Haluaisin tietää, onko kenellekään muulle käynyt näin: Haaveilin omasta koirasta monta vuotta. Kokemusta koirista minulla on paljon lapsuudenkodistani, joten tiesin millaista koiran omistaminen on. Lopulta elämäntilanne salli ottaa koiran ja pitkään katselin erilaisia rotuja ja kasvattajia. Lopulta päädyin hankkimaan erään paimenkoiran pennun. Viisi kuukautta ennen pennun syntymää piti tehdä varaus ja sitten odoteltiin. Lopulta pentu syntyi ja minua alkoi hieman mietityttää koko asia. Pentu kumminkin haettiin, mutta jotenkin kaiken sen odottamisen ja suunnittelun jälkeenkään, en tunne iloa koirasta:-(
Minua kaduttaa koiran rotu (olisiko pitänyt ottaa mieheni haluama lintukoira, jotta hänelle olisi enemmän iloa koirasta). Järjellä tiedän, että tämä rotu sopii meille paremmin, mutta mutta...
En tiedä miksi olen pettynyt suloiseen pentuun!!! Pennun hoitaminen ei ole raskasta tai ylitsevuotavan vastuullista. Mikään ei ole tullut yllätyksenä, eikä pissan siivoilu tai ulkoilu edes ärsytä. En vain osaa iloita pennusta. Ennen koiran hankintaa tuntui, että kaikki olivat sitä vastaan (mies, vanhemmat, kaverit) ja varoittelivat, kuinka iso päätös koiran hankinta on. Itse haaveilin koirasta monta vuotta ja otin asioista selvää, olen ollut mielestäni vastuullinen koiranostaja. Nyt läheiseni ihastelevat suloista pentua, mutta itse en edes hymyile pienen tempuille.
Onko kenelläkään kokemuksia samasta? Turruttiko pitkä pennun odottelu ja muiden nuivat kommentit vai enkö olekaan se koirarakastyyppi, joksi olen aina itseni määritellyt?
Minua kaduttaa koiran rotu (olisiko pitänyt ottaa mieheni haluama lintukoira, jotta hänelle olisi enemmän iloa koirasta). Järjellä tiedän, että tämä rotu sopii meille paremmin, mutta mutta...
En tiedä miksi olen pettynyt suloiseen pentuun!!! Pennun hoitaminen ei ole raskasta tai ylitsevuotavan vastuullista. Mikään ei ole tullut yllätyksenä, eikä pissan siivoilu tai ulkoilu edes ärsytä. En vain osaa iloita pennusta. Ennen koiran hankintaa tuntui, että kaikki olivat sitä vastaan (mies, vanhemmat, kaverit) ja varoittelivat, kuinka iso päätös koiran hankinta on. Itse haaveilin koirasta monta vuotta ja otin asioista selvää, olen ollut mielestäni vastuullinen koiranostaja. Nyt läheiseni ihastelevat suloista pentua, mutta itse en edes hymyile pienen tempuille.
Onko kenelläkään kokemuksia samasta? Turruttiko pitkä pennun odottelu ja muiden nuivat kommentit vai enkö olekaan se koirarakastyyppi, joksi olen aina itseni määritellyt?
Vastaukset 13
Vanhimmat
onko muuten asiat kunnossa.ihminen jolla on muita murheita miettii kriittisesti kaikkea muutakin.Ole iloinen jos pentu on iloinen ja terve ja voihan vuoden päästä,kun kasvanut hankkia kaverin sille eli miehelle oma koira.
Tuohon ei varmaankaan ole perimmäisenä syynnä pentu lainkaan. Pentu tietysti tuo elämään muutosta ja lisää vastuuta, mutta jotain omgelmaa on ollut jo ennen pennun tuloa, se vaan nyt tulee vahvemmin esiin. Anna ajan kulua ja yritä suhtautua tilanteeseen myönteisesti. Tuntemuksesi muuttuu vähitellen myönteisempään suuntaan ja osaat iloita vielä ihanasta pennusta. Omasta kokemuksesta voin tämän sanoa.
MIKÄ ROTU ON, JOKA TULI SULLE !!!
