En tajua enään mistään mitään...
Olen jo noin 4 vuotta kärsinyt pikku hiljaa kasvavasta masennuksesta, joka johtuu monesta asiasta.
Olen viimeisen vuoden aikana ottanut itseäni niskasta kiinni, käynyt jopa kahden eri ammattiauttajan juttusilla, mutta kumpikaan ei ole kertakaikkiaan ottanut minua vakavasti...
Olen puhunut siitä kuinka olen jo pidemmän aikaa tahtonut tappaa itseni ja se tunne on ajan myötä koko ajan vain kasvanut.
Minulle on diagnosoitu keskivaikea/vaikea masennus, mutta esim.mitään lääkitystä en ole saanut.
En oikein tiedä enään mitä pitäisi tehdä, kun aina kun jaksan vähän aikaa vetää kulissia, tuntuu siltä että löydän kavereita, mutta sitten iskee taas se paska olo jossa yleensä kieriskelen yksinollessani. Kun nämä kaverit saavat asiasta vihiä, he katoavat...
Tällaista on jatkunut jo tämä suurinpiirteinen 4 vuotta. Kaksi suhdetta on ollut tänä aikana, jotka eivät loppujen lopuksi ole saaneet mitään muuta kuin pahaa aikaan.
Olen koko ikäni joutunut kärsimään elämän kääntöpuolesta, nyt siis olen 20-vuotias.
Kouluikäisenä kärsin koulukiusauksesta, minulla ei ollut kavereita, enkä menestynyt muutenkaan koulussa. Kun pääsin lukiovaiheeseen, alkoi täysi alamäki. Vanhempani erosivat mennessäni ala-asteen 1.luokalle, ja kun lukiossa oli 2.lukuvuosi menossa, äitini melkein kuoli, jolloin koulu alkoi luisua alamäkeen. Olin 17-vuotias, jolloin jouduin hyppäämään omaan elämään koska äitini oli pitkään poissa ja takaisinpalatessaan hän kykeni juuri ja juuri huolehtimaan itseäni neljä vuotta nuoremmasta veljestä.
Tuolloin kun jouduin sitten tyhjästä taikomaan töitä sekä oman asunnon, ei elämässäni ollut enään mitään tolkkua.
Täysin valmistautumatta millään tavalla jouduin aloittaan oman elämän ilman minkäänlaista tukea ja turvaa. Elämä meni jatkuvaa alamäkeä, laskut kasaantuivat, mutta en niitä maksanut koska ei jaksanut kiinnostaa...Nyt makselen edelleen perinnässä olevia laskuja, joista yksi kerkisi uppoutumaan luottotietoihini asti, siten että tietoni puhdistuvat loppuvuodesta 2010.
Tuossa vaiheessa kun tosiaan asuin yksin keskellä helvettiä, koitin räpiköidä koulua eteenpäin ja elää päivä kerrallaan vaikka sisälläni myrskysi koska en tiennyt mistään mitään.
Jatkuvasti kaikenlaisten pienten juttujen johdosta masennukseni kasvoi ja kasvoi. Päivä toisensa jälkeen odotin sitä, että olotilani pahenisi tarpeeksi, jotta pystyisin tekemään itsemurhan...Kaiken tämän keskellä vielä vedin kulissia siten että kukaan ei edes tajunnut tätä.
Sitä en edelleenkään tajua että millä olen tänne asti räpiköinyt, mutta sen tiedän, että kun teen joka päivä työpäivän, useimmiten sen 12 tuntia 7 päivänä viikossa, ettei tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin se että pääsen siihen lopulliseen ratkaisuun koska muuta en enää keksi...
Kaikki ihmiset järjestään kaikkoavat ympäriltäni.Isosiskollani on oma perhe jo, veljeni liian nuori ymmärtämään ja äitini et nykyisen tilansa takia kykene kuuntelemaan eikä auttamaan...
