Meillä on poika ollut aina villi. Kiipeilee ja availee jatkuvasti mm. keittiön laatikoita ja viskoo tavaroita lattialle. Pöydälle kiipeää ja repii esineitä pois. Harrastaa samaa kyläillessä mummoilla, mikä on noloa ja rasittavaa.
Tuota on tapahtunut niin kauan kuin on osannut kävellä, eikä kielloista ole ollut apua. Kieltää saisikin kokoajan.
Nyt tuo rassaa vielä enemmän, kun on jo kohta 2 vuotias. Millä tavoin kiellän, että menee perille? Vai meneekö tämä vaihe ohi kasvaessa? Onko muilla samasta kokemusta?
Tuota on tapahtunut niin kauan kuin on osannut kävellä, eikä kielloista ole ollut apua. Kieltää saisikin kokoajan.
Nyt tuo rassaa vielä enemmän, kun on jo kohta 2 vuotias. Millä tavoin kiellän, että menee perille? Vai meneekö tämä vaihe ohi kasvaessa? Onko muilla samasta kokemusta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kieltämistä on monenlaista. On pelkkää kukkahattutätimäistä "älä nyt pikku mussukka tee noin" ja oikeaa kieltämistä. Lapseen tulee saada kunnon kontakti kiellettäessä ja JOKAINEN kerta varmistettava perillemeno. Pelkkä lapsen pysäyttäminen ja katsekontakti riittää lähes aina. Ja jos ei riitä niin sitten tiukempi katse kunnes menee perille. Kun lapsi oppii tottelemaan kieltoja ja käskyjä niin ääntä ei tarvitse korottaa, pikemminkin hiljainen ja rauhallinen kehoitus menee helpommin perille.
Jos lapsi alkaa riehumaan ja potkimaan niin sitä ei tarvitse kestää. Napakka halaus ja irti vasta kun raihoittuu.
Jatkuva kieltäminen kärsii inflaation.
Kaikkea ei pidä mennä kieltämään - lapsilla on ihan normaali halu tutkia paikkoja, mutta kun se tapahtuu aikuisen kannalta huonossa paikassa tulee lapsen mielenkiinto ohjata muualle.
Kaikkea ei pidäkään kieltää, mutta keittiössä kannattaa miettiä, mitä laatikoita lapsi saa tutkia ja mitä ei. Vaarallisia esineitä (mm. terävät veitset) sisältäviin laatikoihin kannattaa asentaa turvasalpa. Niitä salpoja saa marketeista lastentarvikeosastoilta.
Mitään kukkahattutätimäistä kieltämistä en ole harrastanutkaan, puhumattakaan äidin mussukoista.
Eikä meillä kyllä riitä "pelkkä pysäyttäminen ja katsekontakti". Lapsi alkaa vaan nauramaan! Mitä tiukemman näköinen olen, sen enemmän se huvittaa toista. Siitä tulee hänelle leikki.
Jos joskus hermostuksissani karjahdan, lapsi säikähtää, mutta se on VÄÄRÄ tapa. Sen verran jokainen ymmärtää ja siitä tulee vain paha mieli.
Eli en ole keksinyt vielä älykästä, tepsivää ja ennenkaikkea toimivaa keinoa.