Kauan aikaa olen kulkenut käsi kädessä syömishäiriön kanssa. Kun miettii kulunutta aikaa ei voi kuin surra.
Reilu 10 vuotta sitten olin ihan tavallinen normaalipainoinen tyttö. Tunsin itseni kuitenkin lihavaksi ja halusin olla laiha. Niimpä tein kohtalokkaan virheen ja aloin laihduttaa.
Nämä vuodet ovat olleet täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta tuloksia tuli ja se tuntui hyvältä. Menin sekaisin tuosta tunteesta ja minusta tuli addikti. Halusin olla laiha, koska silloin olisin onnellisempi. Oli aina vielä muutama kilo, joka piti saada pois, ja jossain oli vielä vähän rasvaa, joka pilasi ulkonäköni. Mikään ei riittänyt pyrkiessäni kohti saavuttamatonta lopputulosta.
Kun olisin tarpeeksi laiha, elämäni olisi vihdoinkin täydellistä.
No mitä minä olen nyt? Laiha, juu... Mutta. Täysin vieraantunut sosiaalisista kontakteista. Kärsin vaikea-asteisesta masennuksesta, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Olen työkyvyttömyyseläk-
keellä ja syön säännöllisesti hermokipulääkkeitä ja rauhoittavia. Neuropaattisen kivun kanssa on uuvuttavaa elää päivästä toiseen. Jopa käveleminen on välillä hankalaa. Sairastan osteoporoosia, joten saan jatkuvasti pelätä murtumia. Ja olen vielä alle 30. Elämäni ei olekkaan täydellistä, vaikka piti.
Onnellisuuden voi kai tässä vaiheessa jo unohtaa. Todennäköisesti kuolen aika nuorena. Siihen asti yritän vain selvitä arjen haasteista.
...minä vain halusin olla laiha.
Olisikohan elämäni sittenkin ollut onnellisempaa normaalipainoisena..?
Reilu 10 vuotta sitten olin ihan tavallinen normaalipainoinen tyttö. Tunsin itseni kuitenkin lihavaksi ja halusin olla laiha. Niimpä tein kohtalokkaan virheen ja aloin laihduttaa.
Nämä vuodet ovat olleet täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta tuloksia tuli ja se tuntui hyvältä. Menin sekaisin tuosta tunteesta ja minusta tuli addikti. Halusin olla laiha, koska silloin olisin onnellisempi. Oli aina vielä muutama kilo, joka piti saada pois, ja jossain oli vielä vähän rasvaa, joka pilasi ulkonäköni. Mikään ei riittänyt pyrkiessäni kohti saavuttamatonta lopputulosta.
Kun olisin tarpeeksi laiha, elämäni olisi vihdoinkin täydellistä.
No mitä minä olen nyt? Laiha, juu... Mutta. Täysin vieraantunut sosiaalisista kontakteista. Kärsin vaikea-asteisesta masennuksesta, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Olen työkyvyttömyyseläk-
keellä ja syön säännöllisesti hermokipulääkkeitä ja rauhoittavia. Neuropaattisen kivun kanssa on uuvuttavaa elää päivästä toiseen. Jopa käveleminen on välillä hankalaa. Sairastan osteoporoosia, joten saan jatkuvasti pelätä murtumia. Ja olen vielä alle 30. Elämäni ei olekkaan täydellistä, vaikka piti.
Onnellisuuden voi kai tässä vaiheessa jo unohtaa. Todennäköisesti kuolen aika nuorena. Siihen asti yritän vain selvitä arjen haasteista.
...minä vain halusin olla laiha.
Olisikohan elämäni sittenkin ollut onnellisempaa normaalipainoisena..?
Vastaukset 3
Vanhimmat
jos alkaisit syödä enemmän.
Kiitos, että kirjoitit tämän viestin. Jaksat omista vaikeuksistasi huolimatta kuitenkin välittää niistä, jotka elävät siinä harhassa, että laihuus tuo onnen. Älä kuitenkaan lannistu, vaan yritä saada elämän syrjästä kiinni. Elämällä voi olla vielä vaikka mitä sinulle tarjottavanaan ja lääketiede kehittyy kovaa vauhtia, niin että voit saada avun sairauksiisikin. Kulunutta aikaa ei kannata jäädä murehtimaan. Anna itsellesi anteeksi ja katso eteenpäin.
Surullinen tarina!
Muuta tuohon on vaikea sanoa, tuntuu kuin omalta elämältä kaikkine ongelmineen ja pahan masennuksen kanssa.
Mietin itsekin aina, olisinko ollut onnellisenpi normaalipainossa ja ennen syömishäiriötä..Ennen sitä elämä tuntui olevan muutenkin kohdallaan, pääosin..nyt ei, ja on paljon haasteita mistä selvittävä.. Mutta jaksamisia sulle!