Kavereita ei edelleenkään ole, eikä mitään mahdollisuuttakaan siitä että löytäisin mitään sen suurempaakaan...
En tiedä enää mitään muuta vaihtoehtoa...
Päivä kerrallaan elän sen kasautuvan vihan kanssa jonka toivon johtavan hyvin pian siihen että kykenen päättämään tämän kaiken...
Olen jo noin 4 vuotta kärsinyt pikku hiljaa kasvavasta masennuksesta, joka johtuu monesta asiasta.
Olen viimeisen vuoden aikana ottanut itseäni niskasta kiinni, käynyt jopa kahden eri ammattiauttajan juttusilla, mutta kumpikaan ei ole kertakaikkiaan ottanut minua vakavasti...
Olen puhunut siitä kuinka olen jo pidemmän aikaa tahtonut tappaa itseni ja se tunne on ajan myötä koko ajan vain kasvanut.
Minulle on diagnosoitu keskivaikea/vaikea masennus, mutta esim.mitään lääkitystä en ole saanut.
En oikein tiedä enään mitä pitäisi tehdä, kun aina kun jaksan vähän aikaa vetää kulissia, tuntuu siltä että löydän kavereita, mutta sitten iskee taas se paska olo jossa yleensä kieriskelen yksinollessani. Kun nämä kaverit saavat asiasta vihiä, he katoavat...
Tällaista on jatkunut jo tämä suurinpiirteinen 4 vuotta. Kaksi suhdetta on ollut tänä aikana, jotka eivät loppujen lopuksi ole saaneet mitään muuta kuin pahaa aikaan.
Olen koko ikäni joutunut kärsimään elämän kääntöpuolesta, nyt siis olen 20-vuotias.
Kouluikäisenä kärsin koulukiusauksesta, minulla ei ollut kavereita, enkä menestynyt muutenkaan koulussa. Kun pääsin lukiovaiheeseen, alkoi täysi alamäki. Vanhempani erosivat mennessäni ala-asteen 1.luokalle, ja kun lukiossa oli 2.lukuvuosi menossa, äitini melkein kuoli, jolloin koulu alkoi luisua alamäkeen. Olin 17-vuotias, jolloin jouduin hyppäämään omaan elämään koska äitini oli pitkään poissa ja takaisinpalatessaan hän kykeni juuri ja juuri huolehtimaan itseäni neljä vuotta nuoremmasta veljestä.
Tuolloin kun jouduin sitten tyhjästä taikomaan töitä sekä oman asunnon, ei elämässäni ollut enään mitään tolkkua.
Täysin valmistautumatta millään tavalla jouduin aloittaan oman elämän ilman minkäänlaista tukea ja turvaa. Elämä meni jatkuvaa alamäkeä, laskut kasaantuivat, mutta en niitä maksanut koska ei jaksanut kiinnostaa...Nyt makselen edelleen perinnässä olevia laskuja, joista yksi kerkisi uppoutumaan luottotietoihini asti, siten että tietoni puhdistuvat loppuvuodesta 2010.
Tuossa vaiheessa kun tosiaan asuin yksin keskellä helvettiä, koitin räpiköidä koulua eteenpäin ja elää päivä kerrallaan vaikka sisälläni myrskysi koska en tiennyt mistään mitään.
Jatkuvasti kaikenlaisten pienten juttujen johdosta masennukseni kasvoi ja kasvoi. Päivä toisensa jälkeen odotin sitä, että olotilani pahenisi tarpeeksi, jotta pystyisin tekemään itsemurhan...Kaiken tämän keskellä vielä vedin kulissia siten että kukaan ei edes tajunnut tätä.
Sitä en edelleenkään tajua että millä olen tänne asti räpiköinyt, mutta sen tiedän, että kun teen joka päivä työpäivän, useimmiten sen 12 tuntia 7 päivänä viikossa, ettei tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin se että pääsen siihen lopulliseen ratkaisuun koska muuta en enää keksi...
