vahva. Tämä saattaa kuullostaa oudolta (ainakin minusta) mutta elämäni on ollut kuin suoraan jostakin huonosta kauhukirjasta. Olen käynnyt jo vuosia terapiassa, sillä jälkensä on jättänyt vuosien (lapsesta lähtien) pahoinpitely siitä johtunut aivovaurio,dissasiaatiohäiriö niin fyysisesti kuin henkisestikkin sekä hyväksikäyttö. Aina kun näyttää asiat hieman paranevan tipahdan uuteen itsestäni riippumattomaan kurjaan elämäntilanteeseen mukaan. nyt jo yli 40v olen suhtkoht tyytyväinen elämääni sillä osaan iloita pienestäkin asioista. siinä se ongelma tuleekin keskusteluissa joissa joudun käymään (eläkehakemuseni takia) ei voida ymmärtää että olen tyytyväinen ja ihan onnellinenkin, vaikka elämässäni myrskyääkin aika ajoin. Osaan huolehtia itsestäni,perheestäni,kodistani. Osaan jo ennakoida tilanteet ja otan etäisyyttä niihin etukäteen, eivät sitten riko totaalisesti elämääni tullessaan. Minkä ihmeen takia terapeuuttejen ja lääkäreiden on niin valtavan vaikea hyväksyä sitä että jaksan ja pärjään kyllä ongelmieni kanssa, keskusteluista on toki minulle hyötyä ja tiedän niitä tarvitsevani, mutta koko touhusta putoaa pohja pois kun jatkuvasti kyseenalaistetaan jaksamiseni ja pärjäämiseni. Ymmärrän eron huolenpidon ja epäilyn välillä. Onko pakko olla täysin avuton hullu jos elämä potkii?
olenko
liian...
0104
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.