”Minä tylsistyn kuoliaaksi”, Vulpix valitti ja työnsi kuononsa hiekkaan. Muutkin pokemonit olivat levottomia pitkästä odottamisesta.
”Ehkä hän ei tule ollenkaan”, Espeon tuumi, ja sai toiset vaikeroimaan hiljaa itsekseen. ”Saa kyllä luvan tulla, tai otan häneltä luulot pois!” Espeon lisäsi närkästyneenä.
Umbreon tuhahti ja Espeon katsoi häntä ärtyneenä. ”Onko tämä sinusta muka sitten kovinkin hauskaa?”
Umbreon katseli Espeonia kummissaan. ”En minä sillä, täällä vain on kaikilla vähän pinna kireällä”.
Espeon huokaisi ja pyysi anteeksi purkaustaan. Ei täällä kenelläkään ollut helppoa. Niin paljon oli tehtävää ja pelättävää.
”Eikö bellossom sanonut koska slowking tulee? Vulpix kysyi unisena. ”Steelix, mikä sinun on?”
Toiset kääntyivät katsomaan Steelixiä, joka väänteli naama punaisena hullunkurisia ilmeitä. ”Mi… minusta tuntuu, että häntäni on tulessa” se sai vaivoin sanottua.
Hölmistyneenä Vulpix vilkaisi Steelixin taakse ja huomasi pienen magbyn hiillostavan kaikessa rauhassa Steelixin häntää.
”Hei! Mitä sinä teet?” Vulpix huudahti ja hyppäsi magbyn vierelle. Mgby lopetti, mutta potkaisi kasan hiekkaa Vulpixin silmille ja lähti juoksemaan ranta pitkin karkuun. Espeon ja Umbreon loikkasivat sen perään, mutta magby oli hämmästyttävän nopea noinkin pieneksi pokemoniksi.
”Minä pysäytän sen!” Umbreon huusi ja pysähtyi. Tumma varjo laskeutui hänen ylleen.
”Ei! Älä!” Espeon huusi tajutessaan Umbreonin aikeet. Umbreon ei kuitenkaan enää kuullut tai nähnyt mitään, vaan ampui suuren varjopallon magbyä kohti, Espeonin kuitenkin astuttua sen tielle.
Syntyi voimakas räjähdys pallon osuttua Espeoniin saaden sen lentämään satoja metrejä ilmaan. Steelix ja Vulpix juoksivat paikalle samassa kun Umbreon palasi ennalleen.
”Mitä tapahtui?” Steelix kysyi hädissään. Umbreon vain tuijotti hämmästyneenä Espeonin pudottua vaarallisesti maahan. ”E- en tiedä”
Vulpix oli jo juossut Espeonin luokse. Itku kurkussa se tuuppi ja ravisteli ystäväänsä.
”Nouse ylös! Espeon, herää!”
Steelix ja Umbreon saapuivat myös typertyneinä maassa makaavan Espeonin vierelle.
”Minun piti pysäyttää magby varjopallolla, mutta Espeon tuli tielle” Umbreon selitti peläten ystävänsä kohtaloa. Vulpix ja Steelix tajusivat sen olleen vahinko, mutta eivät ymmärtäneet miksi Espeon oli hypännyt eteen.
”Espeon ole kiltti ja herää!” Vulpix huusi ja katseli hädissään ympärilleen ja huomasi auringon pilkottavan pilvien takaa.
”Kutsu aurinkoa! Espeon, paranet auringon voimalla. Kutsu sitä” Vulpix aneli puolikuolleelta pokemonilta.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut Steelixin, Umbreonin ja Vulpixin toivoessa ystävänsä vierellä.
”Onko täällä mitään rohtoja?” Steelix kysyi Vulpixin nyyhkyttäessä Umbreonin häntään.
”En tiedä. En tunne niitä kovin hyvin” Umbreon vastasi murheellisena. Samassa auringon säteet tarttuivat Espeoniin, saaden hänet loistamaan sen valoa. Hämmästyneinä toiset katselivat Espeonin paranemista. Kun aurinko viimein loittoni, Espeon raotti silmäluomiaan.
