Sairastuin psykoosiin pari vuotta sitten, psykiatrin mukaan se oli odotettavissa,sillä olin sitä ennen sairastanut kroonista masennusta ja hypomaaniaa. Manian seurauksena psykoosi on kuulemma odotettavissa. Minulla se johtui kai siitä, että isäni kuoli ja poikaystäväni jätti, kaikki tämä puolen vuoden sisällä.
Voiko psykoosista parantua?
nainen1975
192692
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ethän sinä vaikuta psykoottiselta lainkaan, ystävä hyvä.. : )
Mä ainakin olen kuvitellut, että voi. Kyllä sellaista tapahtuu. Olen aika varma.
Niin siis luin jostain, että psykoosi johtuu siitä, että ei pysty kohtaamaan joitain tunteitaan, vaan yrittää kieltää ne. Tämän valossa terapia varmaan auttaa, mutta se tuntuu vaan niin hitaalta ja tuskalliselta; siis olla heikko ja haavoittuvainen ja myöntää, että tarvitsee muita ihmisiä.
Se on ihan hirveen vaikeeta. Siis myöntää. Melkein toivottoman vaikeata. Minulla ei ole mitään viisautta tähän asiaan lisätä.
Olen aina tiennyt tarvitsevani muita ihmisiä ja olevani heikko ja haavoittuvainen, sitä ei ole mitenkään tuskallista myöntää. Ystävä hyvä, kaikkihan me tarvitsemme muita ihmisiä, se on normaalia, ei me mistään rautakangesta olla tehtyjä - vaan inhimillisiä ihmisiä puolinemme ja puutteinemme, ei kukaan meistä ole täydellinen, kaukana siitä.
Ehkä sinuakin helpottaisi myöntää se itsellesi ja ihmisille, jotka haluaisivat sinua auttaa, ei olisi puristavaa pakkoa olla väkisin vahva. Oman heikkoutensa kohdatessaan ja sen myöntäessään vapautuu ainakin yhdestä pakosta, pakosta olla vahva.
Kukaan ihminen ei voi olla koko elämäänsä joka tilanteessa vahva. Ei sinunkaan tarvitse ! Voimia sinulle !
Psykoosista voi kyllä parantua!
20% toipuu kokonaan
40%-50% psykoosi jättää jotkin jäljet, kenties uusi häiriö tai toimintakyvyn osittainen laskeminen
30% kroonistuu ja psykoosit vain uusiutuvat
Eli näkymät ovat hyvät! :) Tartu auttaviin ihmisiin nyt, äläkä anna tilanteen kroonistua. Sun on tietenkin kunnolla käytävä läpi ongelmasi ja päästä siitä jotenkin yli..
Sinulla on siinä hyvä tilanne, että tiedät mistä ongelmasi johtuvat ja mistä oireilusi tod.näk liittyy. se on hyvä merkki, ja niitä asioita voi työstää!! Parempaa vointia! :)
Kiva kuulla, että joku muu kamppailee samanlaisten ongelmien parissa. Lapsuudestsa varmaan johtuu, ettei pysty omaa heikkouttaan myöntämään, mun oli vaikea olla heikko itseni, koska isäni kaatoi ongelmansa mun niskaani, eikä kuunnellut tai tukenut ollenkaan mua. Musta tuntuukin, että mun pitäisi olla aina muita varten olemassa vahvana ihmisenä, jolla ei koskaan ole omia murheita.
Kiitos, kiva kuulla, että on olemassa ainakin se 20 prosentin mahdollisuus parantua. Psykiatrilla kun käy, tulee sellainen olo, että kun sen diagnoosin kerran on saanut, ei siitä enää koskaan pääse eroon, että vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin pitäisi siitä kärsiä. Julia Kristeva kirjoitti kirjassaaan Musta aurinko, että psykoosi johtuu kielletyistä tunteista, joita ei pysty kohtaamaan. Sen valossa psykoosista kai pitäisi voida parantua. Ihmismieli on niin kummallinen..
Mieti ja keskity siis juuri siihen asiaan: kielletyt tunteet !
Tarkoittaa se kielletyt tunteet vai negatiivisten tunteiden kieltäminen ?
minäkin luulen, että kyse on negatiivisten tunteiden kieltämisestä, ja näihin voi varmaan olla tod vaikeaa päästä käsiksi. Usein liian voimakkaat neg kokemukset voivat johtaa vähemmän parempiin toimintamalleihin, sekä ulkoisesti että sisäisesti (mikä tarkoittaa, että tietyssä laukaisevassa tilanteessa on taipumus reagoida näiden mallien pohjalta joko tunne/ajatuspohjaisesti tai fyysisesti), joten niiden rakenteiden tunnistaminen ja sen kautta työstäminen on todella hyvä alku!