Kaikki ihmiset järjestään kaikkoavat ympäriltäni.Isosiskollani on oma perhe jo, veljeni liian nuori ymmärtämään ja äitini et nykyisen tilansa takia kykene kuuntelemaan eikä auttamaan...
Kavereita ei edelleenkään ole, eikä mitään mahdollisuuttakaan siitä että löytäisin mitään sen suurempaakaan...
En tiedä enää mitään muuta vaihtoehtoa...
Päivä kerrallaan elän sen kasautuvan vihan kanssa jonka toivon johtavan hyvin pian siihen että kykenen päättämään tämän kaiken...
Vastaukset 25
Vanhimmat
Ajatus konkretisoituu tilaan ja oma ajatustilani on jo käynyt sen verran tutuksi, että se kykenee kestämään muutaman myrskyn riepottelemankin.
Mieleni tekisi jakaa ajatustilani kanssasi.
Jos se yhtään lohduttaa, käytin tämän aamun sinun ja kokemasi mietiskelyyn. Istuin sohvalla, palasin koneelle, menin sänkyyn, siirryin keittiön pöydän ääreen...
Olisi epänormaalia ellei tuosta kokemastasi masentuisi. Masennus on normaali tila suuressa kärsimyksessä.
Sinut ikäänkuin heitettiin ulos omasta ajatustilastasi vaiheessa, jossa olisit vielä itse tarvinnut erityistä huomiota ja tukea.
Hellyyttä ja huolenpitoa sinä tarvitsisit. Haluaisin istuttaa sinut sohvalle, kietoa kädet ympärillesi, silittää hiuksiasi ja sanoa ettei ole mitään hätää. Minulla ei ole kiire mihinkään.
Täytynee myöntää että ehkäpä ensimmäisen kerran törmäsin tekstiin joka porautuu tämän jutun ytimeen...Luin tekstin jo tuossa puolen päivän aikaa ja olen sitä tässä päivän pyöritellyt.
Se mikä ilahdutti eniten, on se että joku viitsii paneutua asiaan...toisin kuin nuo "ammattiauttajat"...sainpas edes jotain piristävää ajateltavaa tähän päivään =)
minulle sanat. Minun tehtäväkseni jäi liikuttaa niitä tilassa ja ajassa, jolloin ne saivat konkreettisemman muodon.
Sattumoisin luin juuri kirjaa zen - tie depression läpi. Tässä eräs kohta siitä...
"Kuoleman läheisyydessä eläminen on itse asiassa jotain hyvin suurenmoista. J.G. kertoo tarinaa nunnasta, jonka hän tapasi Intiassa. Tämä nunna kaivoi kuoppaa maahan, yhden lusikallisen joka päivä. G. oli kysynyt naiselta, mitä tämä teki, ja sai kuulla, että nainen suoritti opettajansa antamaa tehtävää: "Jokainen päivä kaivan hieman syvemmäksi omaa hautaani."
Ehdotankin, että annat (alun tekstiisi viitaten) sen lapiosi minulle ja ryhdyt kaivamaan kuten tuo nunna; lusikalla.
Olet oikeassa siinä, että en ole ammattiauttaja. Lapiotöissä sen sijaan olen mestari.
Minä pidän myrskystä. Lähden mielelläni joskus ulos myrskyn keskelle.
Sinulle voisin sen sijaan lämmittää saunan.
aika mielenkiintoiselta...
Tässä nyt kun taas väliin on näitä hieman "parempia" päiviä, niin täytyy todeta että tuo pätkä kuulosti aika fiksulta.
Mahtaisinkohan itse saada tuosta kirjasta mitään irti...
Alkoi tuossa eilisen työpäivän jälkeen kiiriä ajatus takaraivolle asiasta nimeltä loma, minkäkohdalla tulin siihen lopputulokseen että eipä oikein yksin kiinnosta viettää...
