uskotaanko mua, täytyykö asoiden olla jo ihan päin mäntyä että saisi apua. Mutta ei, apua kannattaa hakea ennen kuin on ihan solmussa!)
Sä voisit kertoo jotain vähän terkkarille että sulla on usein ahdistunut olo ja sitä kautta pääsisit puhumaan psykiatrille. Ei psykologille vaan psykiatrille, ja ihan yksin. Eikä kannata pelätä uskotaanko sua vai ei, kerrot vaan rehellisesti miltä susta tuntuu ja että haluat apua.
Osaat näköjään kirjoittaa aika hyvin tunteistasi ja muusta. Voisithan sä terkkarille ja vanhemmilleskin kirjottaa vaikka kirjeet, josset saa puhutuksi. Tällöin isäsikin voisi ottaa sut tosissaan kun kertoisit mitä sä haluat ja tarvitset.
Tsemppiä! Niin ja voin kertoa, että kyllä elämä taas hieman helpottaa kun pääsee pois peruskoulusta! Ainakin mun kohdalla kävi täyskäännös parempaan päin. Asioita alkaa ajattelee vähän suuremmassa mittakaavassa ja paremmassa tärkeysjärjestyksessä kuin ennen.. =)Oma hyvinvointi tärkeintä, ei se mitä muut ajattelee.
Tälläkin hetkellä aivan hirveä olo. Ei jaksa tehdä yhtään mitään, ahdistaa, väsyttää ja muutenkin tosi veltto olo. Yritin tuossa kirjaakin lukea, muttei pystynyt keskittymään. Päätä särkee, oksettaa ja huimaa. Olen melkein itkenyt vain koko päivän. En jaksa enää. Silti vaan ajattelen ''Turha minun on valittaa. Monella muulla voi asiat olla paljon pahemmin kuin minulla ja minä vain valitan''
Olen ajatellut soittaa sille ystävälleni, josta jo aikaisemmin kerroin (n. 5 vuotta vanhempi kuin minä, asuu kauuukana), mutta mua pelottaa, että se ei vastaa tai että sitä ei vaan kiinnosta. Musta tuntuu, että se(kin) on saanut musta tarpeekseen. Se ei oo vastannu mun viesteihin ja mua pelottaa, että menetän sen(kin)..
"Silti vaan ajattelen ''Turha minun on valittaa. Monella muulla voi asiat olla paljon pahemmin kuin minulla ja minä vain valitan''"
Noin minäkin ajattelin joskus, tyhmää. Jos on paha olla, niin se on aivan sama meneekö jollain muulla paremmin tai huonommin. Ei voi eikä saa verrata! Kiusa se on pienikin kiusa, sanotaan.
Mene terveyskeskukseen lääkärille ja kerro olostasi rohkeasti. Pyydä akuuttiaika psukiatrille, eli että pääsisit heti sinne juttelee. Tai huomenna ainaki meet terkkarille, kerrot ton kaiken mitä tännekin oot kirjottanu!
Ei ihmisellä KUULU olla hirveä olo, oli sitten teini-ikäinen tai minkä ikäinen tahansa!!! Vaikka asiat näyttäisi päältä päin olevan ihan ok, niin silti saa tuntua pahalta, ei siihen voi kukaan sanoa vastaan jos kerrot kuinka pahalta susta tuntuu. Ajatukset menee enemmän vaan sekaisin kun yrität yksin jaksaa ja sun olis hyvä päästä purkamaan niitä jonkun asiansa osaavan aikuisen kanssa.
Menetkö sinne terkkarille huomenna? Mikä susta siinä eniten pelottaa? Ai niin, tiedätkö millanen olo sillä sun veljellä on, sanoit että hänkin vain makaa kotona. Voisitko hänelle puhua?
Kaikista eniten mua pelottaa 3 asiaa;
1. Että mut nauretaan ulos sieltä huoneestä eikä kukaan ota mua tosissaan.
2. Että mun perheenjäsenet ja kaverit sais tietää, että oon masentunu, koska ne rupeis vaan tyrkyttään apuansa, jota en halua.
