vaikka se olin minä joka lähdin...
lähdin, etten satuttaisi sinua enempää.
Niin pitkään kuvittelin sinun olevan samanlainen kuin muut, samanlainen pelimies joihin jostain syystä olin aina langennut.
Sinun hiljaisuutesi, kömpelö tapa jutella, jatkuva väärinymmärtämisesi. Kaiken sanomani otit itseesi, sinusta minä pilkkasin sinua.
Niin tavallani teinkin, enkä kuitenkaan.
Sinä rakastit runojani, sulojani ja sanojani.
Niin usein vetäydyit hiljaisuuteen, pidin sitä välinpitämättömyytenä ja aloin niitata sinua seinille kuin vanhaa julistetta joka repsottaa aina jostain nurkasta. Sitten minä repäisin sen kahtia, silppusin sormissani niin pieneksi mytyksi ettei siitä enää saanut selvää mikä se oli ollut...
Nyt jälkeenpäin tiedän, että olet ujo, yritit kertoa sitä, mutta et puhunut siitä.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että olet ollut kiusattu.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että sinua oli tallottu tuhanteen kertaan ja vielä uudestaan.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että sinä pelkäsit minua, mutta tiedätkö sinä vieläkään, että minä pelkäsin sinua yhtä paljon? Sinusta minä pilkkasin sinua kun kerroin olevani yhtä epävarma, sinusta minä ilkuin sinua, kun kerroin etten uskalla. Sinusta minunkaltaiseni ihminen ei voi pelätä tai olla epävarma. Sinä koit epävarmuuden olevan yksinoikeutesi.
Sinun mielestäsi minä olin niin kaunis ja hyvä, ettei sellainen ihminen voi tietää mitä on pelko.
Kun minä kehuin sinua, sinun mielestäsi se oli pilkkaa.
Kun minä kadehdin sinua, sinun mielestäsi se oli pilkkaa.
Sinun mielestäsi, minunlainen, kokenut ja nähnyt ihminen ei voi kadehtia kaltaistasi, omasta mielestään vaatimatonta tavallista ihmistä.
Mutta minä ihailin sinua. Minä halusin sinut, mutta kuinka olisin ottanut kun terävä kieleni tappoi kaiken kokoajan? Minä lähdin sinun vuokseni, itseni vuoksi, molempien onnellisuuden edestä. Me kohtasimme toisemme väärässä yössä, niinä öinä kun minun taivaallani repi myrskypilvet. Minä lähdin koska välitin niin paljon, etten kestänyt nähdä kuinka vaikea sinulla oli minun vuokseni. En ansainnut sinua sillä hetkellä, mutta sekin oli sinusta pilkkaa.
En minä sinua unohtanut. Kuinka olisinkaan unohtanut ihmisen jonka kanssa oli niin hyvä olla, niin helppo olla.
Palasin sana sanalta... otit vastaan kirjeeni, jossa kerroin kaipuustani, otit vastaan runoni jossa tunnustin ikäväni, tahtoni olla vierelläsi, haluni koskettaa. Vastasit omalla kömpelöllä tavallasi, et mitään sanoen, mutta ilostuen. Et pahastunut tietäessäsi mitä sinusta ajattelen, et käskenyt minun mennä pois. Et käskenyt minun luovuttaa ja unohtaa, kun kerroin, että elät sydämessäni edelleen.
Sinä jopa innostuit pieneen sanaleikkin kanssani, mikä oli sinulta rohkeutta vaikka tunteistasi et osaakaan puhua ja kirjoittaminen on sinulle silkkaa tuskaa. Näit vaivaa keksiä minulle vastauksen, hauskan ja iloisen.
Kun kysyin saanko tulla vielä lähemmäksi, et vastannutkaan mitään. Kun kysyin haluatko minun menevän takaisin, sinne jonnekkin, et vastannutkaan mitään. Kyllä sinä varmasti tiesit, että minä kysyisin, olinhan pohjustanut sitä varoen.
Minä tiedän, että kävit siellä minne sinua pyysin, sinne missä olimme ennenkin. En kai koskaan saa tietää pettikö rohkeutesi kun et jäänyt odottamaan? Kysyin pelkäätkö sinä, et vastannut siihenkään. Et ole käynyt siellä sittemin kun lähdin, mutta nyt kävit kun ilmoitin tahtovani löytää sinut sieltä vielä. Miksi menit jos et välitä?
Näin sinä teit ennenkin, sen jälkeen kun myönsit aikanaan tunteesi, se vaati sinulta paljon, puhua minulle silloin mitä minusta haluat ja kuinka tein sinulle hyvän olon. Ne asiat tulivat sinusta ulos vähitellen, mutta mitä enemmän kerroit, sitä enemmän väistelit.