Ja 1975, pointtini oli, että ainoastaan 30% kroonistuu psykoosiin, ja muut pääsevät siitä eroon, vaikka olisikin jotain jäännöksiä... :)
Ehdottomasti se tarkoittaa negatiivisten tunteiden kieltämistä; tunnen kaikki tarvitsevat ja itsekkäätkin tunteet negatiivisiksi. Jouduin lapsena kuuntelemaan isäni ongelmia, enkä niin ollen saanut ollenkaan tilaa omille tunteilleni, luulin, että minun piti olla olemassa vain häntä varten. Jouduinkin lapsena ottamaan niin paljon vastuuta, että olen ikäänkuin loppuunpalanut, en jaksaisi enää ottaa vastuuta omasta elämästäni,vaan tahtoisin,että joku muu tekisi sen.
suot itsellesi olemaan pettynyt/vihainen tai mitä "negatiivisisa tunteita" voi olla. Koska rivien välistä olen lukevinani, että syyllistät itsesi sellaisista ihan normaaleista negatiivisista tunteista...? Siihen, että isäsi on soitellut ja kaatanut huolensa niskaasi saa reagoida "negatiivisilla tunteilla", se ei ole asiasi olla isäsi äiti! Ne negatiiviset tunteet jotka ehkä satuttavat eniten ovat ne, jotka kohdistuvat itseen, jossain syvyyksissä. Ne jotka sanovat että minä olen riittämätön/arvoton/paha tai mitä ne nyt voi ollakaan. Näiden kahden välillä on ero, eikä kukaan voi vain tuntea positiivisia tunteita koko ajan.
Vastuu elämästäsi on tietysti sinun, mutta siihen vastuuseen kuuluu se, ettet ota vastuuta muiden asioista ja ongelmista mitkä eivät kuulu sinulle, mikä tietysti helpottaa taakkaa jos pystyy sanomaan ei...
Onko sinulla joku sellainen hoitosuhde joka kuuntelee sinua? Ei siis ainoastaan psykiatri?
Isäni kuoltua muutamia vuosia sitten huomaan olevani äärettömän vihainen siitä, mutta se tuntuu jotenkin kielletyltä. Yritinkin aluksi paeta tunteitani opiskeluun ja työntekoon, jolloin olin jonkinlaisessa ylivireystilassa, en kai pystynyt kohtaamaan tunteitani silloin ollenkaan. Minulla on jonkunlainen ihannekuva isästäni ensimmäisiltä kymmeneltä ikävuodeltani, ja sitä isää joka tarvitsi minua kuuntelijakseen ja sitä pettymystä, etten koskaan tule saamaan isän huomiota ja hyväksyntää on hirveän vaikea kohdata. Siis vihaa ja pettymystä en oikein osaa tuntea tai hallita; tuntuu, etten pysty kontrolloimaan niitä, vaan ne elävät omaa elämäänsä ja koska en pysty niitä ilmaisemaan syön ahdistukseeni, siihen tyhjään olonnn, joka minulla jostain syystä on.
Käyn terapiassa,missä olen melkein vuoden käsitellyt isäni henkistä hyväksikäyttöä,mutten siltikään pysty luottamaan ihmisiin, vaan koko ajan tuntuu siltä, että minun täytyisi olle se joka kuuntelee muita ja auttaa muita. Tuntuu siltä, etten saisi ollenkaan näkyä, en myöskään pysty olemaan innostunut tai ihastunut.