3. Että joudun laitokseen ja koulunkäynti kärsii sen takia.
En vain uskalla puhua näistä asioista suoraan kellekkään.. Pitäisi varmaan sitä kirjettä harkita..
Veljeni vaikuttaa oikein onnelliselta. Hänellä on tyttöystävä (ollut kohta kaksi vuotta) ja hän on suunnitellut koulun vaihtoa graafiselle alalle koska ammattikoulu ei enää kiinnosta. Ehkä voisin puhua hänelle, mutten halua. Hän ei ehkä ymmärtäisi tai sitten hän ei jaksaisi kuunnella. En tahtoisi puhua tästä varsinkaan kellekkään tuttavalle..
1. Että mut nauretaan ulos sieltä huoneestä eikä kukaan ota mua tosissaan.
Kukaan ei naura kun osaat vaan kertoa kuinka pahalta susta tuntuu. Voi olla, että joskus terkkarikaan ei ota ihan heti tosissaan, mutta ei saa lannistua, vaadi että saat apua.
2. Että mun perheenjäsenet ja kaverit sais tietää, että oon masentunu, koska ne rupeis vaan tyrkyttään apuansa, jota en halua.
Tiedän et se ois ärsyttävää, et kaikki alkais kyselee et millanen olo sul nyt on ja sanois et piristy nyt ym. Mut ei sil oo mitään väliä. Tärkeintä on et sä ite tiedät sun tunteet ja saat ammattiapua, ei sun tarviikaan kaikkea kertoo kavereille. Sit ku ihmiset tietäis et sä oot masentunu, ni ne vois ymmärtää paremmin sen ettet sä aina jaksa. Sä voit sanoo niille et jättää sut rauhaan ja että sä juttelet niille jos susta tuntuu siltä, et ei tarvii liiotella mitään.. Kerrot sit niillekin mitä sä haluut ja mitä sä et haluu.
3. Että joudun laitokseen ja koulunkäynti kärsii sen takia.
Koulunkäynti sulla kärsii jos jäät yksin ongelmiesi kanssa, jos et anna kenenkään auttaa sua. Eikä sitten haittaa vaikka koulunkäynti keskeytyisikin, kunhan vaan saat apua.
Jos jostain syystä katsotaan että sun ois parempi olla laitoksessa jonkin aikaa niin se kaikki on vaan sun parhaaks. Mitä laitosta sä tarkotit? Mä ajattelisin et laitokseen ei jouduta vaan sinne pääsee saamaan kunnon apua.
Kyllä mä uskon et sun veli kuuntelis ku kertoisit että sulla on tärkeetä asiaa. Kuinka paljon teil on ikäeroo? Asukste samassa osotteessa? Ehkä hän osais kannustaakin sua eri tavalla ku sun vanhemmat, onhan hän kuitenki kasvanu siinä samassa perheessä sun kanssa ja tietää millasta teil on ollu. Ei hän välttämättä osaa auttaa, mut tietäisit että hänkin kuuntelee ja välittää. Kokeile. =)
on 3 vuotta ikäeroa. Hän täyttää ensi kuussa 17 vuotta. Veljeni on sen tyylinen, että hän ei välttämättä osaa auttaa tai ei osaa kuunnella.
Noh. Tämän ystäväni tyttöystävä meni laitoshoitoon, kun hän oli masentunut. En tiedä yhtään kuinka masentunut, mutta oli silti. En halua sellaiseen laitokseen..
En yhtään tiedä miten kertoisin mahdollisesta masennuksestani terkkarille tai psykologille. Naamatusten en vain yksinkertaisesti saisi sanaa suustani. Pitäisikö laittaa sähköpostia? Miten minä se siellä kerron?
Toisaalta en haluaisi kertoa kenellekkään 'viranomaiselle', mutta toisaalta taas haluaisin..
"Toisaalta en haluaisi kertoa kenellekkään 'viranomaiselle', mutta toisaalta taas haluaisin.. "
Halulla ei oo nyt mitään tekemistä ton masentuneen olon kanssa. Haluat tai et halua mutta sä Tarvitset apua, sä saat ja sun pitää vaatia sitä apua. Se, minkä muotoinen apu on sulle paras, on ammatti-ihmisten mietittävissä. Eikä ihmisiä niin helposti laitoksiin laiteta, kyllä ensin kokeillaan kaikkea muuta mikä voisi auttaa. Niin kuin sanoin, laitokseen ei joudu tuosta noin vain, sinne pääsee jos tarvitsee sen kaltaista apua, jos pitää tarkkailla ihmisen vointia eikä hän voi olla tai selviytyä yksin.