”Pääni…” se valitti hiljaa.
”Espeon! Luojan kiitos!” Umbreon ja Vulpix huusivat ja syöksyivät halaamaan ystäväänsä.
”Pääni räjähtää pian, ja uskoakseni teidän rutistelunne ei helpota asiaa” Espeon hymyili väsyneesti. Ystävykset päästivät helpottuneina irti.
”Olen pahoillani siitä pallosta” Umbreon pahoitteli pää riipuksissa.
”Ei se mitään. Itsehän minä sen eteen tulin” Espeon sanoi yrittäen nousta seisomaan. Huomattuaan olevansa vielä liian heikko, Umbreon ja Vulpix auttoivat hänet Steelixin selkään. Yhdessä he palasivat takaisin luolalle.
”Mutta miksi?” Umbreon kysyi istuuduttuaan taas alas hiekalle. Muutkin tekivät samoin ja Espeon valui Steelixin selästä viileään hiekkakuoppaan, jonka Vulpix oli kiireellä kaivanut.
”Se olisi voinut kuolla. Lapsi se vain oli” Espeon vastasi väsyneenä.
Umbreon rypisti otsaansa. ”Luulenpa, että se oli Musta Pokemon. Olisin halunnut saada sen kiinni”.
Espeonia alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään Umbreonin ”kaikkitietävyys”. ”Kysy Vulpiksilta! Hän sen näki naamasta” Espeon sanoi kitkerästi.
Umbreon säpsähti. Tosiaan; Vulpix oli ainut joka oli nähnyt magbyn kasvot.
”En katsonut sitä niin tarkkaan. Sitä paitsi se löi jo hiekat naamaani, ennen kuin ehdin edes erottaa mikä se oli” Vulpix vastasi ennen kuin Umbreon ehti avata suutaan. Umbreon nyökkäsi hiljaa miettiväinen ilme kasvoillaan.
”Mistä muuten olet oppinut tällaisen hiekkakuoppa-menetelmän?” Espeon kysyi Vulpixilta, joka parasta aikaa kasasi viileää hiekkaa hänen päälle.
”Äitini opetti sen, kun olin pieni” toinen vastasi ”Se auttaa kuulemma hiertymiin ja rasitusvammoihin”.
Espeon nyökkäsi kiitollisena ja sulki silmänsä.
Steelix oli sillä aikaa kierrellyt lähiympäristöä, mutta palasi pian kiihtyneenä takaisin.
”Ne ovat poissa!”
”Mitkä?” Umbreon kysyi ystävältään.
”Sarvet ja kartta” Steelix vastasi.
Toiset hätkähtivät. Neuvottomina ne katselivat toisiaan.
”Magby?” Vulpix kysyi hämmästyneenä. Toiset pudistivat päitään.
”Liian pieni kantamaan niitä näkemättämme” Steelix järkeili. Umbreon nyökytteli.
”Eli, kun magby johdatti meidät kauemmas, joku kävi sillä aikaa hakemassa kamppeemme”
Kaikki ravistelivat ällistyneinä päitään. Ilman karttaa he eivät osaisi suunnistaa saarella ja sarvetkin taisivat olla eräänlainen voimanlähde.
”Ehkä slowging tietää tästä” Espeon ehdotti. Steelix nyökytteli. ”mutta missä hän on?”
Pian ilta alkoi vaihtua yöksi. Steelix, Umbreon ja Vulpix uinuivat rannalla, mutta Espeon, joka tunsi itsensä jo virkeäksi kaivautui kuopasta ja käveli luolalle.
