Luin vihdoin viikko sitten ilmestyneen Nyt-liitteen pääjutun, joka paneutui Akuliina Saarikosken ajatusmaailmaan ja kriittiseen ajatteluun homoliikkeen sisällä/laitamilla. Jäin itse pohtimaan sitä, että kun täällä ja muualla ja yksityisesti lesbot ja homot pohtivat mm. kaapista ulostuloon liittyviä ongelmia, niin tuleeko siinä tilanteessa kyseenalaistaneeksi sen yhteisön/yhteiskunnan, jolle on tunnustamassa erilaisuutensa?
A. S.:n ja kumppaneiden radikaalissa ajattelussa on minusta paljon ainesta pohdittavaksi, mm. se, että, miksi homoseksuaalien oikeudet jäävät aina jotenkin puolitiehen, heidät eli meidät hyväksytään, mutta ei ei ihan yhdenvertaisina. Mm. mitä tulee avioliittoon, keneltä on pois se, että homoliitot olisivat lain edessä yhtäläisiä heteroliittojen kanssa?? Heteroiltako? Eiväthän he halua homojen kanssa liittoon.
A. S.:n ja kumppaneiden radikaalissa ajattelussa on minusta paljon ainesta pohdittavaksi, mm. se, että, miksi homoseksuaalien oikeudet jäävät aina jotenkin puolitiehen, heidät eli meidät hyväksytään, mutta ei ei ihan yhdenvertaisina. Mm. mitä tulee avioliittoon, keneltä on pois se, että homoliitot olisivat lain edessä yhtäläisiä heteroliittojen kanssa?? Heteroiltako? Eiväthän he halua homojen kanssa liittoon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
joita mietin paljon. Liikaakin. Kyseenalaista nykyään kaiken ympärilläni, mutta toisaalta tein sitä jo ennen "lesboutumistanikin". Tietysti meillä on marginaalista käsin hyvä näköala yhteiskuntaan ja sen välillä mielettömiinkin "normaaleihin". En ole kuitenkaan lukenut Nyt-liitteen artikkelia, joten en ole aivan varma, mistä tässä nyt keskustellaan. En ole aivan varma siitäkään, jaksanko enää miettiä näitä. Taas useita päiviä kestäneen pohdiskelusessioni jälkeen lopputulokseni on, että en halua olla lesbo enkä halua koko ajan miettiä ja analysoida niin itseäni kuin yhteiskuntaakin.
Minä en hyväksy yhteiskuntaa, jonka pakkojäsen minä olen. Minä olen aina kritisoinut yhteiskuntaa, mutta kritiikki ei ole itsetarkoituksellista. Tarkoitukseni on olla yhteiskunnalta rauhassa. Esimerkiksi työnteon motiivi on se, etten joudu tilittämään asioitani sosiaalitädeille tai joudu asioimaan Kelan kanssa.
Minä olen eristäytyvä, koska minua ei kuunnella. Akuliina taas on siinä onnellisessa tilanteessa, että häntä kuunnellaan, hän haluaa olla keskiössä. Pitäisikö naamioitua ja käyttää ilotulitteita, että saisi painoarvoa sille, mitä on sanomassa.
Vai onko pikemminkin niin, että Akuliinaa arvostellaan, koska hänet on helppo lytätä sillä että hän on kopioinut ajatuksen suoraan Yhdysvalloista, mutta minun itse ajattelemiani asioita ei voi niin helposti mitätöidä niin ne vaietaan kuoliaaksi?
Jokaisen kokemus on tietysti henkilökohtainen ja oma historia vaikuttaa valintoihin, mutta itse kyllä jäin ajattelemaan juuri tuota sopeutumisen ja kyseenalaistamisen ristiriitaa. Heteronormatiivista yhteisöä/yheteiskuntaa on helppo ruotia, mutta kun on kyse henkilökohtaisista "toisenlaisista" valinnoista, helposti kokeekin olevansa sen armoilla. Ja kaipaa lopulta hyväksyntää. Eikä tule kyseenalaistaneeksi tarpeeksi.
Minusta ajatusten kopiointi ei ole paha asia, jos niissä on järkeä ja saa sitä kautta vietyä jotakin järkevää sanomaa eteenpäin. Niinhän monet liikeet kuten feminismi ovat syntyneet. Ja sekin joutui aluksi kamppailemaan saadakseen äänensä läpi ja omaksui radikaaleja toimintamaleja tullakseen huomioiduksi.Väkivaltaa en minäkään keinona hyväksy, mutta kyseenalaistamisen kyllä, jos se edistaa ihmisten välistä todellista kokemuksellista tasa-arvoa.