"En yhtään tiedä miten kertoisin mahdollisesta masennuksestani terkkarille tai psykologille. Naamatusten en vain yksinkertaisesti saisi sanaa suustani. Pitäisikö laittaa sähköpostia? Miten minä se siellä kerron?"
Se alku, avun pyytäminen onkin ehkä se vaikein kohta. Sen jälkeen kun on saanut asiansa sanotuksi, asiat alkaa selviimään pikku hiljaa. Ei ole enää yksin niiden ajatusten kanssa. Joku toinen tietää vähän mitä ajattelet ja pystyy käymään vuorovaikutuksellista keskustelua kanssasi. Ongelmat ehkä voi tuntua pienenevänkin kun ne sanoo ääneen jo itselle ja kun kertoo niistä jollekin toisellekin.
Miksei sähköpostikin olisi aluksi hyvä keino, mutta jossain vaiheessa joudut kuitenkin puhumaan asioistasi. Jospa kirjoittaisit ensin ihan vaan itsellesi niistä asioista jotka sinua ahdistaa ja kirjottaisit mitä voisit sanoa, vähän niinkun harjottelisit etukäteen? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta mikä tällainen keino tahansa on mun mielestä hyvä jos se vaan auttaisi sua.
Voisithan sä kirjottaa paperille sen mitä haluisit sanoa terkkarille, ja sitten menisit sen lapun kanssa hänen luo. Sanoisit että kirjoitit ylös jotakin, että voisitko lukea. Varmasti ottaa sut tosissaan. Sitten terkkari varmaan kysyy, että kuinka kauan sulla on ollu masentunu olo ja millaisia itsetuhoisia ajatuksia sulla on ollut, harrastatko jotain ja millaset välit sul on vanhempiin tms. Voisit miettii valmiiks mitä voisit vastata.
Mitä sä haluisit sanoo sille terkkarille? Vain sitä kautta sä saisit apua ja se vois lähettää sut jonkun psykiatrin luo juttelee. Uskalla vaan, mitä haittaakaan siitä vois olla..
Koko päivän oksettanu, huimannu, väsyttäny, ahdistanu, itkettäny, tehny ties mitä, mut silti yritin jaksaa koulussa. Päätä särkeny koko päivän. Matikan tunnilla vaikeuksia ymmärtää yhtään mitään ja nyt läksyjäkään en voinut tehdä, kun en niistä mitään tajunnut. Väsyttää, vaikka nukuin viimeyönä jopa kahdeksan ja puoli tuntia. Normaalisti nukun n. 6 tuntia. Vatsaa vääntänyt, oksettanut, eikä mitää ole mieli tehnyt syödä.
Minusta on tullut myös jotenkin pelokkaampi. Pieni rapsahduskin saattaa saada minut hyppäämään penkitä puoli metriä ylös. Musiikin tunneilla ei ennen laulaminen ole jännittänyt. Nyt viime aikoina ei ole meinannut tulla ääntäkään ulos, kun jännittänyt niin paljon.. Tää on ihan sairasta..
Sul on paha olla, se ON sairasta, se EI ole tervettä. Pyydä siis apua! Terveydenhoitajalta tai lääkäriltä, kyllä sua autetaan ja usko että sulle voi tulla heti huomenna parempi olo, kunhan saat oikeenlaista apua. Mee rohkeasti kertoo millanen olo sulla on, ennen ku et enää pysty ees raahautuu sinne, ennen kuin tulee pahempi olo, ettet enää tajuakaan mikä on totta ja mikä ei..
Ystävä hyvä, et ole yksin, kyllä sua autetaan, mut ensin sun pitää auttaa itse itseäs ja sanoa ääneen mitä tarvitset!
