Muistin varaus/vapatus

Samalla tavalla kuin ylemmällä kielellä, eli kutsut rajapinnan muistinvarausta (joku malloc).

Jos ohjelmoit suoraan raudan päälle niin sitten sinun pitäisi koodata muistinhallinta.

Pinossa on muutama kilotavu tilaa, sitä voi käyttää push/pop -käskyillä ja pino-osoitinta muuttamalla.

esim. C-kääntäjä ehkä käyttää pinoa seuraavalla tavalla

int f(){
char a[50];//tässä kohdassa laitetaan pino-osoitin talteen ja lisätään pino-osoitinta 100 tai 200
char aa[50]={0};//vanhapinosoitin toimii referenssinä, eli tapahtuu jtn. vastaavaa: memzero( vanhapinoosoitin 50, 50);

{//kääntäjän optimoinnista riippuu mitä tapahtuu voi jopa käyttää aa a tilaa jos niitä käytetään vain ennen tätä
byte b[100];
}//pinosta ehkä vapautetaan 100 tavua

int k=5;//voidaan työntää push-komennolla pinoon
int l;//menee varmaan suoraan rekisteriin
if(l)k=0;

//ennen return käskyä pino-osoitin palautetaan
return k 5;
}
//funktionkutsun jälkeen joku härski koodari voi yrittää lukea funktion sisäisiä arvoja
//esim. k saattaa löytyä osoitteesta pinoOsoitin[8 100]



C-ohjelmoinnissa on suositeltu esitellä käytettävät muuttujat funktion alussa näin kääntäjä voi helposti yhdellä kertaa varata tilan kaikille.
Nykyiset C/C kääntäjät osaa varmaan paremmin optimoida pinon käyttöä ja tuo vanha malli saattaa nykyään jopa hidastaa ohjelmaa.


Pinon käyttö on tuhansia kertoja nopeampaa kuin satunnaisen RAM osoitteen käyttö ja muistin varaaminen jollain malloc:lla miljoonia kertoja hitaampaa, mutta vaikka jokaisen int:n varaa mallocilla niin ei todennäköisesti pääse yhtä huonoon suorituskykyyn kuin esim. Javalla.
ASMilla taas pääsee hyvinkin helposti huonompaan suorituskykyyn kuin C:llä.

Ei konekieltä käytettäessä varsinaisesti varata mitään muistia. Oletuksena on, että silloin voi osoittaa rajoituksetta mihin tahansa muistiosoitteeseen mitä hardware tukee. Jos yrität lukea tai kirjoittaa muistialueeseen jota ei ole olemassa, syntyy luonnollisesti virhetilanne. Muistivaraukset tulevat vasta käyttöjärjestelmän myötä, jolloin halutaan pitää kirjaa mitä osaa muistista mikäkin ohjelma käpistelee ja välttää siten törmäykset eri ohjelmien suoritusten välillä.

Perusohjelmathan saavat käyttöjärjestelmiltä kehyksen, jossa niille annetaan jokin siivu muistia sen lisäksi mitä ne itse kuluttavat ladattuna muistiin. Loput on niiden sitten pyydettävä muistinvarauskäskyillä käyttöjärjestelmältä. Jos kääntäjä on niin korkealentoinen, että tarjoaa jotain muistinkäsittelykäskyjä se ei oikeastaan ole enää assembler vaan enemmän korkeamman kielen kääntäjä.

Käsite null vaihtelee käyttöjärjestelmästä ja ohjelmointikielestä toiseen. Joissakin se on lukuna nolla ja joissakin jotain muuta. Se on enemmän symboli kuin varsinainen luku tai osoite.