Hauskuutta on se että lueskellessani vastauksia, mieleni jotenkin notkahtaa hieman positiivisempaan suuntaan, kunnes taas alan pyöritellä ajatuksiani päässäni, jolloin homma lysähtää käsiin...
tunnepuolella (huom!) on verrattavissa pieneen lapseen, joka kestää olla hetken erossa äidistään.
Asiat voisivat olla huonomminkin.
Sitä paitsi suuri osa ns. terveistä aikuisista jääkin sinne muutaman vuoden ikäisen lapsen tasolle tunneajattelussaan kykenemättä ongelmaa edes tiedostamaan.
Tarvitset tukea tunneajattelusi kehittymiseen. Se ei kanna kovin pitkälle ja mielesi synkkenee, kun huomaat olevasi huoneessasi (ajatustilassasi) yksin.
Minähän jo lupauduin jakamaan omaa ajatustilaani kanssasi, joten...!?
Mitään radikaalia tuskin hyödyttää tehdä. Jos todella olet uppoutunut työntekoon noin intensiivisesti kuin kerroit, niin voisit harkita hieman lieventää sitä.
Oletko tekemisissä pikkuveljesi kanssa? Voisiko hän pitää sinua jonkin tason esikuvanaan?
kyllä olen tekemisissä veljeni kanssa mutta siihen en osaa mitään sanoa että onko näin että olisin esikuva...
Työntekoa toki lieventäisin jos olisi jotain muuta sen tilalle tehtävissä, ongelma vain on se että ennemmin stressaan itseäni töissä kuin mietin asioita yksin kotona...Yhtä huonoja vaihtoehtoja kumpikin, mutta työhön keskittymällä saatan sentään pysyä hengissä...
Miten lähtisit viemään tuota juttua eteenpäin?anteeksi tyhmä kysymys mutta täytyy myöntää etten ihan täysin kykene uppoutumaan tähän keskusteluun...
Taidat olla oikeassa tuon alun suhteen...Myönnettäköön että kun on joku lähellä joka välittää ja pitää huolta, on olo parempi...
En vain enää niin pahasti noteeraa tuota yksinoloa kuin silloin kun joudun yhtäkkiä kaiken keskeltä jatkamaan yksin...
"Ehdotankin, että annat (alun tekstiisi viitaten) sen lapiosi minulle ja ryhdyt kaivamaan kuten tuo nunna; lusikalla."
Minun neuvo: eläkää, sillä kun olette kuolleita, se on myöhäistä! Sanotaan, että perkeleellä on kiire. Mielestäni hautaan ei pitäisi olla kiirettä, mutta sinne ei pitäisi myöskään pyrkiä. Eihän kuoleminen ole elämän tavoite, vaan eläminen! Kuolleena ehtii olla kuollut.
oikeassa. En tarkoittanutkaan, että ryhtyisin itse haudankaivajaksi.
Masentuneet usein kuvaavat oloaan ikään kuin räpiköisivät suossa. Kykenemättömänä liikkumaan. Mielessäni oli siis suon ojitus.
Laiskuuttani jätin asiat jokaisen itsensä tulkittaviksi.
tässä tilanteessa olisi se, että pysyisin liikkumattomana paikoillani. Vastapainoksi sille, että koet olevasi myrskyn keskellä.
Oletko muuten ylivilkas, koska sanoit, että sinun on vaikea keskittyä lukemaasi?
Ehkä ongelma ei ole ollenkaan syvällä. Ennen kouluikää elämäsi oli ihan ok?
mutta tuossa lainauksessa elettiin ikään, kuin kuoleman vuoksi. Eli muistutettiin itseään jatkuvasti siitä, että elämä loppuu kuolemaan. Tuollainen ajattelu on kummallista nunnalle, koska se on Raamatun vastaista. Mielestäni se on ikään kuin välivaihe ihmiselle, joka haluaa kuolla: lohdutetaan itseä sillä, että kyllä se kuolema vielä tulee...
Kyllä näin voidaan sanoa aloittajalle: miksi tappaa itsensä, kun kuitenkin kuolee?
