Olen kovin väsynyt itseeni. En koe olevani niinkään masentunut, mutta ahdistunut ja sen takia uuvun helposti. Pääongelmani on, että vihaan itseäni. Siis ihan tosissani. Vihaan ulkonäköäni, vihaan ajatuksiani, vihaan tekojani, siis kaikkea itsessäni. Ihmiset sanovat "jokaisessa on jotain hyvää", mutta en näe itsessäni YHTÄÄN MITÄÄN hyvää. Mietin pääni puhki, mutta ei. Tunnen olevani täysin hyödytön ja turha. Kaikki negatiiviset asiat ympärilläni ovat minun vikaani. Jos tulee riitaa jonkun kanssa, löydän vain itsestäni vikaa. Jos jotain menee rikki läheisyydessäni, löydän siihen syyn itsestäni ja vaikken löytäisi, uskon silti olevani syypää. Jos joku ei ymmärrä mitä sanon, on vika siinä miten asian esitän, jos en ymmärrä toista, on vika siinä, että olen tyhmä.
Miten voin jaksaa tätä?! Asiani ovat ulkopuolisesti hyvin, minulla on ihana perhe, mukava työ, jopa pari ystävää. En avin koe ansaitsevani niitä. Ahdistuksestani tietää vain avomieheni, hänkin on sen kanssa melko avuton. En voi kertoa asiasta muille, koska pelkään ajavani ihmiset kauemmas. Pelkään, että miehenikin lähtee kävelemään, kun tarpeeksi kauan tätä katsoo. Pahinta on, kun en pysty ymmärtämään, miksi kukaan haluaa olla lähelläni..
Kaikki on ihan hyvin, jos en ajattele itseäni. Jos en katso peiliin, jos minulla on tekemistä (ei ehdi ajatella ahdistavia asioita), jos olen koko ajan liikkessä, jos luen kirjaa..mitä tahansa, etten ehdi ajatella itseäni. Ulkomaailmassa vaikutan varmaan melko normaalilta tekohymyni kanssa. Mutta kotiin tullessa romahdan, ahdistun, en voi hengittää, satutan itseäni, rukoilen, että pääsisin pois..
MITÄ MINÄ TEEN!? Olen yksin tämän kaiken kanssa, en saa mistään apua. Ainoa paikka missä on hyvä olla, on mieheni vieressä! Jos menetän hänet, mitä tapahtuu?! En usko, että jaksan. En halua "vaivata" miestäni tällä, hän ahdistuu myös, kun ei osaa auttaa, ei pysty ottamaan tätä pois. Miksei se mene pois?! Enjaksaenjaksaenjaksa.
Miten voin jaksaa tätä?! Asiani ovat ulkopuolisesti hyvin, minulla on ihana perhe, mukava työ, jopa pari ystävää. En avin koe ansaitsevani niitä. Ahdistuksestani tietää vain avomieheni, hänkin on sen kanssa melko avuton. En voi kertoa asiasta muille, koska pelkään ajavani ihmiset kauemmas. Pelkään, että miehenikin lähtee kävelemään, kun tarpeeksi kauan tätä katsoo. Pahinta on, kun en pysty ymmärtämään, miksi kukaan haluaa olla lähelläni..
Kaikki on ihan hyvin, jos en ajattele itseäni. Jos en katso peiliin, jos minulla on tekemistä (ei ehdi ajatella ahdistavia asioita), jos olen koko ajan liikkessä, jos luen kirjaa..mitä tahansa, etten ehdi ajatella itseäni. Ulkomaailmassa vaikutan varmaan melko normaalilta tekohymyni kanssa. Mutta kotiin tullessa romahdan, ahdistun, en voi hengittää, satutan itseäni, rukoilen, että pääsisin pois..
MITÄ MINÄ TEEN!? Olen yksin tämän kaiken kanssa, en saa mistään apua. Ainoa paikka missä on hyvä olla, on mieheni vieressä! Jos menetän hänet, mitä tapahtuu?! En usko, että jaksan. En halua "vaivata" miestäni tällä, hän ahdistuu myös, kun ei osaa auttaa, ei pysty ottamaan tätä pois. Miksei se mene pois?! Enjaksaenjaksaenjaksa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Millainen suhde sinulla on heihin?
Ihan ok, etenkin isään, mutta äidin kanssa tulee helposti kränää kaikesta pienestä. Heille en osaa puhua tästä, pelkään, että he pettyvät minuun. Ongelmana on siinä se, ettei kukaan usko, että on paha olla. Kaikki vaan vähättelevät, jos uskaltaa suutaan avata. "kyllä se siitä, kaikilla on tuollaista joskus, minullakin on se ja se ongelma ja silti en valita, minun elämäni on kymmenen kertaa vaikeampi kuin sinulla.." Tuollaisen vastaanoton saan yleensä muilta paitsi mieheltäni:/ Mutta koska se helpottaa?! Kuinka kauan oikein kestää "joskus"? Vuosia?!