Pelkäsit torjuntaa, pelkäätkö sitä nytkin? Pelkäätkö , että jos tulen lähellesi, vien sen kaiken taas pois?
Näin sinä teit ennenkin ja kun kysyin tarkoittaako välinpitämättömyytesi, että minun pitää juosta niin kauas , ettet enää aavista minua missään lähelläsi, sanoit ettei se niin ole, että jos et halua minua niin sen sinä osaisit sanoa. Sanoit, ettet sinä leiki kenenkään kanssa, ettet edes osaa leikkiä.
Leikitkö sinä nyt? Minä pyysin suoraa vastausta, haluatko mun katoavan, enkö minä ansaitse vastausta jos niin haluat? Aina sanoit, että olet kiltti ja herkkätuntoinen ihminen, etkä halua tietentahtoen loukata, nytkö sitten haluat?
Jos sinä pelkäät, minä ymmärrän. Enkä vaadikaan sinulta mitään, en ole tullut asettamaan ehtoja ja sääntöjä mitä pitää tapahtua. En ole menossa mihinkään, olen täällä vielä huomennakin ja ylihuomenna, jos tarvit aikaa kerätä rohkeutta.
Mutta kohtele minua kuin aikuista, kerro jos haluat olla toisaalla. Anna minullekin vapaus haaveistani, kerro jos ne ovat turhia. Sinä tiedät, että minä hyväksyn sen ja toivotan sinulle onnea.
Ja jostain syystä minä ikävöin sinua hyvällä mielellä, hiljaisella rauhalla, kuin tiedolla maailman toiselta laidalta, tämä tarina ei ollut tässä. Ikäänkuin tietäisin enemmän. Ikävöin sinua ihmeellisellä varmuudella, en sillä että löisin puolestamme vetoa, vaan ikäänkuin vain tietäisin sellaista mitä ei ihmislapsi voi tietää. Ja silti voin olla tuhannen väärässä, mutta kuinka kytkeä pois sisäinen ääni joka käskee odottaa? Siihen minä pyysin sinulta vastausta, jos kertoisit että odotan turhaan, sammuttaisin valot sydämestäni, sulkisin oven muistoilta ja sinetöisin portin tälle pihalle.
Ikävälleni en voi mitään...
lähdin, etten satuttaisi sinua enempää.
Niin pitkään kuvittelin sinun olevan samanlainen kuin muut, samanlainen pelimies joihin jostain syystä olin aina langennut.
Sinun hiljaisuutesi, kömpelö tapa jutella, jatkuva väärinymmärtämisesi. Kaiken sanomani otit itseesi, sinusta minä pilkkasin sinua.
Niin tavallani teinkin, enkä kuitenkaan.
Sinä rakastit runojani, sulojani ja sanojani.
Niin usein vetäydyit hiljaisuuteen, pidin sitä välinpitämättömyytenä ja aloin niitata sinua seinille kuin vanhaa julistetta joka repsottaa aina jostain nurkasta. Sitten minä repäisin sen kahtia, silppusin sormissani niin pieneksi mytyksi ettei siitä enää saanut selvää mikä se oli ollut...
Nyt jälkeenpäin tiedän, että olet ujo, yritit kertoa sitä, mutta et puhunut siitä.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että olet ollut kiusattu.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että sinua oli tallottu tuhanteen kertaan ja vielä uudestaan.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että sinä pelkäsit minua, mutta tiedätkö sinä vieläkään, että minä pelkäsin sinua yhtä paljon? Sinusta minä pilkkasin sinua kun kerroin olevani yhtä epävarma, sinusta minä ilkuin sinua, kun kerroin etten uskalla. Sinusta minunkaltaiseni ihminen ei voi pelätä tai olla epävarma. Sinä koit epävarmuuden olevan yksinoikeutesi.
Sinun mielestäsi minä olin niin kaunis ja hyvä, ettei sellainen ihminen voi tietää mitä on pelko.
Kun minä kehuin sinua, sinun mielestäsi se oli pilkkaa.
Kun minä kadehdin sinua, sinun mielestäsi se oli pilkkaa.
Sinun mielestäsi, minunlainen, kokenut ja nähnyt ihminen ei voi kadehtia kaltaistasi, omasta mielestään vaatimatonta tavallista ihmistä.
Mutta minä ihailin sinua. Minä halusin sinut, mutta kuinka olisin ottanut kun terävä kieleni tappoi kaiken kokoajan? Minä lähdin sinun vuokseni, itseni vuoksi, molempien onnellisuuden edestä. Me kohtasimme toisemme väärässä yössä, niinä öinä kun minun taivaallani repi myrskypilvet. Minä lähdin koska välitin niin paljon, etten kestänyt nähdä kuinka vaikea sinulla oli minun vuokseni. En ansainnut sinua sillä hetkellä, mutta sekin oli sinusta pilkkaa.