”Bellosom?” Se huhuili pimeyteen. Kun vastausta ei kuulunut, Espeon astui syvemmälle luolaan. Kaikkialla oli hiljaista. Luolan seinillä loisti erilaisia koukeroita ja kaavoja, joista Espeon ei liioin saanut selvää. Luola ei ollut kovin suuri. Sen perällä oli vain kasa kaikenlaista rojua ja pöytä ja tuolit. Espeon huomasi pöydällä kummallisen esineen ja meni katsomaan mikä se oli. Esine oli eräänlainen sauva, jonka päässä oli oudoista, terävistä koukeroista muodostuva kehä, jonka keskellä punaista nestettä sisällään pitävä kuula. Esine oli hyvin kaunis ja Espeonin oli pakko ottaa se tassuihinsa ihaillakseen sitä lähemmin. Kuulan punainen neste hyöri ja kieppui sen sisällä kauniisti, ja Espeon tunsi jonkinlaista turvallisuuden tunnetta pidellessään sauvaa. Samassa neste tummeni ja sen liike kiihtyi. Sauva alkoi vapista, ja Espeonin oli vaikea pidellä sitä. Luolan suulta alkoi kuulua askelia, ja Espeonin valtasi paniikki. Hän piilotti tärisevän esineen selkänsä taakse ja kyyristyi nurkkaan.
Luolaan astui sama magby, joka oli päässyt viimekerralla karkuun. Helpottuneena Espeon astui esiin.
”Anteeksi, mutta tiedätkö…” Espeonin kysymys jäi kesken suuren tulipallon paiskatessa hänet seinään. Hän ehti nähdä vain magbyn tarttuvan pudonneeseen sauvaan, ennen kuin kaikki pimeni.
Steelix, Vulpix ja Umbreon olivat heränneet kylmyyteen ja huomasivat Espeonin kadonneen. Kauemmin he eivät ehtineet asiaa ajatella, kun jo viisi houndoomia hyökkäsi heidän kimppuunsa. Epätoivoisesti ystävykset yrittivät taistella ylivoimaa vastaan, mutta koirien raapivat kynnet ja polttava tuli oli liikaa jopa kookkaalle steelixille ja väsyneet pokemonit saatiin helposti nujerrettua.
Tajuttomat kumppanukset vangittiin ja raahattiin metsän pimentoon. Samoihin aikoihin magby juoksi sauva kädessä ulos luolasta metsään.
Monta tuntia myöhemmin, Espeon alkoi heräillä luolassa. Päätään riiputtaen se nousi istumaan ja miettimään viimehetken tapahtumia. Sauvan kuva pyöri selkeänä hänen mielessään ja loppu olikin pelkkää harmaata sumua. Apeana Espeon nousi ja raahautui ulos luolasta. Raikas yötuuli puhalsi ja se sai Espeonin virkoamaan. Nopeasti se palasi paikalle, johon oli muut jättänyt viimeksi. Espeon huudahti kauhuissaan löydettyään tyhjän paikan verisenä tappelun jäljiltä. Vulpixin ja Umbreonin ja vieraita mustia karvoja oli kaikkialla. Löydettyään kummallisia jälkiä, jotka veivät metsään, Espeon tajusi ystäviensä kidnappauksen. Magby oli mukana juonessa, johon näköjään tarvittiin sarvet, sauva ja kartta, ja heidät yritettiin raivata pois tieltä. Kuukivi, auringonkivi, rohkeudenkivi ja voimankivi olivat epäilemättä myös muiden mieleen. Raivostuneena Espeon loikkasi metsään, jonka reunalta löytyi Vulpixin amuletti. Hämmästyneenä hän poimi korun maasta ja kiinnitti sen huolellisesti kaulaansa, ettei se pääsisi uudestaan tipahtamaan. Kun amuletti riippui turvallisesti kaulassa, Espeon oli valmis jatkamaan matkaa, mutta hiljainen ääni pysäytti hänet.
”Älä mene vielä. Sinun täytyy puhua kanssani”
Espeon kääntyi ja näki slowkingin istuvan rannalla.
”Ehkä hän ei tule ollenkaan”, Espeon tuumi, ja sai toiset vaikeroimaan hiljaa itsekseen. ”Saa kyllä luvan tulla, tai otan häneltä luulot pois!” Espeon lisäsi närkästyneenä.
Umbreon tuhahti ja Espeon katsoi häntä ärtyneenä. ”Onko tämä sinusta muka sitten kovinkin hauskaa?”
Umbreon katseli Espeonia kummissaan. ”En minä sillä, täällä vain on kaikilla vähän pinna kireällä”.
