tule tänne - mene pois!

Eihän tuossa sen kummempaa: kammoat sosiaalista kanssakäymistä, mutta kaipaat intiimiä kanssakäymistä. Tarvitset yhden ihmisen, jonka kanssa olla hieman normaalia sosialisoimista lähemmin.

Tässä on sellainen ratkaisu, että sun on opittava olemaan joko yksin ilman kaipuuta tai sitten mukavasti sosiaalisessa tilanteissa, ainoastaan sen jälkeen pystyt ilman ongelmia siirtymään tuohon intiimiin kanssakäymiseen.

Sosiaalisen kanssakäymisen voi oppia keskustelutaitoja opettelemalla, muiden juttujen kuunteleminen mukaan lukien. Yksinoloa voi treenata laittamalla huomionsa johonkin asiaan, tekemällä jotain, esim. urheilemalla tai muuten vaan harrastamalla.

Luulen että psykiatri voisi olla paras ratkaisu. En kuitenkaan usko että pelkästään lääkkeillä ja millään terapialla on apua, parasta olisi vain ruveta tekemään jotain muuta. Juomisen voisi kyllä lopettaa, siitä ei tule muuta kuin harmia. Monet sukulaiseni ovat kuolleet alkoholin haittoihin ja se on vähän ikävää. Osta vaikka biljardipöytä. Itse tekisi mieli hankkia semmoinen joskus kun semmoista on ihan kiva pelata. Alussa peli on kuitenkin vaikeaa mutta pelaamalla sitä oppii.

Kun on pitkään yksin, jämähtää tiettyjen rutiinien orjaksi. Jos siihen sitten uhkaa tulla joku ulkopuolinen sotkemaan noita rutiineja, niin paniikkihan siitä syntyy.

On vain päätettävä, että haluaako koko loppuelämänsä pyörittää omia pikku rutiinejaan, vai kannattaisiko lyödä kaikki rutiinit paskaksi. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon tarvitaan rohkeutta.

Tuollaista kuminauha-ilmiötä esiintyy ainakin surun aikana tai suurten menetysten jälkeen. Suru riepottaa ihmistä niin rajusti joskus, että on vaikeaa ymmärtää mistä on kysymys. Se on kuitenkin yleensä ohimenevää, kunhan antaa itselleen aikaa käydä kaikki tunteet läpi. Myös pitkäkestoinen stressi aiheuttaa tuollaista. Kannattaa rauhoittaa elämäntilanne niin hyvin kuin pystyy ja välttää kaikkea turhaa stressiä. Aika on siitä kummallinen juttu, että se auttaa moneen asiaan.

Tapaat pissiksen. Sitten inhoat ja halveksit ja vihaat sitä. Koska se on niin ruma ja tyhmä ja tylsä sinuun verrattuna.

Haluaisit kohdata kaltaisesi.

Niitä on Suomessa muutama kappale.

Sinkkuna ja yksin olen elellyt jo kohta 10 vuotta, olen itse tietoisesti tehnyt valintani.

Vasta viime kuukausina olen alkanut todella kärsimään yksinolostani, varsinkin hellyydenkipeinä hetkinä. Lieneekö ikä syynä;)
Ja ankea ajatus loppuelämästä yksin...

Mua ahdistaa olla liikaa ihmisten kanssa tekemisissä ja koko ajan menossa.
Tarvitsen siis päivästäni sen tietyn ajan ihan vaan olla yksikseni.
Eli kotosalla ja yksin vietän aikaani aika paljon omissa askareissani.
Ja tykkään ja nautinkin jopa siitä.

Olen myös huomannut että alkoholin käyttöni on vähän lisääntynyt vuosien myötä. Osasyynä ehkäpä heikentynyt itsetuntoni.
Töissä käyn jossa mukavat työkaverit, joiden kanssa tykkään olla tekemisissä. Mutta harvemmin vapaa-aikana nähdään.

Työpäivän jälkeen on olo joskus todella orpo, koska vanhat kaverisuhteet alkavat hiipumaan.
Heillä kun jo omat lapset ja perhe-elämä.
Uusia kavereita on näin vanhempana aika vaikeeta löytää.
Ja silti haluasin omaavani tietyn kaveripiirin,
ja sen "oman kullan" jonka kainaloon voisin käpertyä ja joka potkisi mua täältä kotoa menoon mukaan;)

Siis tiedän todella, miten mielipuolista tämä fiilis on!
Haluat jonku lähelles, ja silti jossain vaiheessa mielessäsi ajattelet että voi kun toi jo lähtis tosta pois, että voisit olla vaan yksikses;)

Meitä on varmasti muitakin tällasia omituisia tallaajia, ainakin haluan ajatella niin!

Kirjoittele jos haluat vaihtaa ajatuksia;)