En minä sinua unohtanut. Kuinka olisinkaan unohtanut ihmisen jonka kanssa oli niin hyvä olla, niin helppo olla.
Palasin sana sanalta... otit vastaan kirjeeni, jossa kerroin kaipuustani, otit vastaan runoni jossa tunnustin ikäväni, tahtoni olla vierelläsi, haluni koskettaa. Vastasit omalla kömpelöllä tavallasi, et mitään sanoen, mutta ilostuen. Et pahastunut tietäessäsi mitä sinusta ajattelen, et käskenyt minun mennä pois. Et käskenyt minun luovuttaa ja unohtaa, kun kerroin, että elät sydämessäni edelleen.
Sinä jopa innostuit pieneen sanaleikkin kanssani, mikä oli sinulta rohkeutta vaikka tunteistasi et osaakaan puhua ja kirjoittaminen on sinulle silkkaa tuskaa. Näit vaivaa keksiä minulle vastauksen, hauskan ja iloisen.
Kun kysyin saanko tulla vielä lähemmäksi, et vastannutkaan mitään. Kun kysyin haluatko minun menevän takaisin, sinne jonnekkin, et vastannutkaan mitään. Kyllä sinä varmasti tiesit, että minä kysyisin, olinhan pohjustanut sitä varoen.
Minä tiedän, että kävit siellä minne sinua pyysin, sinne missä olimme ennenkin. En kai koskaan saa tietää pettikö rohkeutesi kun et jäänyt odottamaan? Kysyin pelkäätkö sinä, et vastannut siihenkään. Et ole käynyt siellä sittemin kun lähdin, mutta nyt kävit kun ilmoitin tahtovani löytää sinut sieltä vielä. Miksi menit jos et välitä?
Näin sinä teit ennenkin, sen jälkeen kun myönsit aikanaan tunteesi, se vaati sinulta paljon, puhua minulle silloin mitä minusta haluat ja kuinka tein sinulle hyvän olon. Ne asiat tulivat sinusta ulos vähitellen, mutta mitä enemmän kerroit, sitä enemmän väistelit.
Pelkäsit torjuntaa, pelkäätkö sitä nytkin? Pelkäätkö , että jos tulen lähellesi, vien sen kaiken taas pois?
Näin sinä teit ennenkin ja kun kysyin tarkoittaako välinpitämättömyytesi, että minun pitää juosta niin kauas , ettet enää aavista minua missään lähelläsi, sanoit ettei se niin ole, että jos et halua minua niin sen sinä osaisit sanoa. Sanoit, ettet sinä leiki kenenkään kanssa, ettet edes osaa leikkiä.
Leikitkö sinä nyt? Minä pyysin suoraa vastausta, haluatko mun katoavan, enkö minä ansaitse vastausta jos niin haluat? Aina sanoit, että olet kiltti ja herkkätuntoinen ihminen, etkä halua tietentahtoen loukata, nytkö sitten haluat?
Jos sinä pelkäät, minä ymmärrän. Enkä vaadikaan sinulta mitään, en ole tullut asettamaan ehtoja ja sääntöjä mitä pitää tapahtua. En ole menossa mihinkään, olen täällä vielä huomennakin ja ylihuomenna, jos tarvit aikaa kerätä rohkeutta.
Mutta kohtele minua kuin aikuista, kerro jos haluat olla toisaalla. Anna minullekin vapaus haaveistani, kerro jos ne ovat turhia. Sinä tiedät, että minä hyväksyn sen ja toivotan sinulle onnea.
Ja jostain syystä minä ikävöin sinua hyvällä mielellä, hiljaisella rauhalla, kuin tiedolla maailman toiselta laidalta, tämä tarina ei ollut tässä. Ikäänkuin tietäisin enemmän. Ikävöin sinua ihmeellisellä varmuudella, en sillä että löisin puolestamme vetoa, vaan ikäänkuin vain tietäisin sellaista mitä ei ihmislapsi voi tietää. Ja silti voin olla tuhannen väärässä, mutta kuinka kytkeä pois sisäinen ääni joka käskee odottaa? Siihen minä pyysin sinulta vastausta, jos kertoisit että odotan turhaan, sammuttaisin valot sydämestäni, sulkisin oven muistoilta ja sinetöisin portin tälle pihalle.
Ikävälleni en voi mitään...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sullapa vasta kummallinen ihmissuhde. Mihin tarvitset ketään, kun noin tietoviisas olet?
Tämä oli kuin minun elämästäni... Valitettavasti
****
valu poskelle.. kaunis teksti, laittaa mietiskelemään.