Espeon huokaisi ja pyysi anteeksi purkaustaan. Ei täällä kenelläkään ollut helppoa. Niin paljon oli tehtävää ja pelättävää.
”Eikö bellossom sanonut koska slowking tulee? Vulpix kysyi unisena. ”Steelix, mikä sinun on?”
Toiset kääntyivät katsomaan Steelixiä, joka väänteli naama punaisena hullunkurisia ilmeitä. ”Mi… minusta tuntuu, että häntäni on tulessa” se sai vaivoin sanottua.
Hölmistyneenä Vulpix vilkaisi Steelixin taakse ja huomasi pienen magbyn hiillostavan kaikessa rauhassa Steelixin häntää.
”Hei! Mitä sinä teet?” Vulpix huudahti ja hyppäsi magbyn vierelle. Mgby lopetti, mutta potkaisi kasan hiekkaa Vulpixin silmille ja lähti juoksemaan ranta pitkin karkuun. Espeon ja Umbreon loikkasivat sen perään, mutta magby oli hämmästyttävän nopea noinkin pieneksi pokemoniksi.
”Minä pysäytän sen!” Umbreon huusi ja pysähtyi. Tumma varjo laskeutui hänen ylleen.
”Ei! Älä!” Espeon huusi tajutessaan Umbreonin aikeet. Umbreon ei kuitenkaan enää kuullut tai nähnyt mitään, vaan ampui suuren varjopallon magbyä kohti, Espeonin kuitenkin astuttua sen tielle.
Syntyi voimakas räjähdys pallon osuttua Espeoniin saaden sen lentämään satoja metrejä ilmaan. Steelix ja Vulpix juoksivat paikalle samassa kun Umbreon palasi ennalleen.
”Mitä tapahtui?” Steelix kysyi hädissään. Umbreon vain tuijotti hämmästyneenä Espeonin pudottua vaarallisesti maahan. ”E- en tiedä”
Vulpix oli jo juossut Espeonin luokse. Itku kurkussa se tuuppi ja ravisteli ystäväänsä.
”Nouse ylös! Espeon, herää!”
Steelix ja Umbreon saapuivat myös typertyneinä maassa makaavan Espeonin vierelle.
”Minun piti pysäyttää magby varjopallolla, mutta Espeon tuli tielle” Umbreon selitti peläten ystävänsä kohtaloa. Vulpix ja Steelix tajusivat sen olleen vahinko, mutta eivät ymmärtäneet miksi Espeon oli hypännyt eteen.
”Espeon ole kiltti ja herää!” Vulpix huusi ja katseli hädissään ympärilleen ja huomasi auringon pilkottavan pilvien takaa.
”Kutsu aurinkoa! Espeon, paranet auringon voimalla. Kutsu sitä” Vulpix aneli puolikuolleelta pokemonilta.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut Steelixin, Umbreonin ja Vulpixin toivoessa ystävänsä vierellä.
”Onko täällä mitään rohtoja?” Steelix kysyi Vulpixin nyyhkyttäessä Umbreonin häntään.
”En tiedä. En tunne niitä kovin hyvin” Umbreon vastasi murheellisena. Samassa auringon säteet tarttuivat Espeoniin, saaden hänet loistamaan sen valoa. Hämmästyneinä toiset katselivat Espeonin paranemista. Kun aurinko viimein loittoni, Espeon raotti silmäluomiaan.
”Pääni…” se valitti hiljaa.
”Espeon! Luojan kiitos!” Umbreon ja Vulpix huusivat ja syöksyivät halaamaan ystäväänsä.
”Pääni räjähtää pian, ja uskoakseni teidän rutistelunne ei helpota asiaa” Espeon hymyili väsyneesti. Ystävykset päästivät helpottuneina irti.
”Olen pahoillani siitä pallosta” Umbreon pahoitteli pää riipuksissa.
”Ei se mitään. Itsehän minä sen eteen tulin” Espeon sanoi yrittäen nousta seisomaan. Huomattuaan olevansa vielä liian heikko, Umbreon ja Vulpix auttoivat hänet Steelixin selkään. Yhdessä he palasivat takaisin luolalle.