Vanhempiani en halua tällä ahdistaa. He tuntevat epäonnistumista (etenkin äiti), jos huomaavat, että olen tällainen. Ja se nyt ei ainakaan sitten minun oloani helpota. Miksei mikään ole oikein..
Tuollainen "neuvonanto" juuri on turhauttavaa. Väheksytään ja mitätöidään oikeasti masentuneen tai ahdistuneen tuntemuksia. Mitä enemmän noita "asiantuntijoita" kuulee, sitä vähemmän heille tahtoo kertoa itsestään ja pahasta olostaan. On eri asia, onko paha olo joskus vai onko se enemmän tai vähemmän jatkuvasti ja miten suuri ja syvä se on. Ne, jotka eivät sellaista ole itse kokeneet, eivät kokemukseni mukaan osaa antaa aitoa myötätuntoa sitä tarvitsevalla. Pinnallisista, muka hyvää tarkoittavista neuvoista ei ole mitään apua, vaan juuri päinvastoin.
Kyllä sen huomaa nahoissaan, kun lopulta joku kuuntelee, uskoo ja ymmärtää, mitä kertoo. Se on oikeaa myötätuntoa. Sitä olen saanut - en juurikaan läheisiltäni, koska he sanovat, että "sinullahan on kaikki hyvin" eivätkä edes kunnolla kuuntele, vaan "neuvovat" - vaan psykiatrilta ja terapeutilta, jotka vihdoin uskoivat minua ja uskovat edelleen. Olin kuitenkin jo ehtinyt lähes täydelliseen "umpisolmuun" sisäisesti ja tilani mennyt turhan pitkälle. Sieltä nouseminen vie paljon aikaa ja voimia. Sen vuoksi kehotan jokaista apua tarvitsevaa hakemaan oikeaa ammattiapua ajoissa, kun vielä voi toipua kohtuullisin ponnistuksin, ei vasta, kun on jo kuilun partaalla. Näillä palstoilla voi kirjoitella tilanteestaan ja saada vertaistukea, mutta hoidoksi se tuskin riittää.
Sinulla sentään on mies, joka välittää. Minun parisuhteeni kaatui masennukseeni ja vaikeaan isäsuhteeseeni, enkä enää uskallakaan paljastaa itseäni kellekään miehelle, sillä olen tulluuut äärimmäisen herkäksi hylkäämiselle. Minustakin tuntuu, että koko ajan pitäisi hymyillä ja olla menestyjä - vaikeita asioita on vaikea käsitellä, niistä puhuminen tuntuu mahdottomalta. Itse käyn terapiassa, joka on vähentänyt ahdistustani, masennukseeen se ei ole vaikuttanut, ja äärimmäisen tärkeiltä tuntuvat kohtalotoverit, joita olen tätä kautta löytänyt. Kokeile lääkkeitä ja terapiaa, toisille ne toimivat hyvinkin, ja ehkä minullekin ajan kanssa. Terapiassa käyminen on siksikin hyödyllistä, ettei kaikki kuona kaadu miehesi päälle, vaan on joku ammatti-ihminen, joka auttaa taakan kantamisessa.
moi.. luin äskön sun viestin.. sun ongelma on se että sä itse vain ahdistat ittees..nii kauhanku sä väität että sulla on ahdistunut ola tai masennu nii sitä enemmän sulle tulee ahdistunut tai masentunu olo .. sun täytyy olla vahva ja pitää huolen siitä ettet menetä sun miestä niin kauhanku jatkat tollasta nii sitä enemmän sä kärsit... pidä loma mee jonnekkin perheen kanssa pidä hauskaa älä anna sun ajatukset heikontaa sua. o tyytyväine ittees kato peilii ja ole tyytyväinen.. pidä huolta perheestäsi...ei sun mieskää jaksa varmaa tollasta kuulla sä massennat hänetki.. yritä keksii jotai kivaa itelle pidä hauskaa aina älä anna kenekää tai minkää masentaa sua!!
olisikin noin helppoa. sori vaan, kokeiltu on.
Tiedän kyllä, että teoriassa ahdistan itse itseäni. Mutta ongelma nyt on siinä, että en pysty vaan päättämään yhtäkkiä, että alankin pitämään itsestäni. On melko inhottavaa tulla sanomaan, että "väitän" itselläni olevan ahdistunut olo. Luuletko tosissaan, että olen valinnut tämän itselleni? Luuletko, että tahdon tätä?
_ALITAJUNTA_
"ole iloinen, tyytyväinen itseesi, pidä kaikki lähellä ja kutsu kaikki koolle jouluksi, syökää kinkkua ja laulakaa joululauluja, älä ajattele."
Kannustavaa.