Mites, kun emäntä talossa on masentunut, itkuinen ja kaikki mitä siihen mukaan kuuluukaan. Käy terapiassa, syö lääkkeitä. Vaatii todella paljon huomiota ja on mustasukkainen jopa tietokoneelle. Minun pitäisi kokoajan olla hänen kanssaan, katsoa (anteeksi nyt vaan) todella typeriä saippuasarjoja ja odotukset ovat että elämän pitäisi olla ruusuilla tanssimista ja täynnä huomion antamista.
Itseäni on ruvennut lähinnä ahdistamaan ja välillä mietin mikä olisi oikea ratkaisu. Tämähän nyt vaikuttaa jo kaikkeen muuhunkin toimintaan, kun itseäkin ahdistaa ja kun nyt omiakin ongelmia on, ei välttämättä kiinnosta olla se toinen terapeutti.
Kavereiden kanssa olin kuulemma aina mielummin kuin hänen kanssaan ja nyt sitten kun vähemmän kavereiden kanssa niin mieluummin tietokoneella kuin hänen kanssa. Teki miten tahansa, mitenkään ei ole hyvä ja minä kun en nyt satu olemaan mikään tunnekone, joka itseään jatkuvasti tunteellisesti ilmaisee tai edes aina selkeästi, vaan perus äijä joka on mielummin hiljaa, kun itken äänekkäästi ja ahdistun sitten kun toinen käytöksellään protestoi.
Minua ärsyttää suunnattomasti että minua koitetaan "hallita" tunneilmaisuilla kuten itku tai kiukku(vai mikä se oli). Muistutetaan jatkuvasti, kun sinä et ole masentunut ja kyllä, minua ärsyttää suunnattomasti se masennus, koska se ahdistaa minua. Eli mites menet, kun on polvet paskassa?
Tähän on mielestäni huono sanoa että keskustelkaa, kun rupeaa ahdistamaan koko keskustelu. Onhan keskustelussa kuitenkin kyse siitä, mitä minun pitäisi hoitaa paremmin ja mitä minä olen jättänyt tekemättä. Ja kun keskustellaan yhteisestä tekemisestä, minulla vain sattuu olemaan hyvin erillaiset mielenkiinnonkohteet, kuin hänellä. Leffoja on kiva katsoa yhdessä ja milloin mitäkin, se vaan on niin ahdistavaa, kun minusta ei irtoa enempää huomiota lämpöä ja rakkautta, olenhan perusmies, joka ei puhu eikä pussaa... No pussaan kyllä, mutta kaikki se henkevä ja muu lähinnä ahdistaa.
Miksi asiat eivät voi olla toiselle yhtä yksinkertaisia kuin itselle. Kuitenkin asia mistä olen varma on se että yksi syy ärsyyntymiseen johtuu juuri siitä että ahdistun hänen masentuneesta olemuksestaan.
Noh, onhan meillä lapsikin talossa ja sitä sitten tulisi hoitaa ja mielestäni äidin masennus vaikuttaa lapseen ja ei positiivisesti. Nyt sanoinkin että lapsi lähtee päiväkotiin tai hoitajalle päiviksi, mielestäni hommista ei tule mitään jos lapsi kärsii.
Mikä nykyään menee eritavalla kuin ennen? Teen mitä ehdin ja kykenen, omaa terveyttäni en kuitenkaan ala pilaamaan toisen masennuksen takia ja en myöskään aio sosiaalisesta elämästäni luopua, tapahtui se sitten koneella tai livenä. Sosiaalinen elämä on kuitenkin se henkireikä, joka pitää oman pään kasassa.
Itseäni on ruvennut lähinnä ahdistamaan ja välillä mietin mikä olisi oikea ratkaisu. Tämähän nyt vaikuttaa jo kaikkeen muuhunkin toimintaan, kun itseäkin ahdistaa ja kun nyt omiakin ongelmia on, ei välttämättä kiinnosta olla se toinen terapeutti.
Kavereiden kanssa olin kuulemma aina mielummin kuin hänen kanssaan ja nyt sitten kun vähemmän kavereiden kanssa niin mieluummin tietokoneella kuin hänen kanssa. Teki miten tahansa, mitenkään ei ole hyvä ja minä kun en nyt satu olemaan mikään tunnekone, joka itseään jatkuvasti tunteellisesti ilmaisee tai edes aina selkeästi, vaan perus äijä joka on mielummin hiljaa, kun itken äänekkäästi ja ahdistun sitten kun toinen käytöksellään protestoi.
Minua ärsyttää suunnattomasti että minua koitetaan "hallita" tunneilmaisuilla kuten itku tai kiukku(vai mikä se oli). Muistutetaan jatkuvasti, kun sinä et ole masentunut ja kyllä, minua ärsyttää suunnattomasti se masennus, koska se ahdistaa minua. Eli mites menet, kun on polvet paskassa?