”Mutta miksi?” Umbreon kysyi istuuduttuaan taas alas hiekalle. Muutkin tekivät samoin ja Espeon valui Steelixin selästä viileään hiekkakuoppaan, jonka Vulpix oli kiireellä kaivanut.
”Se olisi voinut kuolla. Lapsi se vain oli” Espeon vastasi väsyneenä.
Umbreon rypisti otsaansa. ”Luulenpa, että se oli Musta Pokemon. Olisin halunnut saada sen kiinni”.
Espeonia alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään Umbreonin ”kaikkitietävyys”. ”Kysy Vulpiksilta! Hän sen näki naamasta” Espeon sanoi kitkerästi.
Umbreon säpsähti. Tosiaan; Vulpix oli ainut joka oli nähnyt magbyn kasvot.
”En katsonut sitä niin tarkkaan. Sitä paitsi se löi jo hiekat naamaani, ennen kuin ehdin edes erottaa mikä se oli” Vulpix vastasi ennen kuin Umbreon ehti avata suutaan. Umbreon nyökkäsi hiljaa miettiväinen ilme kasvoillaan.
”Mistä muuten olet oppinut tällaisen hiekkakuoppa-menetelmän?” Espeon kysyi Vulpixilta, joka parasta aikaa kasasi viileää hiekkaa hänen päälle.
”Äitini opetti sen, kun olin pieni” toinen vastasi ”Se auttaa kuulemma hiertymiin ja rasitusvammoihin”.
Espeon nyökkäsi kiitollisena ja sulki silmänsä.
Steelix oli sillä aikaa kierrellyt lähiympäristöä, mutta palasi pian kiihtyneenä takaisin.
”Ne ovat poissa!”
”Mitkä?” Umbreon kysyi ystävältään.
”Sarvet ja kartta” Steelix vastasi.
Toiset hätkähtivät. Neuvottomina ne katselivat toisiaan.
”Magby?” Vulpix kysyi hämmästyneenä. Toiset pudistivat päitään.
”Liian pieni kantamaan niitä näkemättämme” Steelix järkeili. Umbreon nyökytteli.
”Eli, kun magby johdatti meidät kauemmas, joku kävi sillä aikaa hakemassa kamppeemme”
Kaikki ravistelivat ällistyneinä päitään. Ilman karttaa he eivät osaisi suunnistaa saarella ja sarvetkin taisivat olla eräänlainen voimanlähde.
”Ehkä slowging tietää tästä” Espeon ehdotti. Steelix nyökytteli. ”mutta missä hän on?”
Pian ilta alkoi vaihtua yöksi. Steelix, Umbreon ja Vulpix uinuivat rannalla, mutta Espeon, joka tunsi itsensä jo virkeäksi kaivautui kuopasta ja käveli luolalle.
”Bellosom?” Se huhuili pimeyteen. Kun vastausta ei kuulunut, Espeon astui syvemmälle luolaan. Kaikkialla oli hiljaista. Luolan seinillä loisti erilaisia koukeroita ja kaavoja, joista Espeon ei liioin saanut selvää. Luola ei ollut kovin suuri. Sen perällä oli vain kasa kaikenlaista rojua ja pöytä ja tuolit. Espeon huomasi pöydällä kummallisen esineen ja meni katsomaan mikä se oli. Esine oli eräänlainen sauva, jonka päässä oli oudoista, terävistä koukeroista muodostuva kehä, jonka keskellä punaista nestettä sisällään pitävä kuula. Esine oli hyvin kaunis ja Espeonin oli pakko ottaa se tassuihinsa ihaillakseen sitä lähemmin. Kuulan punainen neste hyöri ja kieppui sen sisällä kauniisti, ja Espeon tunsi jonkinlaista turvallisuuden tunnetta pidellessään sauvaa. Samassa neste tummeni ja sen liike kiihtyi. Sauva alkoi vapista, ja Espeonin oli vaikea pidellä sitä. Luolan suulta alkoi kuulua askelia, ja Espeonin valtasi paniikki. Hän piilotti tärisevän esineen selkänsä taakse ja kyyristyi nurkkaan.