Mutta tavoitteellinen tila ei ole kuoleman odotus, vaan eläminen nyt.
"Ennen kouluikää elämäsi oli ihan ok?"
Ei ollut. Mikäli vanhemmat erosivat tämän mennessä kouluun ensimmäiselle luokalle, on kyseessä ollut melko tavallinen rikkinäinen perhe. Ongelmat juontavat siis lapsuudesta, joskin hetkellinen tilanne vaikuttaa kummalliselta.
On tietenkin luonnollista, että mikäli joku joutuu murrosikäisenä kadulle, on varmasti aika paha olo. Mutta sellaista ei tapahdu Suomessa. Amerikassa, tai Venäjällä ehkä, muttei Suomessa.
myrskyn keskeltä!
Hienosti osaat kirjoittaa omasta olostasi ja tuntemuksistasi. Uskon näin että tämä kirjoittaminenkin on sellaista terapiaa joka voi avata niitä sisäisiä solmuja joita on matkan varrella tullut eikä itse edes tiedosta että tuo solmu on joka hiertää ja se pitäs saada avatuksi.
Olethan huomannut että lukiessa omaa tekstiään niin aina löytää jotain ahaa elämystä että noinko koen asian jne.
Todellakin kovasti koskee noitten ammattiauttajien asenne, toiki yleistää ei pidä ruveta mutta sattuu niitä joille työ ei ole kutsumusammatti vain yksin rahasta tehdään ja viis välitetään ihmisestä joka vuodattaa tunteitaan ja pahaaoloaan.
Ystäväni nuori ihminen meni mielenterveystoimistoon vastaanotolle kertomaan pahasta olostaan, hänellä oli äiti kuollut hiljakkoin ja paljon murheita muitakin, hän koki ettei ollut käsitellyt suruaan kun ei oli pitänyt yrittää tsempata muita.
Hän oli noin puoli tuntia kertonut elämästään ja surustaan. Viimeisillä minuteilla terapeutti kysyi "missä päin äitisi ja isäsi asuu"
se siitä, ystäväni loukkaantu eikä mennyt toista kertaa.
Ei edes sen vertaa ollut kuunellut kun toinen kertoi surusta jonka äidin kuolema aiheuttanut, omia paperihommia varmaan vaan teki.
Tää on ihan tosi juttu ja tapahtunut noin pari kuukautta sitten.
Ihmisiä vajavaisia kaikki terapeutit ja lääkäritkin on muistetaan se.
Kukapa tässä nykymaailmassa enää pahemmin muusta välittää kuin rahasta...
Juurikin mietiskelin sitä kuinka helppoa se olisi soittaa vaikka molemmille näistä omista "ammattilaisista" ja kysyä koska he ehtivät juttelemaan, koska en muutakaan tapaa keksi millä edes vähän helpottaisi oloa vaikka vain yhdeksi päiväksi...En viitsinyt puhelimeen tarttua koska ei pahemmin kiinnosta edes soittaa koska lopputuloksen kykenee arvaamaan...
Kyllähän tämä kirjoittaminen jonkinlaista lohtua tuo, mutta se että siitä löytäisin mitään varsinaista apua, ei ole esiin tullut.
Nuo mielentilanvaihtelut tapahtuvat nykyään aivan käsittämättömän nopeasti itselläni, mikä on sinänsä hupaisaa, koska viiden minuutin päästä tämän vastauksen postauksesta saatan taas miettiä sitä pahinta...tai jotain muuta...ken tietää...
