Kysyisin seuraavan kokeneilta selviytymistarinoita, tai oikeastaan ihan vaikka pelkkä oma näkemyksesikin alla olevan kuvauksen perustella riittää. Kaikesta avusta olen kiitollinen.
Miten päästä takaisin kiinni elämään? Miten palauttaa kiinnostus asioihin, joita on halunnut opiskella ja joiden parissa on halunnut työskennellä, mutta jotka on vain jättänyt? On valinnut helpomman tien, ei ole jaksanut vain taistella ja toteuttaa itseään. Elämä on vajonnut siihen, että elää kutakuinkin näennäisen normaalia elämää käyden työssä, joka ei kiehdo tai innosta, ja palaten kotiin rättiväsyneenä, aivot nollassa vain makaamaan sängylle tai istumaan koneelle katsomaan "tyhjää ruutua". Työ ei ole henkisesti tai fyysisesti rasittavaa, mutta siinä lopulta ajautuu ajoittain tilanteeseen, jossa edes yksinkertaisintakaan asiaa ei jaksa tehdä hyvin.
Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi, ja aina ajoittain ikäänkuin herää painajaisuneen, ja tuntee suorastaan pakokauhua ja tunne siitä, että elämässä ei ole enää otetta tai toivoa. Tai niin, etten hallitse elämääni.
Tämä tunne on ollut minulla jo liian kauan, hakeuduin mielenterveystyötä tekevän erikoissairaanhoitajan luo vuonna 2000. Myöhemmin YTHS:n psykologille, sitten oman sairaanhoitopiirini psykologille, ja lopulta terapiaryhmään osallistuminen. Tuntuu, että ensimmäisen ammattiauttajan kohtaamisesta ei mikään ole muuttunut. Sama tuska on yhä mukanani ja yllä kuvailmani painajaiset tuntuvat kerta kerralta yhä pahemmilta.
Oletko kokenut tällaista? Oletko päässyt tästä irti? Jos olet oikeasti, niin minkälainen tuo prosessi on ollut ja miten elämäsi on muuttunut?
Miten päästä takaisin kiinni elämään? Miten palauttaa kiinnostus asioihin, joita on halunnut opiskella ja joiden parissa on halunnut työskennellä, mutta jotka on vain jättänyt? On valinnut helpomman tien, ei ole jaksanut vain taistella ja toteuttaa itseään. Elämä on vajonnut siihen, että elää kutakuinkin näennäisen normaalia elämää käyden työssä, joka ei kiehdo tai innosta, ja palaten kotiin rättiväsyneenä, aivot nollassa vain makaamaan sängylle tai istumaan koneelle katsomaan "tyhjää ruutua". Työ ei ole henkisesti tai fyysisesti rasittavaa, mutta siinä lopulta ajautuu ajoittain tilanteeseen, jossa edes yksinkertaisintakaan asiaa ei jaksa tehdä hyvin.
Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi, kuukaudet vuosiksi, ja aina ajoittain ikäänkuin herää painajaisuneen, ja tuntee suorastaan pakokauhua ja tunne siitä, että elämässä ei ole enää otetta tai toivoa. Tai niin, etten hallitse elämääni.
Tämä tunne on ollut minulla jo liian kauan, hakeuduin mielenterveystyötä tekevän erikoissairaanhoitajan luo vuonna 2000. Myöhemmin YTHS:n psykologille, sitten oman sairaanhoitopiirini psykologille, ja lopulta terapiaryhmään osallistuminen. Tuntuu, että ensimmäisen ammattiauttajan kohtaamisesta ei mikään ole muuttunut. Sama tuska on yhä mukanani ja yllä kuvailmani painajaiset tuntuvat kerta kerralta yhä pahemmilta.
Oletko kokenut tällaista? Oletko päässyt tästä irti? Jos olet oikeasti, niin minkälainen tuo prosessi on ollut ja miten elämäsi on muuttunut?
Vastaukset 9
Vanhimmat
sinua, kun olit lapsi?
Minulla on vähän samankaltaisia kokemuksia kuin sinulla ja minäkin haluaisin yli kaiken kuulla selviytymistarinoita masennuksesta. Itse kävin vuosia sitten masennuksen takia terapiassa ja paraninkin siitä joksikin aikaa, tai sitten olin hypomaaninen, mikä sekin on parempi kuin masennus, mutta poikaystäväni jätettyä minut samana vuonna kuin isäni kuoli vajosin taas syvään masennukseen. En jaksaisi nousta aamuisin, ja tuntuu, että elämä on vain kirjastossa oloa ja telkkarin katselua, ihmissuhteetkaan eivät tuota oikein nautintoa - olen äärettömän yksinäinen,vaikka seurassa olisinkin. Ruokaa ei tee mieli, eikä jaksa urheilla - kaikki nautinto on kadonnut. Muistelenkin kaihoten hypomaanista aikaani, jolloin kaikki tuntui nautittavalta ja itsetuntoni oli pilvissä. Olen lukenut kirjoja aiheesta, mutta sairaskertomukset ja selviytymistarinat tuntuvat puuttuvan kokonaan. Tosin minulla on yksi ystävä, joka kävi vuosia terpiassa masennuksen takia, mutta parani siitä sitten ja on nyt ollut vuosia terveen kirjoissa. Joten kyllä paraneminenkin on mahdollista!