Luolaan astui sama magby, joka oli päässyt viimekerralla karkuun. Helpottuneena Espeon astui esiin.
”Anteeksi, mutta tiedätkö…” Espeonin kysymys jäi kesken suuren tulipallon paiskatessa hänet seinään. Hän ehti nähdä vain magbyn tarttuvan pudonneeseen sauvaan, ennen kuin kaikki pimeni.
Steelix, Vulpix ja Umbreon olivat heränneet kylmyyteen ja huomasivat Espeonin kadonneen. Kauemmin he eivät ehtineet asiaa ajatella, kun jo viisi houndoomia hyökkäsi heidän kimppuunsa. Epätoivoisesti ystävykset yrittivät taistella ylivoimaa vastaan, mutta koirien raapivat kynnet ja polttava tuli oli liikaa jopa kookkaalle steelixille ja väsyneet pokemonit saatiin helposti nujerrettua.
Tajuttomat kumppanukset vangittiin ja raahattiin metsän pimentoon. Samoihin aikoihin magby juoksi sauva kädessä ulos luolasta metsään.
Monta tuntia myöhemmin, Espeon alkoi heräillä luolassa. Päätään riiputtaen se nousi istumaan ja miettimään viimehetken tapahtumia. Sauvan kuva pyöri selkeänä hänen mielessään ja loppu olikin pelkkää harmaata sumua. Apeana Espeon nousi ja raahautui ulos luolasta. Raikas yötuuli puhalsi ja se sai Espeonin virkoamaan. Nopeasti se palasi paikalle, johon oli muut jättänyt viimeksi. Espeon huudahti kauhuissaan löydettyään tyhjän paikan verisenä tappelun jäljiltä. Vulpixin ja Umbreonin ja vieraita mustia karvoja oli kaikkialla. Löydettyään kummallisia jälkiä, jotka veivät metsään, Espeon tajusi ystäviensä kidnappauksen. Magby oli mukana juonessa, johon näköjään tarvittiin sarvet, sauva ja kartta, ja heidät yritettiin raivata pois tieltä. Kuukivi, auringonkivi, rohkeudenkivi ja voimankivi olivat epäilemättä myös muiden mieleen. Raivostuneena Espeon loikkasi metsään, jonka reunalta löytyi Vulpixin amuletti. Hämmästyneenä hän poimi korun maasta ja kiinnitti sen huolellisesti kaulaansa, ettei se pääsisi uudestaan tipahtamaan. Kun amuletti riippui turvallisesti kaulassa, Espeon oli valmis jatkamaan matkaa, mutta hiljainen ääni pysäytti hänet.
”Älä mene vielä. Sinun täytyy puhua kanssani”
Espeon kääntyi ja näki slowkingin istuvan rannalla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hienoa! Ja nyt, Espeon näyttää kyntensä.. Mä oon tässä viimeaikoina keksiny vaikka mitä kaikkea mitä kirjotan sitte tarinana, kun mun vuoro koittaa..ellei sitten tarina muutu aivan täysin, mikä on aivan mahdollista..
Joo miekin oon miettiny varmaa jo viikon ja nytpä on mun vuoro. Taidanpa stoorin huomenna jo laittaa tänne, ku ei mitää erikoista kuitenkaan ja on syysloma..;D Joo ja taidanpa vielä lukee ton edellisen stoorin, kun en muista mitään sarvista tai noista kivistä..:)
Vulpix muuten oli vaivan arvoinen odotus..:D
Sori ku suutuin eilen sellain... *Nolostuu ja pyytää anteeksi*... Tosi hyvä stoori! :D
Mä en oo ehtiny oikee miettii siihe omaan osaani enää paljoo mitn ku on ollu aikas paljon kiireit...
Eiköhän me kaikki välillä vähän "tappelumielellä" täällä olla, mutta unohdetaan se ja katseet kääntyköön Espeonii, vai onks se nyt sit Umbreoniin, ku taitaa toi tarina jo olla listoilla.. mää ku en nii hyvin peräs pysy...