''ettet enää tajuakaan mikä on totta ja mikä ei.. ''
Tollanen olo mulla on ollut aika pitkään. Ajattelen, että tää on vaan jotain pahaa unta, joka loppuu huomenna, mutta ei.. Näinä viime päivinä mä en oo jaksanu enää odottaa huomista. En oo enää jaksanu mitään. Nytkin sellanen olo, että jos pääsisin pois täältä, kaikki olisi paremmin..
''Ystävä hyvä, et ole yksin, kyllä sua autetaan, mut ensin sun pitää auttaa itse itseäs ja sanoa ääneen mitä tarvitset!''
Muttakun mä en pysty. Mä en saa sanaa suustani. Mä en edes tiedä miten sen kertoisin. Pelkään kuulostavani tyhmältä ja edelleen pelkään, ettei mua oteta tosissaan.
Listasin allekkain tunteita ja muuta oloa kuvaavia sanoja, mitä tunnen tällä hetkellä. Jätin sen pöydälle ja toivoin, että isäni olisi tullut päivän aikana huoneeseeni ja lukenut ne, mutta ei. Hän ei tullut. Enkä pysty hänelle suoraankaan sanomaan, koska pelkään, että hän nauraa minulle. Sama on äidin suhteen.. Mä en enää tiedä, mitä mä teen..
"ettet enää tajuakaan mikä on totta ja mikä ei.. "
Just tollanen olo mulla on ollut viimeaikoina. Oon ajatellut, että tää on vaan jotain pahaa unta ja kun meen illalla nukkuun, huomenna kaikki on paremmin. Mutta ei. Mikään ei ole paremmin. Nyt en enää jaksa edes odottaa huomista. Melkeinpä pelkään sitä. Tää on niin kauhee olo, etten haluais tuntee tätä enää. Tää on niin kauheeta. Jos mä pääsisin pois täältä, niin kaikki ois paremmin..
"Ystävä hyvä, et ole yksin, kyllä sua autetaan, mut ensin sun pitää auttaa itse itseäs ja sanoa ääneen mitä tarvitset!"
Muttakun mä en pysty. Mä en vaan kertakaikkiaan pysty sanomaan mitään. Musta tuntuu, että mä en enää edes toimi. Mä haluaisin kertoo, mutten saa sanaa suustani. Pelkään kuulostavani tyhmältä ja epäuskottavalta. Edelleenkin pelkään sitä, että mulle nauretaan kun kerron miltä musta tuntuu.
Jätin pöydälleni ennen kouluun lähtöä lapun, johon olin listannut omia tuntemuksiani ja ajatuksiani viimeisen kuukauden aikana ja toivoin, että isäni olisi tullut käymään huoneessani ja lukenut sen, mutta ei. Hän ei tullut. En pysty kertomaan ääneenkään, koska pelkään, että hän ei ota minua tosissaan. Pelkään, että hän nauraa minulle. Samoin on äidin kanssa.
Mä en vaan jaksa enää.

Mä en vaan jaksa enää...
Kuten sanoit, mä en oikeesti enään tajua onko tää totta vai ei. Viime päivinä ollut niin epätodellinen olo. Mä haluaisin, että tää on pahaa unta ja kun huomenna herään kaikki on ennallaan. Mutta ei. Niin ei käy. Mikään ei ole ennallaan. Mulla on kauhee olo kokoajan. En jaksa enään uskoa huomiseen. Suorastaan pelkään sitä. Tuntuu, että ois parempi, jos mä en enää olis täällä. Kokoajan oksettaa, huimaa, jännitää, päätä särkee, väsyttää, kolottaa joka paikkaa...
"sun pitää auttaa itse itseäs ja sanoa ääneen mitä tarvitset!"
Mä en pysty. Mä en saa sanaa suustani. Must tuntuu, että mä en enää toimi. Mä en saa sanottua mitään vaikka haluaisin. En saa mitään ulos.. Pelkään.. Pelkään, että mulle nauretaan. Että mua ei oteta tosissaan. Siks en pysty kertoon isällenikään, koska pelkään hänen nauravan minulle ja luulevan, että pilailen..
Mä en vaan jaksa enään..