Minullakin on koira, sekarotuisen cockerspanieli. Nyt se on jo 5-vuotias, mutta en tunne siihen rakkautta erityisen paljoa. Vanhempani valitsivat sen meille ja olin aluksi koirasta innoissani. Nyt minua harmitta se, että otimme juuri tämän laisen koira, mutta kun niin teimme, niin se on hyväksyttävä. Kun koira lemmikkinä on, sitä on pakko rakastaa, varsinkin jos on sen itse hankkinut. Pois sitä ei pidä antaa muuten kuin erityissyistä, muuten käyttäytyminen on todella julmaa. Voihan koiralle toki hankkia toisen koiran seuraksi, jos aijempi koira sen hyväksyy. Ensimmäisestä koirasta oppi kaiken laista, myös sen, minkä laisen koiran haluaisi jatkossa. Kun minä muutan asumaan erilleen vanhemmistani, aijon hankkia jonkun seuraavista roduista aivan puhdasrotuisena: sloughi, punavalkoinen irlanninsetteri, saukkokoira, sussexinspanieli, kaanaankoira, grand basset griffon vendeen, ruotsinlapinkoira, bergamasco tai kääpiöbullterrieri.
T: Sussex spaniel
kirjoittanut tuon. Tiedän tunteen. MInua kyllä vähän masentaa muutenkin, joten luulen, että se on yksi syy, miksi en osaa koko ajan nauttia pennusta.
Lohdutusta: ei ole synti luopua koirasta jota ei rakasta.
soita kasvattajalle, mene käymään kahvilla ja kerro huolesi. Hän varmasti auttaa sinua etsimään koiralle uuden kodin tai ottaa sen takaisin.
Ei sille aina voi mitään,
vaikutusta voi olla pitkällä odotuksella sekä muiden kommenteilla. Tuli minullekin vaihe että
kaikki haukkuivat että olen tyhmä koska otan koiran,
ja kokoajan muistuttelivat mikä kauhea taakka se on.
alkoi minunkin ajatuksissani ja puheissani koiran vähätteleminen, rakki, hurtta, mitä hyötyä tuosta eläimestä minulle on?
Ihmiset ovat inhottavia. Ei kukaan sano lapsenhankkineeelle, että oletko varmasti miettinyt loppuun, ja kannattaisiko viedä vauva sairaalaan, tunkea se takaisin ja miettiä vielä muutama vuosi.
Mutta koira on perheenjäsen,..
mutta en pidä ketään pahana ihmisenä jos antaa parempaan kotiin.
Myösk koirilla ja ihmsiillä on kemiat, jotkut eivät koskaan kohtaa, kaikki eivät pidä kaikista eikä sille aina ole yhtä ainoaa syytä.
Ota koiran pentu, aja kaikki muut ihmiset vähäksi aikaa tiehensä. Vietä pennun kanssa aikaa KAHDESTAAN.
Jos teill käy paljon vieraita ja sinun miehesikin vielä pyörii jaloissa, niin ei sinulla ole tilaisuutta eikä aikaa kiintyä pentuun.
Näet vain kuinka kaikilla muilla on hauskaa,
miehesikin varmaan leikkii pennun kanssa illat ja sinä vain katsot vierestä ja mietit synkkiä.
Ota koira kainaloon ja mene ulos istumaan,
aja mies kavereiden luo äläkä kutsu kavereita kylään.
Etsi tunnetta että se on SINUN KOIRASI, ja tarvitsee sinua.
Koirat kyllä vaistoaa hyvin helposti kaikki omistajan tunteet ja eleet ym, harmillista pennun kannalta, jos noin on käynyt.
...Kasvattajaan kannattaisi olla yhteydessä, ja miettiä vaikka uutta kotia sille koiralle...
Molemmille parempi niin. Sinä pääset ahdistuksestasi ja ennemmin tai myöhemmin menettäisit pinnasi kuitenkin ja viaton pentu saisi kärsiä. Eikö pieni viaton pentu ole ansainnut arvoisensa rakastavan kodin ja huolenpitoa? En halua loukata sinua tällä, sanon vain suoraan. Ymmärrän kyllä että valinta on voinut ola väärä, silloin sinun on tehtävä jotakin korjatakssesi se. Koira elää pitkää, älä aiheuta turhaa kärsimystä teille kummallkkaan. Päästä koira uuden eämän alkuun, se vaistoaa ja on ihan viaton siihen kuka hänet on ostanut. Kasvattaja kyllä ymmärtää. Kerro mitä päätät?