Masennuksen kokeneena tiedän, että siitä suosta ylös rämpiminen ei ole helppoa. Ensinnäkin masennus on sairaus, eikä tahdonalainen tila. Onko sinulle koetettu masennuslääkkeitä, jos eivät ole tehonneet onko niitä yritetty vaihtaa, koska joskus lääkkeen vaihtaminen voi helpottaa. Sitten olisi hyvä olla joku säännöllinen hoitokontaksi, terapeutti tai psyk.sairaanhoitaja. Varsinkin jos tila kääntyy itsetuhoiseksi, niinkuin minulla kävi. Ensimmäisenä paranemisen merkkinä minä huomasin naurun tulleen takaisin.
Muuta en oikein osaa sanoa, kuin että masennus ei ole laiskuutta, niinkuin jotkut ajattelevat!
Piti vielä lisätä, että muutama ystäväni on saanut apua vaikeaan masennukseen sähköhoidosta.
Se ei ole mikään kidutusta näinä pävinä, vaan tehdään nukutuksessa. Ainoana sivuoireena saattaa olla muistikatkoksia, niitä oli vain toisella ystävälläni.
kuin kopiolta omasta elämästäni ja/tai virtuaalimaailman sanomisistani. Jos voisit olla ystävällinen ja lähettää vahvistuksen omaan sähköpostiini. Minusta tuntuu hyvin pahalta, jos näin tapahtuu, kuten kuvittelen. Että ihmiset eivät uskalla ottaa suoraan yhteyttä minuun ja keskustella suoraan kanssani.
Ymmärrän, että ujoille ihmisille suora kontakti voi olla hirmuisen jännittävää. Tai muutenkaan, jos ei oikein tiedä toisesta vielä tarpeeksi. Syyt, miksi minä osallistun vain niihin asioihin, jotka koen itselleni motivoiviksi tai joista pidän, ovat kuitenkin omiani.
Jos kuitenkin ottaisit yhteyttä mieluummin? [email protected]
ja itsensä rehellinen kohtaaminen. Itsensä hyväksyminen kaikkine virheineen ja hyvine puolineen. Mieli on pakotettava jostain löytämään kipinä johonkin, pikkuhiljaa. Se on kyllä mahdollista. Ihminen masentuu omista ajatuksista, kun ne tahtoo pitäytyä positiivisuuden sijaan negatiivisuudessa. Joten jos pystyt omia ajatuksia suuntaamaan sen ajattelemiseen, että mikä elämässäsi on hyvää ja positiivista ja pyrit unohtamaan ne negatiiviset. Eli esim. sinä olet elossa, terve, opiskelet/käyt töissä eikä kaikilla ole sitä mahdollisuutta eli olet etuoikeutettu. Et ole vaikeasti vammainen, pystyt kävelemään. Sinulla ehkä vielä on ainakin yksi ystävä, ajattele, jollakulla ei ole yhtään! Kirjoita päivittäin edes pari asiaa ylös mistä olet kiitollinen. Minä aloitin esim. sillä että olen kiitollinen siitä, että minulla on maailman ihanin sisko. Olen kiitollinen siitä, että saan olla terve ja elossa.
Masennuksesta voi toipua, mutta se vaatii paljon mm. näitä sisäisiä muutoksia. Voit tavata maailman ihanimman kumppanin joka nostaa sinut ylös, mutta vain hetkellisesti, koska jos onni ei lähde sinusta itsestäsi, katoaa sekin.
Jos voit saada jonkun ystävän auttamaan sinua hoitamaan arkiaskareita ensialkuun niin se voisi olla hyvä. Anna itsellesi kiitosta siitä, että jaksoit tänään pestä hampaat tai käydä suihkussa. Tai että jaksoit tehdä ruokaa, tai mennä töihin. On yritettävä pitää itsestä huolta vaikkei jaksaisikaan. Ainoa keino päästä irti on muuttaa jotain. Jos työt ei ole se intohimosi, etsi uusi työ jos mahdollista. Jos ei ole mahdollista, niin harrastus joka tuntuisi kivalta ja jossa voit tutustua muihin ihmisiin. Kotiin yksin jääminen ei ole ratkaisu.
Elämä voi muuttua täysin, jos voit muuttaa ajattelutapaasi edes vähän positiivisemmaksi. Masennuksesta ei toivu, ellei tee joskus radikaaleja muutoksia.
Hyvä, että joku ymmärtää, että suihkussa käyminen tai hampaiden peseminenkin voi olla työn ja tuskan takana, siitä harvemmin kukaan puhuu mitään. Toisinaan tuntuu, että herääminenkin on vaikeaa!
Onko terapiaryhmään osallistuminen tuntunut hyvältä, millaista se on? Itse käyn yksilöterapiassa, mutta mietin ryhmään siirtymistä. Olisi varmaan hyvä nähdä, että muillakin on ongelmia, mikä siellä ryhmässä varmaan tulee esiin.
Olisi kiva kirjoitella kanssasi enemmänkin, minun sähköpostiosoitteeni on [email protected]. Olen ollut jossain määrin masentunut jo nuorena, sen jatkuessa edelleen, vaikka on niitä parempiakin aikoja ollut, sen jälkeen, kun aloitin terapian. Kymmenisen vuotta olen kamppillut tautini kanssa enemmän tai vähemmän terapiassa käyden. Tuntuukin ihan loputtomalta suolta koko elämä, jossa vain rämmitään pääsemättä eteenpäin ollenkaan. Kaipaan kohtalotovereita!