Ihmisten piittaamattomuus on muutenkin niin näkyvää nykyaikana, joten ene ymmärrä että miksi tällaiset ihmiset hakeutuvat "auttavaan" rooliin...
tosiystäviä. Harvalla niitä ainakaan Suomessa edes on. Itsellänikään ei ole ja se harmittaa. Olen jo pari kertaa saanut pahasti takkiini "hyviltä ystäviltä", etten enää halua selkäänpuukottajia lähelleni! Itse tiedän olevani hyvin luotettava ja aito ystävä. Ystävyyssuhde kestää läpi elämän jos se on hyvä. Harmi ettei ihmiset osaa arvostaa sitä enemmän.
kulttuurierot myös Suomen sisällä, aiheuttaa välillä ongelmia. Täytyisi käydä niissä paikoissa, joista nämä ihmiset tulevat. Olla läsnä, ihmetellä, tutkia, sitten voisi ymmärtää paremmin. Ei tarvitsisi väittää ystäviä joksikin, jos ei oikein tiedä niitä taustoja tai syitä. Toki on kurjaa, jos toisten käyttäytyminen tuntuu selkäänpuukottamiselta, mutta kaikkeen on syynsä, seurauksensa, tarkoituksensakin, ehkä. Toki me siis vaikutamme kaikkeen, eikä mikään tule ulkoa päin määrättynä, tälla tavalla yleisesti sanottuna ja ajateltuna, siis.
"Minulle on diagnosoitu keskivaikea/vaikea masennus, mutta esim.mitään lääkitystä en ole saanut."
"että kun teen joka päivä työpäivän, useimmiten sen 12 tuntia 7 päivänä viikossa..."
Pistin merkille, että jutuissasi on miehen mentävä aukko: ihminen, jolla on keskivaikeasta vaikeaan oleva masennus, ei jaksa käydä töissä, puhumattakaan siitä, että tekisi 12 tunnin päivää. Toisekseen noin masentunut ei jää lääkkeitä vaille, sillä lääketehtaat pitävät huolen, että saat vahvat myrkyt, jos vaikka tulee paha mieli, kun ei voittanut lotossa.
So... How´s the real deal?
Onhan sekin mahdollista. On eri asia olla suossa kuin myrskyn keskellä...
Olet kyllä piristävä vastauksissasi.
että aloittaja liioittelee oman tilansa vakavuutta. Toki hän kertoo, ettei kiinnosta maksaa laskuja ym. mutta jos masennus on todella paha, niin ei kyllä kyllä jaksa käydä töissäkään. Luulen, että aloittaja pyrkii pakenemaan pahaa oloa rehkimällä. Hän varmaan masentuisi pahasti, jos pitäisi lomaa, mutta pakenemalla pahaa oloaan työhön, hän ei ole kovin pahasti masentunut.
Mitäs tähänkään nyt sitten enää alkaisi säveltämään....
Töissä käymiselle en löydä mitään intressejä, ´mutta koska en muutakaan keinoa keksi....jossain vaiheessa viime vuoden puolella koitin olla lomalla muutaman viikon, mutta tänä aikana huomasin kieriskeleni vain noiden samojen juttujen keskellä mietteissäni, mikä ei ainakaan olotilaani parantanut...
Ja muuten, ritalin,en usko että vaikka sanoisit tai tekisit mitä,et tätä asiaa voi ymmärtää....ei siihen kykene kuin harva ja muutama ihminen, joita en ole tavannut.mistä tiedän että tällaisia ihmisiä on? siitä että tiedän että varmasti jollakin menee huonommin kuin minulla, mutta itseäni se ei jaksa piristää koska se ei omaa asemaani paranna...
sulla menee?
Hienoohan se ääneen on myöntää,mies kun olen, mut tääl taas vaihteeks kökin koneella ja poraan pahaa fiilistäni vaik tien ettei se mitään auta....mä en edes jaksa enää miettiä et mitä tässä vois keksiä...kertakaikkiaan vaan niin tolkuttoman paska olo....
jos olisin joutunut 17-vuotiaana kadulle ja olisi keskivaikea masennus, niin mua ei kyllä kiinnostaisi mikään ja kuolisin varmaan nälkään tuijottamalla jotain sillan pilaria kolme viikkoo putkeen, hievahtamatta.
voisimme tehdä olostasi paremman? Ehdotuksia?
kertoa sp-osoitteesi?