Siis mulla sama, oon hakenut pennun kotiin ja olo on tyhjä, pikemminkin ärsyttää että se pyörii koko ajan eikä osaa olla yksin edes hetkeäkään. Okei se on pentu mutta tuntuu että mikään ei mee perille, itellä on koiria ollu ja pitkään hlausin mutta nyt.. En tunne mitään ja mietin että myyn pennun parempaan perheeseen ja sitten on vielä kerrostalo/okt ongelma että haukkuu heti kun jää yksin..
kiintynyt sinuun. Jos se osoittaisi sinulle rakkautta et voisi olla sitä rakastamatta. Tarkkailepa onko se kiintyneempi mieheesi. Meille otettiin pentu vastusteluistani huolimatta kun mieheni sitä halusi, (minä en ole koiraihminen). Sattui niin että kun pentu tuli meille miehelläni oli edessä kaksi yövuoroa ja minä jouduin pentua pienenä hoitamaan 2 vuorokautta melkeinpä yksin. En todellakaan lässytellyt sille enkä muutenkaan osoittanut rakkautta, vein ulos ja annoin ruokaa mutta tämä pirupa kiintyikin minuun. Nuoli naamaani kun vein sitä ensimmäisenä yhteisenä aamuna ulos sylissäni vaikka olin edellisenä iltana karjunut sille kun raapi parvekkeen ovea, että sinne ei s-tanana yöksi mennä. Ei pienen koiran rakkautta voi vastustaa olipa millainen terässielu tahansa (eikä kai ostaakaan). Nykyisinkin kun olemme mieheni kanssa kaksin kotona, minä keittiössä ja hän tietsikalla niin kyllä meidän pentu nukkuu keittiössä minun jalkojeni juuressa vaikka mieheni hellii ja lässyttää sille tuplat enemmän kuin minä.
En tiedä, tuli miltei tippa linssiin kun luin kirjoitustasi =)
Sillä niinhän se on.
Jos koiranpentu osoittaa vuolaasti kiintymystään ja rakkauttaan, ja vaikka kuinka "edellisessä käänteessä" olet vannonut tekeväsi koko karvakasasta aimorukkaset, ei siinä voi olla tervejärkinen ihminen heltymättä, kun toinen rymistelee huoneen poikki luoksesi, kapuaa syliin, innosta tuhisten puskee nuolemaan kasvojasi ja katselee niin kirkkain ja viattomin silmin, kuin olisit pienen pennun koko elämän keskipiste, kuin pentu olisi valmis uhraamaan lyhyen elämänsä sinun vuoksesi...
Kun muutin reilu vuosi sitten pois vanhempieni luota, kun hommattiin nykyisen avomiehein kanssa tämä yhteinen asunto, oli ilmiselvää että jossakin vaiheessa tänne tupsahtaa myös karvainen nelijalkainen, koiran muodossa.
Kotipihassani kun on aina jokin koiravesseli ollut, ja koirista olen aina tykännyt.
Niinhän meillä sitten viime vapunseutuvilla tuli oma karvakeko. Rakastettiin sitä puolin ja toisin hurjasti, tottakai, mutta nyttemmin kun pentu on jo kasvanut ja murkkuikää sillä pukkaa, rakkautta ei tunnu minun puoleltani joka päivä rittävän, kun pentu heittäytyy tottelemattomaksi ja riekkuu ympäriinsä.
Pienestä asti on ollut hyväoppinen (palveluskoira kun on) ja kuuliainen mussukka, mutta nyttemmin kun murkkuiän myötä kuuliaisuus vähän horjuu, kyllä siinä meidän luonnetta koetellaan.
Tiedetään, kuuluu olla kärsivällinen ja ymmärtää vaikeassa iässä olevaa pentua. Juu juu.
Mutta ottaa se joskus voimille, vaikka tiedettiinkin tämän olevan edessä.
Vaikka uhkailen aina että taitan koko hurjimukselta niskat, pistän nettiin myyntiin, vien jonnekin korpeen ja jätän sinne, teen rukkaset ja karvahatun kaupan päälle, en herraisä minä meidän vauvaa vaihtaisi mihinkään, veisi mihinkään, jättäisi mihinkään.
Pidän tuon nyttemmin 65 -senttisen vauvan täällä kotona, hellin, paijaan, rakastan, suukotan, komennan ja ärjyn, koska tiedän nimittäin sen, että armas hulivilimme kiskoisi kokonaisen ostoskeskuksen perässään, jos olisi sen seinään kytkettynä, ja meillä olisi joku hätänä.
Koska tiedän, että se rakastaa meitä niin paljon.
"Vaikka uhkailen aina että taitan koko hurjimukselta niskat, pistän nettiin myyntiin, vien jonnekin korpeen ja jätän sinne, teen rukkaset ja karvahatun kaupan päälle, en herraisä minä meidän vauvaa vaihtaisi mihinkään, veisi mihinkään, jättäisi mihinkään. "
Tämä on kuin minun kirjoittama :)muutaman kerran on tullut uhottua tuollaista mutta ei,ei sitä ikinä pysty eikä missään tapauksessa ikinä halua toteuttaa!Kyllä sitä karvanaamaa,40-kiloista murkkuikäistä niin paljon rakastaa!