Tähän on mielestäni huono sanoa että keskustelkaa, kun rupeaa ahdistamaan koko keskustelu. Onhan keskustelussa kuitenkin kyse siitä, mitä minun pitäisi hoitaa paremmin ja mitä minä olen jättänyt tekemättä. Ja kun keskustellaan yhteisestä tekemisestä, minulla vain sattuu olemaan hyvin erillaiset mielenkiinnonkohteet, kuin hänellä. Leffoja on kiva katsoa yhdessä ja milloin mitäkin, se vaan on niin ahdistavaa, kun minusta ei irtoa enempää huomiota lämpöä ja rakkautta, olenhan perusmies, joka ei puhu eikä pussaa... No pussaan kyllä, mutta kaikki se henkevä ja muu lähinnä ahdistaa.
Miksi asiat eivät voi olla toiselle yhtä yksinkertaisia kuin itselle. Kuitenkin asia mistä olen varma on se että yksi syy ärsyyntymiseen johtuu juuri siitä että ahdistun hänen masentuneesta olemuksestaan.
Noh, onhan meillä lapsikin talossa ja sitä sitten tulisi hoitaa ja mielestäni äidin masennus vaikuttaa lapseen ja ei positiivisesti. Nyt sanoinkin että lapsi lähtee päiväkotiin tai hoitajalle päiviksi, mielestäni hommista ei tule mitään jos lapsi kärsii.
Mikä nykyään menee eritavalla kuin ennen? Teen mitä ehdin ja kykenen, omaa terveyttäni en kuitenkaan ala pilaamaan toisen masennuksen takia ja en myöskään aio sosiaalisesta elämästäni luopua, tapahtui se sitten koneella tai livenä. Sosiaalinen elämä on kuitenkin se henkireikä, joka pitää oman pään kasassa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sanoa, mutta jotain ajatuksia...Minä ehkä olen kokenut jollain tavalla vähän samanlaista, siis naispuolisena ja masentuneena. Mulle parasta lääkettä on ollut kaverit ja etenki yksi kaveri joka on samassa tilanteessa, siis puhuminen on auttanut. Ihan selvästi mies ahistuu kun puhuu sille ja ymmärrettävästikin.
Ja tajusin äskettäin, että kannan ihan tajutonta kivirekeä, siis huonoa omatuntoa tekemättömistä asioista, ajatuksia huonosta äitiydestäni joissain asioissa (jonka olen tajunnut olevan täyttä pull shittiä) On ihan mielöttömän vapauttavaa ollut antaa itelle anteeksi monia vaivanneita asioita (paljon on kuitenkin käsittely kesken). Ja koen, että oma huono omatunto ja syyllisyys aiheutti ärtymistä, tiuskimista, kiukkua (siis aivan käsittämätöntä käytöstä yli kolmikymppiselle).
Älyttömän viisas ratkaisu oli (alunperin oman miehen idea:)minusta tää oli äärettömän ihana rakkauden osoitus, joka jo sinällään teki hyvää)lähteä yhdeksi yöksi pois kotoa siis viettämään oikeesti laatuaikaa rakkaan ystävän kanssa, tehdä just sitä mistä tykkää, miniloma siis liikunnan parissa.
Noh en tiedä saiko tästä selvää..
Oma kokemus naisena. Lapsi muuttaa naisen sosiaalisen elämän ja kaiken lähes täydellisesti. Harvemmin miehen menot, harrastukset ja sosiaalinen elämä muuttuu niin mullistavasti. Ehkä hiukan rajoittuu, mutta nainen on kuitenkin yleensä se joka vaan aina jää ja on lapsen kanssa. Kyllä se alkaa ahdistaa ja masentaa.
Minä olisin ollut aikoinani todella onnellinen ja hyväntuulinen, jos olisin saannut edes kerran viikossa täydellisen vapaa illan omille harrastuksilleni tai ystävilleni tai vaikka vaan olla rauhassa ja lapsen isä olisi hoitanut lasta silloin. Olisin myös silloin tällöin kaivannut kahden keskistä aikaa lapsen isän kanssa.
Et toki maininnut minkä ikäinen lapsi on, mutta oletan että aika pieni vielä.
Teeppä sellainen kiva pikku yllätys emännällesi, että muistelet niitä asioita mihin olet hänessä aikoinaan rakastunut. Hommaat lapselle hoitajan illaksi ja viet rakkaasi vaikka syömään tai elokuviin tai mihin vaan mistä hän voisi pitää. Ei tarvi puhua henkeviä tai muita lääsyn lääsyjä, jos se on sinusta ahdistavaa. Teot puhuu puolestaan. =o) Onnea!!
Ei aviopuoliso voi olla terapeutti toiselle. Sinun pitää myös elää omaa elämää. Hoida lastasi niinpaljon kuin kerkiät. Päivkoti lapsellekkin on ihan hyvä ajatus.Semppiä,ukki