Kaikesta voi parantua, kyse on susta itsestäs, haluatko jäädä siihen tilaa, vai haluatko vetää ittes pois sieltä ja jatkaa elämää normaalin tavoin. Itselläni on masennusta, en tiedä tosin minkä asteista, mutta veikkaisin että aika iso luokkasta, kun mukana tuli pitkään vatsakipuja. Kuitenkin pienen lääkityksen jälkeen ne loppu, päätin että teen asialle jotain. Lääkitys laukaisi mulle 2 uinuvaa ongelmaa, paniikkikohtaukset ja ahdistushäiriön, niiden kanssa ny paininu sitte. Yritän opetella hallitsemaan niitä, tähän mennessä se on onnistunu ihan hyvin, noin 5 kk sitte sain viimeks paniikkikohtauksen, aivot tajuaa että se pelko on fiktiivistä, elikä turhaa, sen sun ite pitää tajuta. Sulla on asioita mitkä on jääny kummittelemaan, pelko pois se vaan lisää vahvuutta ongelmiin =) loppujenlopuksi, elämä hymyilee kyllä. Mutta jatkossa voit sanoa kaikille, että "selkäranka alkaa olla jo rautaa ku näin paljo paskaa joutunu kantaan harteillaan" toimiva motto, toimii aina =)
Voi parantua.. tie on tosin pitkä, mutta opettavainen.
Minä valitsin lääkkeettömän tien, en kestänyt ajatusta neuroleptien älyä heikentävästä vaikutuksesta, lisäksi neurolptit tekivät minusta dementin.
Jäljelle jäi psykoottinen ajattelumalli, josta parhaillaan kasvatan itseäni ulos.
Tilannetta ei parantanut psykiatrin horinat, siitä etten selviä ilman lääkkeitäni ja kohta sairastuisin uudelleen.
Koska ne olosuhteet jotka minut sairastuttivat ovat poissa, en usko psykoosiini enää uusivan.
Olin vuoden sairauslomalla ja huilasin vain. Asuin pienellä paikkakunnalla jossa kaikki sekoamiseni tiesivät ja se oli pitkään kuuma puheenaihe.. töitä en olisi koskaan tuolla saanut. Muutin ja menin töihin..
Suht normaalia elämää elän, töissä käyn. Psykoosin jälkeen olin pitkään masentunut.. masennus on helpottamaan päin, vielä kuitenkin ns toipilas, koska työpäivän jälkeen olen niin uupunut etten jaksa kuin nukkua.
Olen itselleni suonut tuon, että väsyn helposti, silloin parempi kuunnella itseään ja levätä sekä nukkua. Nukkuminen korjaa keskushermostoa, kehoa ja mieltä.
Takana ovat varmasti ne ajat jolloin jaksoin mitä vain ja kestin vaikka kuinka. Opin kuitenkin että jokaisella meistä on murtumispiste, ihminen ei ole kone.
Nimimerkki "Toivut varmasti": Tarinasi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin omani. Haluaisitko joskus vaihtaa ajatuksia vaikka sähköpostin välityksellä?
nainen1975:
Psykiatrinhan nyt oli löydettävä asiakas itselleen .. suurempia rosvoja
ei ole kuin lääkärit/psykiatrit
Täälläkin samanlaisia saitteja jossa henkilöitä värväämässa ihmisiä
hakeutumaan hoitoon jos kärpänen on purrut tykkäävät että
ehdottomasti nopeimmiten hoitoon
Sitten käyttävät terveitä ihmisiä vuosokausia "hoidossa"
Sinulla oli kaksi raskasta surua niin lyhyen ajan sisällä....
ET kyllä vähääkään kärsi "psykoosista"
Psykoosiahan jo on: itku..Nauru...rakastuminen jne jne
Millaista sinun "psykoosisi" sitten nyt on??
En ole lääkäri, voin puhua vain omasta kokemuksestani.
Kyllä voi ainakin toipua, jos ei kokonaan parantua. Näin siis kävi minulle.
Psykoosin tasojakin on varmaan erilaisia ja harhathan on niin monimuotoisia kuin ihmisetkin, kaikilla erilaisia.
Mulle annettiin suoraan pysyvä työkyvyttömyyseläke ensimmäisellä yrittämällä. Tilani on kroonistunut, mutta voin elää ihan normaalia elämää lääkkeillä. Ilman harhoja ja psykooseja.
Lääkitys jatkuu näillä näkymin koko elämäni, mutta se on pieni hinta siitä että voin nyt hyvin.
Tiedän kyllä että oireet varmasti palaava joskust elämäni aikana, mutta nyt mulla on kokemus siitä että niistä voi päästä taas "elävien" kirjoihin. Se on siis omalla kohdallani mahdollista.
Tosin on kestäny yli vuosikymmenen ennen kuin oikea lääkitys löytyi. Helposti vaan tuputetaan lääkkeitä toisen perään mutta kukaan ei välttämättä valvo toimiiko ne juuri sillä henkilöllä. Reseptin kanssa suunnilleen kotiin vaan.
Et ole hullu eikä peli ole menetetty. Tsemppiä!