Kuten sanoit, mä en oikeesti enään tajua onko tää totta vai ei. Mä haluaisin, että tää on pahaa unta ja kun huomenna herään kaikki on ennallaan. Mutta ei. Niin ei käy. Mikään ei ole ennallaan. Mulla on kauhee olo kokoajan. En jaksa enään uskoa huomiseen. Suorastaan pelkään sitä. Tuntuu, että ois parempi, jos mä en enää olis täällä. Kokoajan oksettaa, huimaa, jännitää, päätä särkee, väsyttää, kolottaa joka paikkaa...
"sun pitää auttaa itse itseäs ja sanoa ääneen mitä tarvitset!"
Mä en pysty. Mä en saa sanaa suustani. Must tuntuu, että mä en enää toimi. Mä en saa sanottua mitään vaikka haluaisin. En saa mitään ulos.. Pelkään.. Pelkään, että mulle nauretaan. Että mua ei oteta tosissaan. Siks en pysty kertoon isällenikään, koska pelkään hänen nauravan minulle ja luulevan, että pilailen..
Mä en vaan jaksa enään..
"ettet enää tajuakaan mikä on totta ja mikä ei.. "
Just tollanen olo mulla on ollut viimeaikoina. Oon ajatellut, että tää on vaan jotain pahaa unta ja kun meen illalla nukkuun, huomenna kaikki on paremmin. Mutta ei. Mikään ei ole paremmin. Nyt en enää jaksa edes odottaa huomista. Melkeinpä pelkään sitä. Tää on niin kauhee olo, etten haluais tuntee tätä enää. Tää on niin kauheeta. Jos mä pääsisin pois täältä, niin kaikki ois paremmin.. Tuntuu, ettei kukaan mua tänne oikeesti halua..
"Ystävä hyvä, et ole yksin, kyllä sua autetaan, mut ensin sun pitää auttaa itse itseäs ja sanoa ääneen mitä tarvitset!"
Muttakun mä en pysty. Mä en vaan kertakaikkiaan pysty sanomaan mitään. Musta tuntuu, että mä en enää edes toimi. Mä haluaisin kertoo, mutten saa sanaa suustani. Pelkään kuulostavani tyhmältä ja epäuskottavalta. Edelleenkin pelkään sitä, että mulle nauretaan kun kerron miltä musta tuntuu.
Jätin pöydälleni ennen kouluun lähtöä lapun, johon olin listannut omia tuntemuksiani ja ajatuksiani viimeisen kuukauden aikana ja toivoin, että isäni olisi tullut käymään huoneessani ja lukenut sen, mutta ei. Hän ei tullut. En pysty kertomaan ääneenkään, koska pelkään, että hän ei ota minua tosissaan. Pelkään, että hän nauraa minulle. Samoin on äidin kanssa.
Mä en vaan jaksa enää..
Mun kone ei jostain syystä suostunut laittaan tätä viestiä, kun yritin laittaa vastaan sen sulle.
Kuten sanoit, mä en oikeesti enään tajua onko tää totta vai ei. Mä haluaisin, että tää on pahaa unta ja kun huomenna herään kaikki on ennallaan. Mutta ei. Niin ei käy. Mikään ei ole ennallaan. Mulla on kauhee olo kokoajan. En jaksa enään uskoa huomiseen. Suorastaan pelkään sitä. Tuntuu, että ois parempi, jos mä en enää olis täällä. Kokoajan oksettaa, huimaa, jännitää, päätä särkee, väsyttää, kolottaa joka paikkaa...
"sun pitää auttaa itse itseäs ja sanoa ääneen mitä tarvitset!"
Mä en pysty. Mä en saa sanaa suustani. Must tuntuu, että mä en enää toimi. Mä en saa sanottua mitään vaikka haluaisin. En saa mitään ulos.. Pelkään.. Pelkään, että mulle nauretaan. Että mua ei oteta tosissaan. Siks en pysty kertoon isällenikään, koska pelkään hänen nauravan minulle ja luulevan, että pilailen..
Mä en vaan jaksa enään..
"Mä haluaisin, että tää on pahaa unta ja kun huomenna herään kaikki on ennallaan. Mutta ei. Niin ei käy. Mikään ei ole ennallaan."
-Ei mikään olekaan koskaan ennallaan! Kellään muullakaan. Elämä muuttuu. Oli menneisyys sitten hyvä tai huono, se jää taakse. Eilistä ei saa takaisin, mutta huomiseen voit aina vaikuttaa! Ei menneillä ole väliä, tärkeintä on oppia niistä, oppia asioita omasta itsestä, ja jatkaa vaan eteenpäin.
"Mä en saa sanaa suustani. Must tuntuu, että mä en enää toimi. Mä en saa sanottua mitään vaikka haluaisin. En saa mitään ulos.."
-Hienostihan sä tännekin oot saanu kerrottua sun olosta. Kyllä sä vielä toimit, ja paremmin tuut toimii kun hankit apuu.
"Pelkään, että mulle nauretaan. Että mua ei oteta tosissaan.
-Mitä sä siinäkään menetät vaikka pyytäisitkin apua? Mitä sitten vaikka sulle naurettaiskin (mitä suuresti epäilen)? Eihän se sun oloa voi enää pahentaa.. Ota se riski ja katso mitä tapahtuu kun sanot että kaipaat apua. Joku voisi vaikka kuunnella sua ja auttaa sua jotenkin, ihan vain kuin sanoisit jotain edes vähän. Vaikka joku vähän vieraampi ihminen, kuten se terkkari! Sehän voisi sitten kertoa sun vanhemmille, niin kyllä luulis niittenki ottavan tosissaan.
"Mä en vaan jaksa enään.. "
-Ei sun tarviikaan jaksaa, ei yksin! Mis kaupungis sä muuten asut, tai asutko jossain pienessä vai isossa kaupungissa?
Mä kirjotin isälle sähköpostilla tästä mut musta tuntuu, että se ei tainnu ottaa mua tarpeeks tosissaan. Sanoi vain "ei sun tartte murehtia noin pienistä asioista mihin et ite edes pysty vaikuttaan. Yritä ajatella kaikki positiivisesti niin kyl kaikki menee paremmin." Musta tuntuu, että iskä ei taida tajuta asian vakavuutta tai sitten mä en tajua mitä iskä tarkottaa. Mä en pysty kertoon sille mun itsemurha-ajatuksista, koska mä pelkään sitä, että miten se suhtautuu muhun sen jälkeen...
"Ei mikään olekaan koskaan ennallaan! Kellään muullakaan. Elämä muuttuu."
-Ei olekkaan, mutta tarkoitan sanalla "ennallaan" sitä, että mulla ei olisi enään huomenna paha olo, vaan olisin iloinen ja sellainen kuin normaalisti. Etten olisi masentunut, vaan ennallaan.
"Mis kaupungis sä muuten asut, tai asutko jossain pienessä vai isossa kaupungissa?"
-Asun pienessä kaupungissa. Kuinka niin?
Mä kerroin sähköpostin välityksellä isälleni olostani ja tunteistani. Hän sanoi vain "Ei sun kannata murehtia tollasista pienistä aikuisten jutuista, joille et voi mitää. Aattelet vaan kaiken positiivisesti niin kyllä se siitä." Entä jos en voi ajatella positiivisesti? Entä jos en näe missään mitään positiivista?
Mulla on ollu koko tänkin päivän pää ihan 'jumissa'. Tuntuu kun multa ois otettu aivot pois ja tilalle tungettu pieniä kiviä. Pää tuntuu painavalta ja sitä särkee. Muutenkin tosi veltto olo. Väsyttää, oksettaa ja huimaa.. niinkuin aina. Mä oon itkeny koko aamun, koska mulla on niin paha olla. Tuntuu, että iskä ei ymmärrä tilanteen vakavuutta tai sit mä en ymmärrä, mitä iskä yrittää sanoo. Mä en ollu tänään koulussakaan. Koko päivä mennyt ihan sumussa. Tänään olen syönyt vain aamupalan puoli kuudelta ja äsken vähän ruokaa. Ei ole pystynyt syömäänkään kunnolla, kun ollut niin huono olo.
Anteeksi kun noita edellisiä tuli niin monta. Mun kone väitti, ettei niitä ollut siellä ja vasta nyt se näytti kaikki.
ANTEEKSI